Kolumni: Työpaikat ovat tiskin toisella puolella – mutta Suomi juo ne kotona

Suomen Tislaamoliiton puheenjohtaja Asko Ryynänen pohtii anniskelun arvonlisäveroa.

Asko Ryynänen työnsä äärellä

Suomessa käydään vuodesta toiseen samaa keskustelua: miten saadaan lisää työpaikkoja. Eduskunnan istunnoissa puhe käy kuumana, keinoja etsitään, raportteja tilataan ja työryhmiä perustetaan. Ja samaan aikaan pöydällä on yksi ilmeisimmistä, nopeimmin vaikuttavista ja käytännössä testatuista keinoista, jota ei jostain syystä haluta koskea pitkällä tikullakaan.

Anniskelun arvonlisävero

Tämä ei ole mikään ideologinen heitto tai pubifilosofiaa, vaan aika yksinkertainen taloudellinen havainto: kaikki eurot eivät ole samanarvoisia. Kun euro käytetään ravintolassa, se ei vain katoa kassaan, vaan se menee ihmisten läpi. Joku ottaa tilauksen, joku valmistaa, joku tarjoilee, joku siivoaa, joku tiskaa, joku tekee työvuorolistan. Sama euro kaupassa kulkee pitkälti logistiikan ja automaation läpi ja päätyy itsepalvelukassaan, jossa asiakas tekee työn itse. Toimialalukujen perusteella ravintola työllistää noin kuusinkertaisesti enemmän per myyntieuro kuin päivittäistavarakauppa. Tämä ei ole mielipide, tämä on rakenne.

Ja alkoholin kohdalla ero on vielä räikeämpi. Suomessa vain noin 11 prosenttia alkoholista nautitaan ravintoloissa, mutta noin 63 prosenttia alan työpaikoista syntyy siellä. Pieni siivu litroista, mutta valtaosa työstä. Silti politiikka kohtelee kaikkia litroja kuin ne olisivat samanarvoisia. Ne eivät ole. Ravintolassa juotu litra on työpaikka. Kotona juotu litra on lähinnä tilastomerkintä ja tyhjä pullo.

Ja mikä parasta – tai pahinta, riippuen näkökulmasta – ravintola-ala ei edes yritä piilottaa tätä. Se on yksi harvoista toimialoista, jossa lisämyynti ei valu jonnekin Excelin syövereihin odottamaan parempia aikoja, vaan näkyy välittömästi työvuorolistassa. Kun asiakkaita tulee lisää, joku soittaa keittiöön ja sanoo: “tarvitaan yksi tyyppi lisää illaksi”. Se ei tapahdu viiden vuoden päästä investointipäätöksen jälkeen, vaan samana iltana. Se on työllisyyspolitiikkaa ilman työryhmää.Nykyinen verotus tekee yhden asian hyvin tehokkaasti: se ohjaa kulutusta pois ravintoloista. Kun anniskelun ALV on korkea, hinnat nousevat, ihmiset jäävät kotiin tai hakevat juomansa halvemmalla muualta, ja työpaikat jäävät syntymättä. Tämä ei ole neutraali tilanne, vaan aktiivinen poliittinen valinta. Me ohjaamme kulutusta järjestelmällisesti kanavaan, joka työllistää vähemmän – ja sitten ihmettelemme, miksi työllisyys ei parane.

Yleisin vasta-argumentti on tietenkin alkoholi. Haitat, riskit, kulutus. Mutta tässä kohtaa keskustelu menee oudosti vinoon. Kukaan ei ole lisäämässä alkoholin kokonaiskulutusta, vaan siirtämässä sitä ympäristöön, jossa se on valvottua, kontrolloitua ja verotettua – ja ennen kaikkea työllistävää. On vaikea nähdä, miten tämä olisi yhteiskunnalle huonompi vaihtoehto kuin nykytilanne, jossa juodaan kotona halvalla ja hiljaa, ilman että kukaan työllistyy.

Samaan aikaan hyväksymme sen, että työttömyys kasvaa, ostovoima heikkenee ja ihmiset jäävät työelämän ulkopuolelle. Jos jotain pitäisi pitää yhteiskunnallisena haittana, niin ehkä se on juuri tämä. Työttömyys ja köyhyys eivät ole abstrakteja ilmiöitä, vaan ne näkyvät mielenterveysongelmina, syrjäytymisenä ja kasvavina kustannuksina kaikkialla. Niiden vaikutus on monella mittarilla raskaampi kuin se, että osa alkoholista juotaisiin ravintolassa kotisohvan sijaan.

Ravintola-ala on yksi harvoista sektoreista, joka työllistää nopeasti ja matalalla kynnyksellä. Nuoret, maahanmuuttajat, ensimmäistä työpaikkaansa hakevat – juuri ne ryhmät, joista poliitikot ovat eniten huolissaan. Kun kysyntä kasvaa, työpaikat syntyvät käytännössä heti. Ei seuraavassa hallitusohjelmassa, ei seuraavassa budjettiriihessä, vaan seuraavassa työvuorolistassa.

Ja silti tämä keino ei kelpaa.

Britanniassa tätä on yritetty korjata keventämällä pubien verotusta, jotta kulutusta saataisiin siirrettyä pois kotisohvilta. Ajatus oli oikea, mutta toteutus jäi niin varovaiseksi, ettei sillä ollut riittävää vaikutusta. Tästä pitäisi oppia yksi asia: jos muutosta halutaan, sen pitää tuntua. Kosmeettinen säätö ei muuta käyttäytymistä – se lähinnä rauhoittaa omaatuntoa.

Suomessa tilanne on vielä turhauttavampi. Meillä on kaikki tieto, kaikki luvut ja kaikki perustelut olemassa. Tiedämme, että ravintolakanava työllistää enemmän. Tiedämme, että kulutusta voidaan ohjata verotuksella. Tiedämme, että työllisyys paranee, kun kysyntä kasvaa. Silti keskustelu jumittaa siihen samaan kysymykseen: paljonko valtio menettää ALV-tuloja.

Ehkä oikea kysymys olisi: paljonko menetämme työpaikkoja, jos emme tee mitään?

Anniskelun ALV:n laskeminen ei ole mikään hopealuoti, joka ratkaisee kaiken. Mutta se on harvinaisen selkeä, nopeasti vaikuttava ja kohdennettu keino lisätä työllisyyttä. Se siirtää kulutusta kanavaan, joka luo työtä, kasvattaa palkkatuloja ja lisää muuta kotimaista kysyntää. Se tekee juuri sitä, mitä talouspolitiikan pitäisi tehdä – eikä vasta joskus, vaan heti.

Ja mikä parasta, tässä kaikki voittavat. Yritykset saavat lisää myyntiä, ihmiset saavat töitä, valtio saa pitkällä aikavälillä enemmän verotuloja, ja kulutus tapahtuu valvotuissa ympäristöissä.

Silti tämä ei kelpaa.

Ehkä siksi, että ratkaisu on liian yksinkertainen. Tai ehkä siksi, että se ei sovi valmiisiin ajattelumalleihin, joissa alkoholi nähdään vain ongelmana eikä välineenä ohjata taloudellista toimintaa järkevämmin.
Mutta jos oikeasti halutaan lisää työpaikkoja, olisi rehellistä myöntää yksi asia: niitä ei synny puheesta, vaan kysynnästä. Ja kysyntää voidaan ohjata.

Kysymys ei siis ole siitä, tiedämmekö mitä pitäisi tehdä.
Kysymys on siitä, uskallammeko tehdä sen.

Asko Ryynänen, Suomen Tislaamoliitto ry