Olutkoira: Huoli Westmalle Tripelistä

Kahden tähden tärpättiä en kehtaisi kantaa edes kauppaneuvos Paukulle, vaikka mieli ehkä tekisikin. Pohjoisbelgialaisen Westmallen luostarin vahva, vaalea Tripel on aina tähän asti ollut niitä oluita, joita kehtaisi tarjota vaativimmillekin maistelijoille. Silti Helsingin Sanomien olutraati antoi loppusyksystä ilman mitään seremonioita vaivaiset kaksi tähteä viidestä tälle koko tripel-oluttyylin käynnistäneelle klassikolle.

Mitä on siis tapahtunut Westmallen tripelille? Olisi varsin hämmentävää, jos vuonna 1934 maailman ensimmäiseksi tämän tyylilajin edustajaksi kehitetty olut olisi päätynyt täydelliseen alennustilaan. Jo vuosikymmeniä se on ollut nimittäin paitsi lajinsa pioneeri, myös suunnilleen kaikkien asiantuntijoiden mielestä tripel-oluttyylin tasokkain edustaja tällä planeetalla.

Kuva: Flickr.com, E Dronckert, mod., CC BY 2.0.

— 
Trappistien onni vaihtelee

Siinä, että kuuluisien belgialaisten trappistiluostarien oluiden laatu ja arvostus ei ole pysynyt kautta vuosien aivan tasaisena, ei ole sinänsä mitään aivan uutta. Jos katson vaikka Tim Webbin Good Beer Guide to Belgium -kirjan arvioita eri vuosilta, Westmalle Tripel on arvioitu ensimmäisessä, vuoden 1992 painoksessa kyllä viiden tähden olueksi. Samoin on Chimayn luostarin vastaava tuote, Blanche.

Kuitenkin kymmenen vuotta myöhemmin Westmalle Tripelillä on yhä 4—½ tähteä viidestä, mutta Chimayn valkoinen saa pahaiset 2—½ tähteä ja sanallisen arvion ”löysä, ärsyttävä tripel, jonka jälkimaussa on märkää pahvia”. Chimayn osalta kirjoittaja syyttää humalauutteita ja mahdollisia muita panimoprosessin oikopolkuja. Westmallen tripel itse on ilmeisesti ollut heikoimmillaan vuosina 2005–2006, jolloin sillä oli vain neljä tähteä.

Uusimmassa, vuoden 2018 editiossa, jonka ovat toimittaneet Joe Stange ja Tim Webb, Westmallen tripel on onnistunut palauttamaan itselleen täydet viisi tähteä. Sanallisen arvion mukaan ”tämä on ylistyslaulujen aihe, joka tummenee ja makeutuu kellarissa mutta on yhtä palkitseva tuoreena, jolloin humalat ovat enemmän läsnä”. Chimayn valkoetikettinen tripel on nyt neljän tähden olut, ja muutkin Chimayn luostarin oluet ovat palanneet kirjoittajien armoihin.

Maisteluni

Pakkohan Westmalle Tripeliä on näiden ristiriitaisten tietojen pohjalta sitten yrittää maistella mahdollisimman huolella. Luotanko nyt sitten Helsingin Sanomien raatiin vai yli kolmekymmentä vuotta belgialaisia oluita maistelleeseen Tim Webbiin yhteistyökumppaneineen? Päätän yrittää tehdä omat johtopäätökseni tästä oluesta. Vähään aikaan en ollut sitä taas testannutkaan, kun sitä ei Alkosta saanut.

Oluen tuoksussa on hunajaista ja sitruksista mehuisuutta, joka ei ihan vastaa muistikuvieni tyylikästä tripeliä. Jotain eukalyptusmaista viileyttä on ehkä maussa tallella, pientä happamuutta myös. Maltaan läsnäoloa on hyvin vähän ja todellisuudessa hädin tuskin myöskään humalaa. Sen sijaan alkoholi ja palanut vaalea sokeri tuntuvat, halvan viinaoluen hengessä. Yleisvaikutelma on kieltämättä hiukan järkyttävä.

Tuon Hesarin marraskuisen arvion jälkeen olen itse asiassa maistellut Westmalle Tripeliä pariin kolmeen kertaan. Aina se on tuntunut pienoiselta pettymykseltä. Jos samana iltana lasissa on ollut jotain toista tripeliä – mieleen tulevat ainakin De Ranken Guldenberg sekä Val-Dieu Triple – ero on konkretisoitunut varsinkin maltaisuudessa. Muiden tripelien mallasrunko on parempi. Guldenbergissä toki myös humalointi on sitä, mitä Westmalleltakin olen tottunut odottamaan.

Ihmettelen näin ollen tietysti Good Beer Guiden positiivista arviota – onko Westmallen laadussa tapahtunut jotain viimeisen vuoden aikana? Kirjojen julkaisuaikataulut tuntien oletan siis, että Stange ja Webb ovat suorittaneet viimeiset maistelunsa vuoden 2017 puolella tai ihan viime vuoden alussa. Ehkä tilanne on silloin vielä ollut toinen.

Sitä enemmän kummastuttavat Ratebeer-sivustolle viimeisten parin kuukauden aikana jätetyt arviot, joista todella monet arvottavat Westmalle Tripelin yli 4 pisteellä 5:stä, jopa yli 4—½:een, joka on jo käsittämättömän korkea pisteytys. Onko tästä oluesta eri puolilla maailmaa liikkeellä erilaisia versioita, vai ovatko reittaajat korkanneet pitempään varastossa olleita pulloja? Vai eikö heillä ole mitään kykyä antaa omaan arvostelukykyynsä perustuvia arvioita oluelle, joka aikaisempina vuosina on kerännyt huippupisteitä?

Vai olenko minä väärässä?

Yhtä väärässä kuin Hesarin olutraadin osallistujat?

Belgialaisen oluen arvostus ei ole kriittisimpien arvioiden keskuudessa ollut enää viime vuosina samaa pidäkkeetöntä ihailua, mitä se vielä 1990- tai 2000-luvulla oli. Cognoscenti on kääntynyt enenevässä määrin kunnioittamaan ensin Amerikan länsi- ja sitten itärannikon oluita. Säilyttääkseen ansaitun asemansa yhtenä pienpanimo- tai käsityöolutkulttuurin keskeisenä rakennuspalikkana belgialaisten pitää hallita omat perinteiset oluttyylinsä suvereenisti. Tripel on yksi näistä, ja Westmallen luostari on ennen muita se toimija, jolla ei pitäisi olla yhtään varaa lipsua maailman parhaan tripelin valmistamisen kriteereistä. Belgialaisena olisin tämän luostarin mahdollisista laatuheittelyistä todella huolissani.