Panimohistoria paljastaa: nykymeno historiaa hienompaa

Panimohistoria Suomessa on ollut ainaista taistelua monopoleja vastaan. Meni liki sata vuotta itsenäistymisestä, kunnes yritystoiminnan kirjo alkoi uudelleen kukoistaa. Itsenäistymisen ja EU-jäsenyyden välillä kaikki panimot joko kaatuivat tai joutuivat isompiensa haltuun. Uusi aika koitti vasta vuonna 1995, ja nyt panimoita on Helsinginniemellä yhtä paljon kuin ennen kieltolakia.

Helsinkiläisen oluen päivänä aiheesta Bryggeri Helsingissä jutustelleet emeritus päätoimittaja, Olutseura Mallassaunan puheenjohtaja Sakari Nupponen ja Helsingin kaupunginarkiston pitkäaikainen työntekijä, Helsinki-seuran puheenjohtaja Martti Helminen joutuivat kaivautumaan aivan panimohistorian alkuun voidakseen leveillä luvuilla, jotka yltävät nykyisten pienpanimoiden aktiivisuuteen.

– 1890-luvulla Helsingissä oli kahdeksan pienpanimoa – yhtä monta kuin nyt! Niillä oli yhteensä kahdeksan miljoonan litran vuosituotanto. Tämä kaupungissa, jossa vasta 1907 meni 100 000 asukkaan raja rikki, Nupponen avasi juttutuokion.

Voi hyvin sanoa panimoiden piileskelleen historiankirjoituksen marginaaleissa.

Martti Helminen toteaa 39 vuoden kokemuksen turvin, että kaupunginarkistossa panimot vilahtelevat silloin tällöin. Tunnettu on tietysti alan ensimmäinen toimija, 1700-luvun puolivälissä toiminut Suuri Panimo Yhtiö, ja yleensä maininnat painottuvat kaupungin teollistumisesta kertoviin osioihin.

Helsinkiläisen oluen päivän ajankohta on valittu hieman ironisesti: juuri 3.3.— Suuri Panimo Yhtiö sai ensimmäisen monopolin haltuunsa. Sinebrychoff taas hankki yksinoikeuden vuonna 1819, ja hallitsi siitä eteenpäin helsinkiläistä viinankeittoa ja oluenpanoa.

– Kaikki painottuu Sinebrychoffiin, joka oli vaikuttava helsinkiläinen perhe ja panimo yli sadan vuoden ajan, Helminen summaa.

Vielä monopolin menetettyään Sinebrychoff piti yllä valta-asemaansa ostamalla pois kilpailijansa, joiden nimi ja toiminta näin lakkasivat.

Vuonna 1917 Sinebrychoff osti ja lopetti J.K. Kröckerin Agroksenmäellä toimineen Sörnäisten Osakepanimon, joka oli tunnettu muun muassa Edinburg ale -oluestaan. Muita vuosisadan vaihteen tienoilla toimineita panimoita olivat Portteritehdas Pikku-Huopalahdessa ja Hugo Bastmanin Höyrypanimo.

Tuohon aikaan kaupungin kasvu oli rajua, samoin oluenmyynti. Kaljapanimoita oli kymmenittäin, sitä pantiin myös kauppojen takahuoneissa. Olutta sai arviolta 400 myyntipaikasta kellon ympäri rahalla tai panttia vastaan – kalja ja olut muodostivat tärkeän osan kaupunkia rakentavien työmiesten ruokavaliosta ja juomaa kannettiin työpaikoille korikaupalla.

Vaikutteita oluenpanoon saatiin ulkomailta tänne tulleiden panimomestareiden mukana. Oluet olivat panimomestarin alkuperän mukaan joko saksalais-tsekkiläisiä tai edustivat Brittein saarten perinteitä. Noihin aikoihin lagerin vastapari ei ollut ale vaan sammio-olut.

Mielenkiintoista on, että laadukkaissa ravintoloissa saattoi jo tuolloin maistella myös maahantuotuja maailmanmerkkejä: Guinness ja Newcastle Brown Ale löytyivät listoilta.

Kieltolaista tiukasti säänneltyyn panimotoimintaan

Kun vastoin tarkoitustaan toimineesta kieltolaista päästiin eroon vuonna 1932, jäi kaikki valta päättää panimotoiminnasta Alkolle.

– Vuodesta 1932 lähtien Alko määritteli raaka-aineet, valmistusmenetelmät, kustannukset, investoinnit, markkinoinnin, myynnin ja loppuhinnan – siinä raossa kehityksen suuntaa olisi ollut vaikea muuttaa, arvioi Sinebrychoffilla ja Carlsbergilla elämäntyönsä tehnyt Esko Pajunen.

Onko mahdollista, että verotuskäytäntö vaikutti suomalaiseen olutmakuun?

– Alkoholipitoisuuteen perustuva verokäytäntö tuli pohjoismaisista naapureista,— tuskin se vaikutti makuun. Panimoille maksettiin oluesta korvaus keskihinnan mukaan, ei siis kannattanut käyttää enempää rahaa oluentekoon kuin kahdesti vuodessa tarkistettu keskihinta salli, Pajunen täsmensi.

Alko rajoitti tiukasti sitä, mitä panimot voivat ylipäätään valmistaa. Jos halusi tuoda uuden oluen valikoimiin, oli lopetettava joku vanha merkki. Ja jos merkkejä oli kerrallaan noin kaksi per panimo, ei vaihtuvuudella juhlittu.

Yksi olutmarkkinan erikoisuus oli se, että ykkösolueen käytetty mainosraha oli suurempi kuin koko ykkösolutkategorian liikevaihto.

Olli Hakkarainen kertoi Bryggerissä hauskan muiston 1980-luvun alusta.

– Olin 80-luvulla Olvin toimitusjohtaja, ja kun ministeri Marjatta Väänänen kutsui meidät toimitusjohtajat puhutteluun, pidin panimoiden puheen. Kysyin, voisimmeko saada raittiusmäärärahoja, koska teemme työtä mietojen vaihtoehtojen eteen. Mainostamme ykkösolutta enemmän kuin sitä myydään ja luomme ykköseen ja kolmoseen samanlaisen maun; myös etiketti samanlainen kuin kolmosessa, että jokainen voisi nauttia kumpaa haluaa. Ministeri ajoi meidät ulos vähin sanoin.

Hakkarainen kertoi, että hänelle selvisi vasta vuosia myöhemmin, mitä oikeastaan tapahtui: ministeri paljasti joutuneensa laittamaan vieraat ulos, jottei nauraisi heidän nähtensä ääneen.

Käänne parempaan 1995

Kun Sinebrychoffin tuotanto siirtyi Keravalle vuonna 1993, pääkaupunki jäi kokonaan ilman panimoa ja etenkin Helsingin tuoksut kärsivät suuren tappion. Vuosien saatossa helsinkiläiset olivat unohtaneet, että Koffilla koskaan oli kilpailijoita – osin siitä syystä, että valtion alkoholimonopolista huolehtineen Alkon tyyliin kuului piirijako: harvoja kotimaisia oluita sai markkinoida lähinnä niiden kotikulmilla.

Nupponen totesi Helsingin panimohistorian olleen piilossa päivänvalolta kunnes vuonna 1997 valmistui Seppo Bonsdorffin suurtyö, Panimoliiton kustantama— panimomatrikkeli Suomen panimot 1756-1996. Toinen lähinnä ammattilaisten käsissä kulunut kirja oli Panimoteollisuusyhdistys ry:n julkaisema Jalmari Niemen kokoama Suomen panimoteollisuuden vaiheita.

Historiaan perehtyneet Nupponen ja Helminen huomauttivat, että Sinebrychoff on teettänyt useita ansiokkaita historiikkeja, muun muassa erikoispainos Suomalaisesta olutkirjasta on täydennetty Sinebrychoffin historialla.

Historiaa on nyt jo sekin, että alkoholilain vapautuessa Suomen EU-jäsenyyden myötä Suomi koki vuoden 1995 paikkeilla ennennäkemättömän pienpanimobuumin. Maahan syntyi nopeasti parikymmentä pienpanimoa.

– Vanhin Helsingissä toimiva panimo nykyisin on Perhon panimo, joka aloitti vuonna 1995. Myös Suomenlinnan Panimo aloitti samana vuonna, Nupponen totesi.

Sinebrychoffin ikkunana Helsinkiin säilyi 90-luvun ajan Kappelin Panimo, joka kuitenkin lakkautettiin vuonna 2000. Siitä lähtien elävästä olutkulttuurista pääkaupungissa ovat huolehtineet pienemmät toimijat.

Uutta kuohua 2010-luvulla

Vuonna 2017 oluentekijöiden aktiivisuus kukoistaa. Perhon ja Suomenlinnan panimoiden lisäksi Stadin Panimo on sinnitellyt hengissä, ja sille ovat tehneet 2010-luvulla seuraa Teerenpelin, Bryggeri Helsingin ja Il Birrificion panimoravintolat. Uusin panimoravintola on Korkeavuorenkadulla vastikään toimintansa aloittanut Ohrana Panimo&Krouvi. Kahdeksas helsinkiläispanimo on— Vallilan Panimo. Näiden tekijöiden ohella pakkaa hämmentävät kiertolaispanimot,— uusimpana— Helsinki Brewing Company.

Helsinkiläisen oluen päiväksi valmistui ensi kertaa tänä vuonna nimikko-olut. Sen tekijät Mathias Hüffner Bryggeri Helsingistä ja Miika Korpela Teerenpelistä esittelivät aromikkaan yhteistyöoluensa suorastaan runollisesti.

– Näen lasissa kevään: aurinko alkaa paistaa, jäät lähtevät, kadut putsataan hiekasta, tästä tulee kevät ja valo mieleen, se herättää lentoon talven jälkeen, Korpela runoili olut hyppysissään.

Hüffner kuvaili olutta sameaksi, sopivan matala-alkoholiseksi ja IBUiltaan hillityksi trendejä mukailevaksi olueksi. Leimaa-antavaa yhteistyönä syntyneelle oluelle on railakas kuivahumalointi muun muassa Sorachi Ace -humalalla.

Samaan aikaan Bryggeri Helsinki lanseerasi myös ensimmäisen oluensa Helsinki Special -oluiden sarjaan. Helsinki Pale Ale edustaa klassista brittityyliä.

Teksti ja kuva Mariaana Nelimarkka

Päivitetty 6.3. klo 22:— — Helsinki Brewing Company on pääkaupungin uusin— kiertolaispanimo.