Sukellus suomalaisen tislauksen menneisyyteen 

Tislaajaguru Asko Ryynänen käy läpi suomalaisen tislauksen historiaa hämäristä tähän päivään.

Suomalaisen tislauksen historia ei ole mikään herraskartanoiden silkkihansikastarina. Se on tarina köyhästä kansasta, joka katsoi metsää, peltoa sekä pakkasta ja totesi, että kyllä tästäkin viinaa saadaan aikaiseksi.

Se on tarina ihmisistä, jotka kantoivat pannunsa metsään, kun kruunu kielsi tislaamisen. Tarina valtiosta, joka ensin yritti kieltää viinan, sitten monopolisoida sen ja lopulta ihmetteli, miksi suomalaiset eivät oppineet juomaan “eurooppalaisen sivistyneesti”.

Ja silti — tai ehkä juuri siksi — Suomesta kasvoi yksi maailman kiinnostavimmista uusista tislaamomaista.

Kun suomalaisesta alkoholikulttuurista puhutaan, keskustelu pyörii usein ongelmien ympärillä. Liikaa juovia miehiä, kieltolaki, Alko, verotus ja ikuinen moraalipaniikki. Mutta paljon harvemmin puhutaan siitä, että Suomessa on oikeasti poikkeuksellisen pitkä, kekseliäs ja teknisesti taitava tislausperinne.

Suomalaisen tislauksen synty

Suomalainen tislaus syntyi paljon ennen cocktailbaareja, design-ginejä tai markkinointiosastojen keksimiä “nordic botanicals” -hokemia. Se syntyi aikana, jolloin ihmiset yrittivät yksinkertaisesti selvitä hengissä pitkän talven yli. Ja suomalainen ratkaisi ongelmat kuten suomalainen yleensä ratkaisee: rakentamalla itse jotain, mitä viranomaiset yrittävät myöhemmin kieltää.

Tislaus saapui Suomeen keskiajalla sotilaiden, luostareiden ja kauppareittien mukana. Venäläisten sotilaiden kerrotaan opettaneen suomalaisille tislaamista 1600-luvulla 30-vuotisen sodan aikana. Aluksi väkeviä käytettiin lääkkeinä. Latinankielinen aqua vitae (elämän vesi)muuttui täällä pohjoisessa paloviinaksi ruotsin kielen sanan brännvin mukaan. Ja rehellisesti sanottuna nimi meni aika nappiin.

Talvella, jossa pakkanen tappoi ihmisiä, sato epäonnistui vähän väliä ja lääketiede perustui lähinnä kehonnesteiden määritykseen, vahva alkoholi oli desinfiointiaine, lääkeyrttien uuttaja, lääke kipuun ja tauteihin sekä lämmike kylmällä.

Kun tislaustaito levisi talonpoikiin, käytännössä jokaisessa vähänkin varakkaammassa talossa saattoi olla oma pannu. Viinaa tehtiin viljasta, myöhemmin perunasta, ja lopulta melkein mistä tahansa mikä suostui käymään. Suomalainen alkoholikulttuuri oli syntynyt.

Valtion ja tislaajien välinen paini

1700-luvulla Ruotsin kruunu alkoi hermostua. Viljaa meni viinaksi samaan aikaan, kun kansa näki nälkää, eikä valtio saanut tarpeeksi veroja. Tästä alkoi suomalaisen tislaamisen ehkä pisin perinne:
valtion ja tislaajien välinen paini.

Tislausta verotettiin ja rajoitettiin. Sen kuluttajia moralisoitiin. Kulutusta ja valmistusta pyrittiin rajoittamaan ja säätelemään uusilla laeilla. Lopulta kotipoltto kiellettiin Suomen suuriruhtinaskunnassa vuonna 1866.Suomalainen tislaaja reagoi tähän siirtämällä pannunsa maatilalta syvälle metsään, piiloon viranomaisten silmistä, missä se pitkään olikin.Pontikka olikin tunnetusti suomalaisen piilotislauksen kuningas. Juoma on saanut nimensä 1700-luvun ruotsin kielen sanasta pontak, joka viittasi ranskalaiseen punaviiniin.

Kuva: Finna/ Vapriikki/

Käsityöstä teollisuudeksi

1800-luvulla tislaus alkoi muuttua käsityöstä teollisuudeksi. Jatkuvatoiminen tislauskolonni mullisti kaiken. Alkoholia saatiin valmistettu halvemmalla enemmän ja se oli puhtaampaa kuin aikaisemmin. Suomi ei kuitenkaan rakentanut tislausidentiteettiään samalla tavalla kuin Skotlanti tai Ranska; eillä ei syntynyt vuosisataisia single malt -dynastioita sumuisten jokien varsille. Suomalainen alkoholiteollisuus kasvoi enemmän puhtaan spriin, liköörien ja punssien sekä muiden maustettujen juomien ympärille.

Yksi suomalaisen tislauksen tärkeimmistä historiallisista nimistä on Lignell & Piispanen, perustettu Kuopiossa vuonna 1852. Ja juuri tämä on kiinnostavaa. Historiallinen suomalainen “tislaamo” ei ollut välttämättä tislaamo nykyisessä Instagram-mielessä. Moni tuottaja osti spriin, toi konjakkia Ranskasta, blendasi, maustoi, kypsytti ja pullotti. Toisin sanoen: ne tekivät sitä mitä suuri osa maailman arvostetuista alkoholitaloista oikeasti tekee edelleen. Romanttinen ajatus siitä, että yksi parrakas mies tekee kaiken itse pellolta pulloon, on usein enemmän modernia markkinointia kuin historiaa.

Alkoholihistorian farssi – kieltolaki

Sitten tuli suomalaisen alkoholihistorian ehkä kuuluisin farssi, kieltolaki. Jo 1800-luvulla vaikuttaneen raittiusliikkeen ajatuksena oli raitis ja reipas Suomen kansa, vapaana paheellisen alkoholin kiroista. Kieltolaista päätettiin yksimielisesti ensimmäisessä yksikamarisessa eduskunnassa vuonna 1907, mutta laki toteutettiin vasta 1919, itsenäistymisen ja kansalaissodan jälkeen, jolloin äärimmäisen köyhässä Suomessa kulutettiin vähiten alkoholia Euroopassa henkeä kohti.

Kieltolain lopputulos oli kaikkea muuta kuin mitä sillä haluttiin toteuttaa, laillisen viinan valmistuksen loputtua salapoltto räjähti käsiin. Salakuljetus sekä salakauppa korvasivat normaalin kaupankäynnin ja ammattimainen rikollisuus syntyi Suomeen. Valtio menetti rahaa ja rikolliset vaurastuivat. Lisäksi kansa oppi juomaan viinat nopeasti aina kun sitä käsiinsä sai, pelättiin että viranomaiset löytävät varastot ja tyhjentävät ne.

Kieltolain jälkeen valtio päätti, että ehkä paras ratkaisu on pitää koko homma omissa käsissä. Syntyi alkoholimonopoli Alko. Suomalainen alkoholikulttuuri olikin tästä lähtien pitkään hyvin kontrolloitua.

Tislaamisen tekninen kehitys

Mutta tässä kohtaa tapahtui yksi suomalaisen tislaamisen suurista paradokseista, vaikka kulttuuria rajoitettiin, tekninen osaaminen kehittyi valtavasti. Suomessa opittiin valmistamaan erittäin puhdasta ja teknistä alkoholia, koska valvonnan alla toimiminen pakotti vakioimaan prosessit ja luomaan korkeatasoisen laadunhallintajärjestelmän. Tislaus siirtyi maaseudun väen keskuudesta laboratorioihin ja tehtaisiin. Toisin sanoen meistä tuli insinöörejä myös viinan kanssa. Yhtenä esimerkkinä tästä oli Alkon oma yritys 1980-luvulla tehdä viskiä. Tehostetun ikääntymisen ja teknisen säätelyn seurauksena syntyi tuote, joka ulkoisesti saattoi muistuttaa viskiä, mutta samalla se oli kadottanut sen mikä viskistä tekee niin uniikin juoman, sielun ja persoonallisuuden.

Tislaus syntyi uudelleen

2000-luvulla suomalainen tislaus syntyi tavallaan uudelleen. Tällä kertaa se ei kuitenkaan yrittänyt olla kopio Skotlannista tai Keski-Euroopan vanhoista viinataloista, vaan alkoi vähitellen kuulostaa omalta itseltään. Suomalaiset tislaamot rakensivat makumaailmansa metsistä, villiyrteistä, marjoista, havuista, savusta, puhtaasta pohjoisesta vedestä ja paikallisista viljoista, asioista, jotka olivat olleet täällä koko ajan, mutta joita ei aiemmin osattu nähdä kansainvälisesti kiinnostavana identiteettinä.

Yhtäkkiä maailma kiinnostui siitä, mitä täällä kylmässä ja pimeässä oikeastaan tehdään. Ironista kyllä, suomalaisille oli vuosikymmeniä opetettu, ettei alkoholista saisi rakentaa identiteettiä tai kulttuurista ylpeyttä. Samaan aikaan muu maailma alkoi kiinnostua juuri siitä pohjoisesta omaleimaisuudesta, jota täällä oli pidetty liian arkisena, liian syrjäisenä tai liian suomalaisena.

Moderni suomalainen craft-distilling näyttää uudelta, mutta sen sisällä elää hyvin vanha suomalainen ajatus. Tee itse, kokeile itse, selviä itse. Ja ehkä juuri siksi suomalaiset tislaamot ovat kiinnostavia. Niissä on edelleen vähän samaa energiaa, kuin vanhassa pontikkapannussa metsän reunalla.

Teksti: Asko Ryynänen , kuvat Anikó Lehtinen ja Finna 

Ilmestynyt 2/26 Juomaposti-lehdessä.