Olutkoira: Amerikan 1990-luvun pienpanimokuume suomalaisin silmin

Kirjoitin blogissa pari vuotta sitten ajasta, jolloin Yhdysvaltain olutkenttä oli alkanut nousta Budweiserin varjosta mutta näytti vielä kovin erilaiselta kuin nyt. Siteerasin muun muassa Michael Jacksonia, joka oli vuoteen 1991 mennessä perehdyttänyt itsensä varsin hyvin sen aikaiseen amerikkalaiseenkin pienpanimokulttuuriin.

Kehitys oli alkanut, mutta asiat eivät olleet edenneet täyteen kukoistukseensa: IPAsta ei ollut vielä tullut IPA, extreme-oluiden aika ei ollut käsillä ja panimoiden määrää laskettiin sadoissa eikä tuhansissa.

Koska itse aloitin olutharrastukseni vasta muutamaa vuotta myöhemmin ja aloin ymmärtää Yhdysvaltain merkitystä hyvän oluen vallankumouksessa vasta joskus 2000-luvun puolella, olen jotenkin tainnut olettaa automaattisesti, ettei Euroopassa ollut kovin paljon hypetetty Amerikka-juttuja vielä edellisellä vuosikymmenellä. Tai ainakaan 1990-luvun alussa – ehkä Michael Suurta lukuun ottamatta.

Väärässä olin, tietenkin. Selailin muutama päivä sitten vanhoja Olut-lehtiä vuosilta 1992 ja 1993, ja vastaan tuli kokonaista kolme reportaasia USA:n microbrewery-buumista. Käsityöoluesta ei vielä silloin yleisesti puhuttu. Vallankumouksesta puhuttiin. “Vallankumouksen siemen kylvettiin Kaliforniassa vuonna 1965, jolloin Fritz Maytag -niminen opiskelija maistoi baarissa Anchor Steam Beeriä”, raportoi Kari Ylänne San Franciscosta.

Ei sillä että näitä oluita olisi ollut kovin laajasti Suomessa tuohon aikaan saatavana. En osaa tähän hätään veikata, mikä on ollut ensimmäinen amerikkalainen “mikro-olut”, jota joku on keksinyt tuoda meikäläisiin ravintoloihin tai Alkoon. Anchor Steam Beeriä sai kuitenkin noina 1990-luvun alkuvuosina jo ainakin Ruotsin-laivoilta ja Systembolagetista.

Kuva: Flickr.com, Lindsey Prowse, CC BY 2.0.

Tyylien paljous oli Amerikan juttu

“[V]allankumouksen mittasuhteet eivät ole vielä selvinneet”, kirjoittaa Ylänne ja siteeraa tilastoja, joiden mukaan vuonna 1985 mikropanimoita oli nelisenkymmentä ja 1990 jo 280. Tulevaisuuden viisaudella on nyt tietenkin helppo laittaa tuon ajan nopea kehitys tuleviinkin mittasuhteisiinsa, jotka kasvoivat vielä paljon korkeutta ja laajuutta.

Vuosien 1985 ja 1990 välillä panimoiden määrä Yhdysvalloissa alkoi tosiaan saavuttaa siihen asti nopeimmin kasvaneen pienpanimokulttuurin, Britannian, lukuja. Molemmissa maissa oli vuosikymmenen vaihtuessa vajaa kolmesataa panimoa.

Näiden Olut-lehden artikkelien kirjoittamisvuosina 1992 ja 1993 jenkkipanimoiden määrät olivat 359 ja 446, ainakin Brewers’ Associationin tilastojen mukaan. Vuoteen 1995 mennessä Amerikassa oli jo otettu 858 panimolla selvä kaula brittien 481:een verrattuna.

“Belgialla on epäilemättä maailman rikkain olutkulttuuri ja Saksalla eniten panimoita, mutta jännittävimmin ja kiehtovimmin olutmaailma elää tänään Pohjois-Amerikan länsirannikolla. Ei ainoastaan Pohjois-Kaliforniassa”, kirjoittaa puolestaan Mikko Montonen Olut-lehden numerossa 3/1993, jossa hän vierailee Anchorin panimolla ja haastattelee itseään Fritz Maytagia.

Montosen mukaan erikoisliikkeiden kylmäkaapeista on San Franciscossa helppoa löytää oluita, jotka tulevat myös muualta kuin kaupungista ja sen lähialueilta. Oregonin ja Washingtonin sekä läntisen Kanadan pienpanimot ovat hyvin esillä.

Kalifornialaisten ominaispiirteeksi Montonen tunnistaa rohkean ennakkoluulottomuuden ja halun kaataa raja-aitoja, myös oluenpanossa. Näin amerikkalaisen asenteen ilmaisee puolestaan Fritz Maytag Montosen haastattelussa:

“Amerikassa voi tehdä mitä haluaa toisin kuin vaikkapa Saksassa. jossa oluet perinteisesti noudattavat samaa makukaavaa. Belgiassa riittää valinnanvaraa, mutta tyyleistä pidetään tiukasti kiinni.”

Ymmärrän Maytagin kritiikkiä vanhoja eurooppalaisia olutvaltoja kohtaan, vaikka amerikkalaiseen tapaan hän myös oikoo mutkia. Siitä, että saksalaisesta pienpanimo-oluesta niin suuri osa on tylsähköä peruslageria, ovat toki valittaneet myös eurooppalaiset olutkriitikot. Toisaalta jos Baijeriin ja varsinkin Frankeniin menee paikan päälle pienpanimotuotteita maistelemaan – ja käy vaikka eri vuodenaikoina – makujen varianssia sieltäkin löytyy. Ja nykyäänhän kaikki Amerikan craft beer -tyypit ovat onnesta väärällään Gosen ja Berliner Weißen tapaisista saksalaiserikoisuuksista.

Belgian uusista artesaanioluista 1980–90-luvuilla puolestaan suuri osa ei kuulunut mihinkään belgialaisten ennalta määrittelemiin tyyleihin. Tämän seurauksena itse asiassa angloamerikkalainen maailma päätyi keksimään uusia “belgialaisia” tyylikarsinoita esimerkiksi pystyäkseen tuomaroimaan sitä kilpailuissaan. Belgia on samaan aikaan sekä perinteisistä tyyleistään tiukasti kiinni pitävä kansakunta että se olutmaa, jossa oluttyyleillä on toisaalta kaikkein vähiten merkitystä.

Yhtä kaikki, se mitä amerikkalaiset itse 1990-luvulla ja jo sitä ennen tekivät, oli jotain uutta ja ennakkoluulotonta ja ansaitsee saamansa suitsutuksen. Panimoiden määrän huiman kasvun ohella tämä tyylillisten rajojen murtaminen ja useiden ulkomaisten ja historiallisten tyyliperinteiden jäljittely oli (ja on) amerikkalaiselle pienpanimokulttuurille ominaista. Jo 1980-luvun lopulla Anchor oli esimerkiksi valmistanut tuhansia vuosia vanhan mesopotamialaisen ohjeen mukaista Ninkasi-olutta.

Amerikan suosituimmat panimot, kuten Anchor, Sierra Nevada ja Samuel Adams, “tuottavat laajaa valikoimaa erilaisia oluttyylejä alesta portteriin unohtamatta omia vuodenajan erikoisuuksiaan, kuten oktoberfestia ja joulua. Ja toki Amerikassa pannaan altia, bockia, dortmunderia, stoutia, vehnäolutta; jopa omaa muunnelmaa lambicista.” Näin luettelee Mikko Montonen vuoden 1992 New York -raportissaan.

Kohti väliaikaista takapakkia ja loistavaa tulevaisuutta

“Mikropanimoiden, Anchor mukaan lukien, osuus [Yhdysvaltain olutmarkkinoista] on 0,2 prosenttia”, Ylänne kirjoittaa. “Määrällisesti mikrot eivät edusta mitään, mutta laatu on hämmästyttävä. Voidaan todella puhua renessanssista perinteiden, oluttyylien ja panimoiden lukumäärän kirjoineen.”

Humalan käyttö on nykyajasta käsin katsoen silti se yksittäinen juttu, johon USA:n merkitys viime vuosien olutbuumille ehkä eniten kiteytyy. Amerikkalainen humalointi oli osunut myös suomalaisten reportterien tutkaan jo 25 vuotta sitten. Esimerkiksi Anchor Steam Beeristä Ylänne toteaa, että “olut humaloidaan kolmasti, mitä ei voi olla havaitsematta” ja että Anchor käyttää ainoastaan tuoreita humalakukintoja. Saman panimon Liberty Alen todetaan olevan ensimmäinen amerikkalainen kuivahumaloitu olut, ja humalalajikkeena siinä on Cascade.

Paljon tätä laajemmin humaloinnista ja amerikkalaisista humalalajikkeista ei tosin puhuta, eikä siihen ehkä tuolloin 1990-luvun alussa niin selvästi vielä tiivistynytkään USA:n pienpanimopuuhan kova ydin. Ilmiö oli ehkä jo kotiolutkuvioissa tekemässä tuloaan, ja varmasti Liberty Alen tai Sierra Nevada Pale Alen tyyppisillä klassikoilla oli kovat katkeroluvut verrattuna esimerkiksi useimpiin Euroopan pienpanimo-oluihin.

Muutkin asiat, joista Amerikassa jo tuolloin puhuttiin, ovat jääneet pysyväksi osaksi pienpanimokenttää koskevaa keskustelua. Esimerkiksi Fritz Maytag näki jo 1990-luvun alussa pienpanimoiden uhkana yhtiöt, jotka eivät ole panimoita mutta tuottavat “pikku oluensa” suurten panimoiden suojissa.

“Ne ovat kuin ravintoloita ilman keittiötä. Vanhat isot panimot ovat myös ostaneet pikkupanimoita ja yrittävät antaa niiden kautta vaikutelman pienpanimoista”, Maytag moittii Olut-lehden haastattelussa.

Ylitettyään 1— 500:n rajapyykin panimoiden määrä Yhdysvalloissa jäi vuoden 2000 jälkeen muutamaksi vuodeksi jumittamaan, kunnes lähti taas vuosikymmenen lopulla nousuun. 2010-luvulla on nähty melkein tuhannen panimon vuosittaisia lisäyksiä. Tällä hetkellä amerikkalaispanimoiden määrä heiluu jossain 7— 000:n paikkeilla, ei kovin paljon vähemmän kuin koko EU:ssa yhteensä.

* * * * *

Tässä postauksessani ei mitään sen kummempaa pointtia olekaan kuin hehkuttaa hieman sitä, että kotimaisilla olutkirjoittajilla on ollut aina silmät auki ja tuntosarvet ojossa. Jo 1990-luvulla jenkkivaikutteet uivat Suomessakin ainakin kotiolutkuvioihin American pale alejen muodossa, ja vähitellen myös kotimaisiin kaupallisiin tuotteisiin. En nyt muista, onko jotain konsensusta, mikä suomalainen panimotuote oli ensimmäisenä selkeästi amerikkalaisen mikro- tai käsityöoluen inspiroima, mutta siitäkin varmasti konkareilta löytyy näkemyksiä.