Itsenäisen Suomen oluthistoria osa 1 – Kieltolaista keskioluen vapautumiseen

Oluen historia itsenäisessä Suomessa on kieltojen ja rajoitusten leimaamaa. Kun vielä 1800-luvun lopulla ravintolaelämä pääkaupungissa kukoisti ja panimoitakin oli liki— sata, niin jo itsenäisyysvuoteen mennessä suhtautuminen olueen oli synkistynyt huomattavasti.

1800-luvun lopulla osana kansallisuusaatetta alkoi levitä voimakas raittiusaate, jonka haluttiin vaikuttavan nimenomaan työväestöön. Kun aikaisemmin Suomessa keskusteltiin alkoholin kohtuukäytöstä, vähitellen raittiusväen ajatuksissa raittiudesta oli tullut ainoa tapa— hoitaa alkoholikulttuuria. Mallasveron nostolla 1900-luvun alkupuolella taas vaikeutettiin panimoiden toimintaedellytyksiä niin, että se johti panimoiden runsaaseen vähenemiseen.

Uudessa, vuonna 1915 voimaan tulleessa mallasjuomalaissa oluen verotus muuttui ja— oluen veroluokat määritettiin ensimmäistä kertaa. Voikin sanoa, että nykyisen oluen päivittäistavarakauppamyynnin 4,7 — tilavuusprosentin rajan voidaan alun perin katsoa perustuvan itsenäisyyttä edeltävään lakiin.

Raittiusliikkeen ponnistelut johtivat Suomessa vuonna 1919 voimaantulleeseen kieltolakiin. Valtio ei kuitenkaan ollut valmistautunut tarpeeksi lain valvontaan ja lain rikkominen oli yleistä. Oluen kulutus romahti ja olutpanimot lopettivat toimintansa, muuttuivat kaljatehtaiksi tai rupesivat valmistamaan virvoitusjuomia. Niin kutsutun ”suomalaisen juomatavan” arvioidaan syntyneen juuri kieltolain aikana, kun juomien käyttö ja salajuopottelun ilmapiiri sekä alkoholin kausittainen saanti muuttivat juomistapoja.

Kieltolain aikana poliittiset päättäjät olivat huomanneet, että valtio tarvitsisi alkoholista saatavia verotuloja ja laki ei sellaisenaan toiminut, joten laki tuotiin uuteen äänestykseen, jossa se kumottiin. Uusi alkoholilaki tuli voimaan 5. huhtikuuta 1932 ja samaan aikaan perustettiin Oy Alkoholiliike Ab. Alkon tehtävä oli harjoittaa alkoholin vähittäismyyntiä ja anniskelua, ehkäistä alkoholin haittoja sekä tietysti tuoda valtiolle tuloja. Kaikki alkoholi, olutkin, myytiin vain ravintoloissa ja Alkoissa.

Pilakuva kieltolain kannattajista, julkaistu Velikulta-pilalehdessä. Lähde Marja Ylönen: Pilahistoria: Suomi poliittisissa pilapiirroksissa 1800-luvulta 2000-luvulle. SKS, Helsinki 2001; s. 123.

Oluen veroluokat määriteltiin uudelleen. Voimaan tulivat oluen 1-, 2- ja 3-luokat, jotka määriteltiin alkoholin tilavuusprosentin kautta. Veroluokat perusteltiin raittiuspoliittisilla ja taloudellisilla syillä. Alkon tarkoitus oli ollut, että yleisimmäksi olutvahvuudeksi nousee kakkosolut, mutta se— ei ikinä saavuttanut suurta suosiota ja siitä luovuttiin myöhemmin. Oluen suhteen uutta laissa oli myös se, panimot ikään kuin tuottivat oluen alihankkijoina Alkolle, joka sitten möi sen eteenpäin.

Erikoista kieltolain jälkeisen ajan säätelyssä oli, että nimenomaan maaseutu haluttiin säädöksin ja rajoittein pitää kuivana. Muutenkin kieltolain jälkeinen ajattelu jakoi kansan kahteen osaan; alkoholijuomia oikein ja väärin käyttäviin. Osansa tässä oli oluella, jonka katsottiin olevan nimenomaan kansan juoma – sen saatavuutta ja alkoholiprosenttia voimakkaasti rajoittamalla saatiin päättäjien mielelstä alkoholinkulutus alhaisemmaksi.

Talvisodan syttyessä korotettiin ensin alkoholijuomien hintoja voimakkaasti ja sitten suljettiin väkijuomamyymälät kokonaan joulukuussa 1939. Myös alkoholin anniskelu oli erittäin rajoitettua. Välirauhan ja osan jatkosodan aikaa väkijuomamyymälät saivat taas olla auki, mutta olutta ei kuitenkaan saanut joka paikasta, vaan sen ja kaljan valmistusta haittasi koko maailmansodan aikana huomattava raaka-aineiden ja pakkausmateriaalin puute, joka jatkui sodan päättymisen jälkeenkin.

Toisen maailmansodan jälkeen olut oli selkeästi kaupunkilaisten juoma. Vielä 1950-luvulla kolmannes Suomessa valmistetusta oluesta juotiin Helsingissä. Noin puolet koko maan oluesta kulutettiin muutenkin kaupungeissa. Tämä johtui osaltaan tietysti siitä, että Alkon myymälöitä ja ravintoloita oli kaupungeissa paljon enemmän, kun taas maaseudulta olutta sai huomattavasti rajoitetummin.

Panimoiden niin kutsuttu aluejärjestelmä luotiin sodan jälkeen. Pyrittiin siihen, että panimon myyntialueen koko vastaisi tuotantolitramäärää ennen sotaa. Täysin tämä ei onnistunut, mutta myyntialueet saatiin määritettyä koko maassa. Tosin 1950-luvun puolestavälistä siirryttiin siihen, että tietyillä alueilla sai olla kahden eri panimonkin juomia myytävänä. Vuonna 1967 aluemyyntijako purettiin kokonaan. Markkinoille tuli myös 1950 alkoholiprosentiltaan vahvempi, ensin Juhlaolueksi nimetty, lopulliselta nimeltään A-olut.

Alkon alkoholipolitiikka lientyi hieman. Siihen vaikutti— osaltaan Alkon apulaisjohtajaksi noussut Pekka Kuusi, joka tunnettiin mietojen alkoholijuomien puolustajana. Hän aloitti uudenlaisen politiikan, jonka linjavedot nojasivat alkoholitutkimukseen. Kuusen pyrkimys oli eriyttää miedot alkoholijuomat, varsinkin olut, väkevistä ja suunnata alkoholijuomien kulutusta mietojen suuntaan.

Oluen kulutus nousi 1960-luvulle tultaessa huomattavasti, vaikka maitoa juotiin yhä eniten. Kaupungistuminen, elintason nousu ja kulutustottumusten muutos lisäsivät oluen kuluttamista. Edelleen olutta myytiin kuitenkin vain ravintoloissa ja Alkoissa.

1960-luvulla alkoi ulkomaalaisten oluiden tuonti EFTA-maista. Sen verran kotimaan markkinoita kuitenkin suojeltiin, että tuonti Suomeen sallittiin vain A-olutta vastaavien vahvojen oluiden osalta. Käytännössä 1960-luvun lopulla melkein kaikki myytävä olut oli kotimaista, eikä ulkomaista kilpailua juurikaan ollut yksittäisiä tuotteita lukuun ottamatta.

1960-lukua leimasi myös voimakkaasti panimoiden keskittyminen ja olutkulttuurin muutos, johon vaikutti koko yhteiskunnan muutos. 1960-luku oli tietynlaisen asennemurroksen aikaa Suomessa, jolloin monet entiset tavat ja moraaliset käsitteet höltyivät. Alko teki uuden aluevaltauksen ja perusti olutravintoloita, jotka sijoitettiin varsinkin maaseudulle. Olutravintolakokeilu toteutettiin 1963-65 välillä ja se oli positiivinen kokemus niin Alkolle kuin asiakkaillekin.

1960-luvun puoleenväliin tultaessa olut oli suurin alkoholipolitiikan vedenjakaja. Kun 1960-luvulla purettiin panimoiden aluemonopolit, samalla virisi idea, että olut voitaisiin tietyin rajoituksin vapauttaa myös vähittäiskauppaan. Olut katsottiin miedomman alkoholiprosenttinsa takia olevan väkeviä juomia haitattomampaa.

Termi ”keskiolut” käyttöön otettiin käyttöön kun valmisteltiin uutta alkoholilakia, entisen keskivahvan oluen tilalle. Uudessa laissa keskioluen tilavuusprosentti vakiintui 4,7 % kohdalle. Samassa laissa säädettiin keskioluen myyminen päivittäistavarakaupassa. Tällä uudistuksella pyrittiin saattamaan kuiva maaseutu tasaveroiseksi kaupunkien kanssa ja ohjaamaan kansalaisia väkevien parista juomaan olutta. Täytyy myös muistaa, että pelkkä laki ei kuitenkaan riittänyt keskioluen saamiseksi hyllyille, vaan lisäksi tarvittiin kunnanvaltuuston myönteinen päätös, jolloin esimerkiksi Liedon kunnassa keskiolutta sai kaupoissa vasta 1995.

Lakia uudistettaessa odotettiin, että oluen kulutus nousisi, mutta nousun määrä oli yllätys kaikille: vuonna 1968 mallasjuomia myytiin 90 miljoonaa litraa, mikä oli noin 19 litraa henkilöä kohti. Vuonna 1969 panimot valmistivat mallasjuomia lähes 250 miljoonaa litraa.

Artikkeli on ensimmäinen osa kaksiosaista Itsenäisen Suomen oluthistoria-sarjaa. Sarjaa on innoittanut Hotelli- ja Ravintolamuseon Art Goes Kapakka-sarjassa esitetty kuvallinen itsenäisen oluen historia-luento. Artikkelin kirjoittaja tekee väitöskirjaa— keskioluesta.