Kolumni: Kyllääntymisestä kyynisyyteen – Miten välttää olutharrastuksen henkiset sudenkuopat?
Kolumnistimme, Humaloidut -blogin Sampo Marski pohtii olutharrastuksen vaiheita.
Harrastuksissa, myös olutharrastuksessa, on eri vaiheita. Pitkässä juoksussa törmää väistämättä ajatuksiin, että kaikki on nähty ja koettu. Tämän ei tarvitse perustua todellisuuteen, tunne riittää. Tätä kutsutaan saturaatioksi, kyllääntymiseksi.
Olutharrastuksen parasta aikaa on se alkuhuuma, kun ymmärtää makujen moninaisuuden ja oluttyylien laajan kirjon. Jokaisella kauppareissulla löytyy uusi olut maistettavaksi ja uudet oluttyylit saavat sukat pyörimään jaloissa. Ovatpas nämä NEIPAt maukkaita! Miltähän maistuu barley wine? Sellaisen maistan ensi kerralla!
Jos hommaan hurahtaa kunnolla, uudet oluttyylit eivät kestä määräänsä kauempaa. Tämä kyllääntyminen on luonnollista, eikä yleensä harrastusinto tästä lopahda. Kyllääntyminen ei myöskään tarkoita sitä, että uusia elämyksiä ei olisi mahdollista saada. Niiden saavuttamiseen vain pitää tehdä niin paljon työtä, että suoritteessa ei ole nuorisokielellä enää “wörtit valuet”.
Uutuusoluiden suhteen kyllääntyminen tapahtuu hitaammin ja periaatteessa uudet oluet eivät kaupasta juomalla lopu, vaikka reittaussovelluksessa laskuri näyttäisi viisinumeroisia lukuja. Jo kaikkien uusien suomalaisten oluiden juominen on melkoinen urakka.
Kyllääntyminen tapahtuu uutuuksiin yleensä siinä vaiheessa, kun harrastaja tajuaa, että tyylien sisällä varianssit ovat rajattuja. IPA on ipaa ja stoutti stouttia, vaikka reseptissä vähän hulluteltaisiinkin, jotta etikettiin saadaan jokin uusi ja ostohalut herättävä avainsana.
Itse saavutin olutharrastuksessa uuden kyllääntymispisteen tänä keväänä, kun vierailin Mikkeller Beer Celebration -festareilla. Sen jälkeen tuli tunne, että eiköhän tämäntyyppiset olutfestarit ole nähty, ja palo Tallinnan ja Kööpenhaminan matkoihin hiipui.
Harrastuksen kyllääntymispisteiden saavuttamisessa ei ole mitään pahaa tai väärää. Niissä on vain yksi ongelma, jonka olen itse havainnut. Ne kyynistävät. Nämä kyyniset ajatukset voivat rajoittaa omaa harrastushorisonttia. Käytännössä tämä tarkoittaa sellaisia ajatuksia, kuin “kaikki on maistettu” ja “ennen oli paremmin”. Lavennettuna en usko näiden ajatusmallien olevan hyväksi olutharrastajalle itselleen tai suomalaiselle olutkulttuurille.
Miten sitten taistella kyllääntymispisteiden mukanaan tuomaa kyynistymistä vastaan? Oma vastaukseni on opetella nauttimaan harrastuksen tyynistä jaksoista. Ei pidä säikähtää paikalleen jäämistä ja tulkita sitä lopuksi. Kun ei juokse seuraavan elämyksen perässä, on aikaa nauttia matkan varrella mukaan tarttuneesta kokemuksesta ja sen hedelmistä. Yleensä pysähtyminen antaa myös perspektiiviä, jonka kautta voi löytää olutharrastuksesta uuden puolen, jossa kyllääntyminen on vielä kaukana tulevaisuudessa.
Teksti: Sampo Marski
Kuva: Tanja Seppälä
Ilmestynyt Juomaposti 3/24 -lehdessä.
Katso lisää:
Kolumni: Kokemuksesta makukuvaukseksi – Olemmeko makumuistojemme vankeja?
