Suomalainen keskiolutravintola: “yks olut” 

Juomapostin päätoimittaja Anikó Lehtinen kirjoittaa esseessään suomalaisesta erikoisuudesta – keskiolutravintolasta ja suomalaisesta ravintolaelämästä.

Ravintola Kippari-Krouvi; Lappeenranta 1986, kuva Finna, Lappeenrannan museot

Suomalainen keskiolutravintola on poistunut harvinaisuus, sukupolvikokemus, jonka muistavat ne, jotka sen ovat kokeneet. Enää emme puhu keskioluesta emmekä määrittele ravintolan konseptia alkoholijuoman vahvuuden mukaan – se tuntuu nyt jo jopa hassulta. Mutta välillä on hyvä lähteä kulkemaan muistojen bulevardilla, joten otetaan selvää, millainen oli legendaarinen keskiolutravintola ja millaisia ravintolat ovat olleet noin yleisestikin.

Suomessa on aina nautittu olutta kotona. Ravintoloita oli pitkään vain kaupungeissa, 1900-luvun alkupuolen kieltolaki vei ravintokulttuurin vuosikymmeniä taaksepäin leimaten ravintolassakäymisen synniksi, mitä varsinkin työväestön piti välttää. Vasta kuusikymmentäluvulla, modernin palveluyhteiskunnan yleistyessä, tulotason ja vapaa-ajan määrän noustessa, ihmiset yhtäkkiä kaipasivat entistä enemmän illanviettopaikkoja ja hauskuutta elämäänsä. Tämä nähtiin myös Alkossa, joka silloin istui alkoholin vähittäismyynnin päällä ja monopoli tutkikin olutravintoloiden toimintaedellytyksiä perustaen Kantaravintolat, joita sijoiteltiin varsinkin maaseudulle.

Kantaravintola-kokeilu katsottiin niin onnistuneeksi, että 4,7 prosenttisen keskioluen vapautuessa kauppoihin, ravintoloiden perustamista helpotettiin ja luotiin oma kategoria, keskiolutravintola. Samalla anniskeluikä laski kahdestakymmenestä kahdeksaantoista vuoteen, joten rock´n rollin huumaavat nuoret aikuiset pääsivät myös juhlimaan ravintolaan.

Kantakrouvi Kansankatu Rovaniemi 1984, kuva Finna, Hotelli- ja ravintolamuseo

“Keskarikuppila” arkisti ravintolakäyntiä 1970-luvulla

Keskiolutravintola oli täysin uudenlainen paikka: lupia sai hakea aikaisemmin mahdottomiin myyntipisteisiin, kuten huoltamoiden yhteydessä oleviin kahviloihin tai muihin, puitteiltaan vaatimattomampiin paikkoihin. Uusi laki toikin ravintolat sinne, missä niitä ei aikaisemmin ollut, kuten taajamiin ja lähiöihin, ja sittemmin uusien asuinalueiden osana rakennettuihin ostoskeskuksiin. Olutravintoloiden määrä lähes 20-kertaistuikin vain vuodessa. Näistä paikoista tuli osa sosiaalista kanssakäymistä, edustaen hieman uudenlaista, istuskelevaa anniskelukulttuuria, koska näissä oli tyypillistä myös ruokatuotteen poissaolo sekä viikolla käyminen.

Keskiolutravintoloista tuli osa suomalaisten arkea myös maaseudulla, tosin kunnasta riippuen. Suhtautuminen ravintolaan muuttui keskiolutravintoloiden ansiosta, aikaisemmin pukeutumis- ja käyttäytymissääntöjä oli ollut huomattavan paljon enemmän, nyt ravintolasta tuli arkisempi. Pikkuhiljaa, osaksi keskiolutravintolan menestyessä paikkakunnalla hyvin tiukasti säädelty anniskeluravintolakulttuuri avautui ja sinne saattoi tulla myös keskiolutbaarien jälkeen monimuotoisempia, rennompia seurustelupaikkoja, uudenlaisia ruokaravintoloita, nuorisopaikkoja ja yökerhojakin.

Keskiolutluvalliset anniskelupaikat lisääntyivät voimakkaasti 1970-luvun alkupuolella, vuonna 1971 niitä oli peräti 3409, mistä luku alkoi hiljalleen laskea, kunnes 1980-luvun puolivälissä paikkoja oli jo huomattavasti vähemmän, 2618.  Samalla kun uusia keskiolutravintoloita perustettiin, keskioluen ja alkoholin myynti nousi voimakkaasti sekä ravintolan että vähittäismyynnin puolella.

Jälkeenpäin tarkasteltuna suomalaisten lisääntynyt alkoholikulutus 1970-luvulla on osa luonnollista yhteiskunnallista kehitystä, kun monet moraaliset ja resursseihin kohdistuvat esteet poistuivat alkoholikulutuksen tieltä. 1970-luvulla nuori aikuinen eli suuret ikäluokat suhtautuivat alkoholiin eri lailla kuin edelliset sukupolvet, ja olipa tässä suhtautumisessa hieman kapinahenkeäkin raittiushenkisiä vanhempia kohtaan. Samalla suurten ikäluokkien kulutustottumuksensakin muodostuivat hieman erilaisiksi, juotiin paljon, mutta vähemmän edellisten sukupolvien yhteiskunnallista uhman kautta.

Ravintoloissakäyminen miellettiin tavallisemmaksi tämän sukupolven osalta ja yleisin ravintola-asiakas olikin silloin alle 30-vuotias, kaupungissa asuva, vähintään kohtuullisesti tienaava mieskuluttaja.

Vaikka yleisin ravintolapalveluja kuluttava suomalainen oli kaupunkilainen mies, eniten ravintolakäyntien arkipäiväistyminen muutti naisten asemaa. Aikaisemmin naisten alkoholinkäyttö ja ravintolakäynnit olivat hyvin harvinaisia ja niihin saatettiin liittää seksuaalisesti epämoraalinen leima, mutta kaupungissa naiset saattoivat seurustella vapaammin myös ravintoloissa. Toki 1970-luvulla naisten ravintolassakäynti puhututti, ja osaksi sen takia ravintolassa ei saanut vaihtaa pöytää kantaen itse juomaansa. Pelättiin, että naiset iskevät rahaa vastaan yksinäisiä miehiä.

Ravintolakäynnin vapautuessa kuitenkin naisten alkoholinkäyttö muuttui eniten 1970-luvulla, ja vuoden 1976 juomatapatutkimuksessa molempien sukupuolinen edustus alkoholinkulutuksessa on jo jokseenkin tasan.

Ravintola Bistro Porthaninkatu 1985, kuva Finna, Hotelli- ja ravintolamuseo

Keskiolutravintola porttina turmioon?

Keskioluen ja alkoholin yleinen kohonnut käyttö herätti huomiota ja näin jo muutaman vuoden 1969 voimaan tulleesta, kevennyksiä tuoneesta alkoholilaista huolestuttiin poliittisessa keskustelussa. Julkinen keskustelu eduskuntaa myöten keskittyi keskioluen kulutuksen päivittelyyn, joka nähtiin nimenomaan nuorison juomana ja porttina vanhempiin alkoholijuomiin.  Suomen alkoholipoliittinen keskustelu on ollut hyvin sosiaalisten ja terveydellisten haittojen seuraamisen värittämää jo 1930-luvulta asti, mutta leimallista tälle seitsemänkymmentäluvun keskustelulle oli nimenomaan sen keskittyminen keskioluen haittojen ja ravintolassa käymisen puimiseen, vaikkakin vahvat alkoholijuomat olivat nousseet keskioluen kulutuksen yli jo vuonna 1974.

Ravintola-anniskelua puolusteltiin toisaalta työllisyydellä, lisäsihän keskioluen myynti asiakasvirtoja nimenomaan uusissa myyntipisteissä, kuten huoltamoissa ja keskiolutkahviloissa. Kuitenkin, tiukentunut asenne keskioluen anniskeluun oli huomattavissa, vaikkakin 1970-luvun puolenvälin jälkeen vain noin 20% kulutuksesta nautittiin ravintolassa.

Seurauksena eduskuntakeskustelusta keskiolutluvallisten ravintoloiden valvontaa tehostettiin jo samana vuonna ja nimenomaan tämän ravintolatyypin rajoituksia ja valvontaa lisättiin myös seuraavina vuosina. Tarjoilijat joutuivat tarkkailemaan asiakkaita ja säännöstelemään tilauksia, koska Alkon sääntöjen mukaan henkilökunta ei saanut toimia niin, että asiakas olisi halunnut tilata lisää alkoholijuomia.

Ravintoloiden kasvu pysähtyi ja anniskeluoikeuksia ei 1970-luvun puolivälin jälkeen myönnetty noin kymmeneen vuoteen. Samoin suositeltiin keskioluen anniskelun lopettamista huoltamoiden baarissa, katsoen, että keskioluen myynti ja anniskelu oli varsinkin maaseudulla jo suuri ongelma. Lopulta keskioluen anniskelun ja myynnin kontrollointi jätettiin päätettäväksi kuntakohtaisesti, ja vuonna 1977 jo 38 kuntaa oli päättänyt kieltää keskioluen myynnin omalla alueellaan. Näistä viimeiset luopuivat tästä oikeudestaan vasta vuonna 1995 uuden alkoholilain tehdessä tämän mahdottomaksi.

Keskiolut ja sen anniskelu oli 1970-luvulla selkeästi isoin kysymys alkoholipoliittisessa keskustelussa ja rintamalinja kulki sen mukaan, vastustiko keskioluen myyntiä vai ei. Mielenkiintoinen sivujuonne keskustelussa oli, että siitä tuli kuuma peruna vasta kun keskioluen myynti noin yleisesti oli jo hieman laskussa, eli ikään kuin jälkikäteen.

Vaikka keskiolutluvallisia paikkoja valvottiin, ravintoloiden määrä yleisesti kääntyi nousuun 1970-luvulla, sen ollessa 1000 vuonna 1969 ja jo 1500 vuonna 1977. Ravintolalupia oli kolmea erilaista, C-luvalliset keskiolutpaikat, B-luvalliset miedon alkoholijuomien ravintolat ja A-luvalliset anniskelupisteet, missä myytiin kaikkia alkoholijuomia.  Alko tuki tätä ravintoloiden monipuolistumista vapaammalla hinnoittelupolitiikalla vuodesta 1971, samalla alkaen luokitella ravintolat niiden toiminta-ajatuksen mukaan, joista merkittävimpiä olivat tanssiravintolat, viihderavintolat ja lähiö/taajamaravintolat, joista jälkimmäiset olivat usein keskiolutluvallisia. Alkon rooli olikin näistä syistä merkittävä suomalaisen ravintolaelinkeinon muokkaajana.

1970-luvulla syntyneet keskiolutkuppilat muodostivat vuosikymmenen kuluessa täysin omanlaisensa kysynnän, ja niiden asiakkaat olivat usein miehiä, jotka eivät muun tyyppisissä ravintolatyypeissä käyneetkään. Ehkä siksi keskiolutkuppiloita tarkasteltiin eri silmin, niiden maalla tai lähiössä asuva asiakaskunta, kun oli yleensä koulutustaustaltaan vaatimattomampaa ja vanhempaa kuin kaupungissa B-ja A-luvan anniskelupaikoissa käyvät.

Ravintola Hallinkorva Töölössä, 1980-luku, kuva Finna, Hotelli- ja Ravintolamuseo

Kasarikeskari trendaa kaupungin baareissa

1980-luvulla kaupunkilaisen elämäntavan ihailu, vaurastuminen, matkustus sekä juppikulttuuri toivat keskioluen aivan uudella lailla ravintolaelämään. Helsingin ja sen jälkeen muiden kaupunkien trendibaarit valtasi keskiolut pullossa, edustaen ”eurooppalaista” ja uudenlaista oluenkulutusta.

Ravintolakäytös ja oluen kulutus tasa-arvoistui miesten ja naisten välillä entisestään, vaikkakin eri ravintolatyypit houkuttelivat hyvin erilaista kohderyhmää. Nyt kuitenkin ensimmäistä kertaa myös naiset oli huomioitu ravintolan asiakaskuvauksissa. Samaan aikaan myös pukeutumissäännökset, kuten paljon muisteltu kravattipakko lientyi, vaikkakin portsari edelleen saattoi evätä asiakkaan sisääntulon liian arkisen tai väärän pukeutumisen takia.

Keskiolutkuppiloiden edustaessa vielä kahdeksankymmentäluvun alussa maalaismiesväestön ravintolaa, kaupungeissa oluessa puhalsivat uudet tuulet pubityyppisten myyntipisteiden vallatessa alaa 1970-luvun loppupuolelta. Myös kahvilakulttuurin nousu tapahtui samalla vuosikymmenellä ja sen myydyimpiä tuotteita on yllättävästi keskiolut, olihan kahviloilla useimmiten keskiolutluvat. Tosin keskiolutkahvilat herättivät myös paljon närää, katsottiin että keskiolut vei kahvilalta tyylikkyyttä ja houkutteli vääränlaista kohderyhmää. Kahvilat kuitenkin usein pysyivät pystyssä keskiolutta myymällä ja näissä myyntipisteissä oluen ja ruuan yhteismyynti oli suurinta, kunnes varsinaiset ruokaravintolat ohittivat ne vuonna 1986.

Kokonaisuudessaan 1980-luvun anniskelua ja keskioluenmyyntiä ravintoloissa leimaa suomalaisten kasvava hyvinvointi ja sitä kautta ravintolakäyntien yleistyminen. Samalla anniskelusäännöstöä kevennettiin, juomien myynnin ohessa olevasta ruokapakosta luovuttiin ja vapaampi anniskeluoikeuksien myöntäminen näkyi voimakkaana ravintolamäärien kasvuna. Vuosikymmenen puolenvälin jälkeen tätä kiihdytti kaupungeissa, uuden juppikulttuurin ihannointi ja erilaisten kaupunkikulttuurien yleistyminen, joka näkyy myös juomatottumusten muuttumisena. Keskioluen myynti pullossa yleistyi nimenomaan osana trendikkäitä illanviettopaikkoja, hämyisiä musapaikkoja ja diskoja.

Vuonna 1986 Suomessa oli 1751 anniskeluravintoa ja vuona 1991 jo 2739. Oluen myynti ravintoloissa lisääntyi ja kulutuksen kasvu kääntyi kokonaisuudessaan mietoihin juomiin, joiden osuus oli vuonna 1987 ensi kertaa vuoden 1974 suurempi kuin vahvan alkoholin. Erityisesti keskioluen myynti nousi vuodesta 1989 jyrkästi jättäen nelosoluen taakseen ravintola-anniskelussa, kun se aikaisemmin muissa kuin C-luvallisissa paikoissa oli ollut välttämätön ”pakko” nelosoluen rinnalla.

Keskioluen imago ravintolamyynnissä ja kuluttajien mielissä oli hieman yli kymmenessä vuodessa muuttunut täysin.; jos se oli ollut 1970-luvulla maalais- ja huoltoasemakuppiloiden miesten juoma, ennen lamaa siitä tuli menevien kaupunkilaisten suosikki. Alkoholijuomissa yleisesti maku nousi yhdeksi nautintakriteeriksi, vaikkakin toki täytyy muistaa, että Suomen suuruuden ja asukkaiden vähyyden takia juomakulttuuri ei ollut yhtenäistä.

1980-luvulla ravintolassa käynti arkistui ja, nk. uusi keskiluokka käytti myös alkoholia eri lailla; näkyvä humalahakuisuus sekä uhma oli vähentymässä entisestään  ja juoma sosiaalinen ulottuvuus nousi kaupunkien kulutuksessa. Ulkonakäynti yleistyi olemaan osa sosiaalista kanssakäymistä kaupungeissa, samaan aikaan taas maaseudulta katosivat keskiolutpaikat.

Ravintola 1980-luku, kuva Finna, Hotelli- ja ravintolamuseo

Lama loi yhden miehen keskarihanapaikat

Ravintoloiden hyvä kehitys katkesi 1990-luvun alun lamaan. Rahattomina aikoina ei käytetty ylellisyyksiin, joina ravintoloita usein vielä kuitenkin pidettiin, joten ravintolakäyntien määrä romahti ja siirryttiin edellisempiin paikkoihin. Anniskeluoikeuksien määrä kuitenkin lisääntyi, koska ne sai helpommin kuin ennen. Muutenkin ravintola sai toimia vapaammin, vuonna 1992 tuli voimaan uusi ravintola-asetus, joka oli huomattavasti vapaamielisempi kuin aikaisemmat.

Uusi ravintolatyyppi, ”yhden hanan” keskiolutpaikat syntyivät laman keskelle ja niissä keskioluelle tuli sisäänvetotuotteen rooli. Hanaoluena keskiolut vakiintuikin nimenomaan 1990-luvun alkupuolella ensin näissä myyntipisteissä ja sitten pikkuhiljaa myös kaikissa muissa ravintolatyypeissä, tullen suosituimmaksi juomaksi ravintola-anniskelussa kokonaisuudessaan yhdeksänkymmentäluvun alkupuoliskolla.

Hauska yksityiskohta onkin, että vuoteen 1991 asti tilatessa hanaolutta, eteen tuotiin automaattisesti A-olut, mutta jo vuonna 1993 hanaoluttuopin synonyymin on keskarituoppi. Samalla keskioluthanan voittokulun kanssa olutravintolat yleistyivät, uusinta oluen anniskelussa oli ensimmäisten pienpanimoiden ilmestyminen markkinoille, osana vapaampaa olutkulttuuria. Niiden kaupallinen merkitys oli kuitenkin pientä ennen vuotta 1995.

Kuva Finna, Forssan museo, vuosi 1980

Keskiolutravintolan loppu

Vuonna 1994 säädetyn alkoholilain mukana haudattiin keskiolutravintolat erillisenä ravintolatyyppinä ja alettiin puhua vain ravintoloista,  toki vain keskiolutta myyviä ravintoloita oli vielä kauan ja on edelleen.

Keskiolutravintola ei onnistunut pyrkimyksessään siirtää suomalaisia täysin valvotun alkoholikulutuksen piiriin: kotonajuovaa kansaa olimme ja olemme toki vieläkin: vuonna 1969, keskioluen vapautuessa, ravintolamyynnin osuus oli neljännes kokonaiskulutuksessa, sen nousten hieman seuraavalla vuosikymmenelle lähelle kolmannesta, laskeakseen tasaisesta 1990-luvulle ja tähän päivään, jolloin kulutus on noin kymmenisen prosenttia kokonaismäärästä. Syyt ovat myös olleet vähäisen ravintolakulutuksen takana samoja pitkään, kuten ravintolan mieltäminen ylellisyydeksi, anniskeluravintoloiden kulurakenteen ja verotuksen takia korkeat ulosmyyntihinnat ja vähittäismyyntihintojen lasku.

Kuitenkin, vuodesta 1969 yhdeksänkymmentäluvun puoleenväliin ravintolaan menon syy oli muuttunut merkittävästi. Vielä 1970-luvulla tyypillinen suomalaisen ravintolan asiakas oli mies, joka tuli ravintolaan nimenomaan humaltuakseen, kun taas 1990-luvulla ravintolan sosiaaliset ulottuudet nousivat humaltumista tärkeämmäksi, vaikkakin alkoholikäyttö toki oli runsasta vielä 1990-luvullakin. Samaan aikaan ravintolan idea oli muuttunut: sinne menemistä ei enää pelätty tai jännitetty, ovikontrollit ja pukeutumisen syynäys jäi pois ja ravintoloista tuli juuri sitä, mitä niistä oli haluttu, sosiaalisen kanssakäymisen mahdollistavia paikkoja. Keskiolutravintolan haudalla Suomi oli valmis EU:hun, maahantuonnin ja alkoholin valmistuksen vapautumiseen.

Kirjoittaja tekee keskioluesta väitöskirjaa, teksti on popularisoitu lyhennelmä tutkimuksen osasta. Hänelle lapsuudesta tutuin ravintola on Töölön Hallinkorva, missä joskus vanhempien käydessä sai punaista Jaffaa ja ranskalaisia.

Ilmestynyt 4/24 Juomaposti -lehdessä.

Katso lisää:

Keskioluen mainonta  – luuserijuomasta juppihippipunkkarin kautta boomeriksi