Ysärin olutmeiningit – pohja uuden vuosituhannen olutkulttuurille
Nykyään suomalaisia hemmotellaan laajalla kotimaisella ja kansainvälisellä oluttarjonnalla, pienpanimot ovat tuttuja kaikille ja olutmatkailukin on voimissaan. Mutta miten tähän on päästy? Yhtenä vedenjakajana nousee esiin nyt muodikas yhdeksänkymmentäluku eli “ysäri”, jolloin voidaan sanoa, että pedattiin pohjaa nykyiselle olutkultturille.
Ravintola Kasinon avajaiset Heinolassa 23.4.1991. Finna: Anja Halla, 1991.
Lama nosti keskioluen hanakulutuksen
1980-luku oli ollut nousujohteista oluen aikaa – olut nousi suurimmaksi alkoholijuomaksi Suomessa, keskioluesta tuli osa juppikulttuuria, ravintolan perustaminen helpottui ja kaljaa vaadittiin kioskeihin. Olutkulttuuri alkoi moninaistua 1980-luvun loppupuolelta lähtien, jolloin oluttyylien määrä hiljalleen laveni, syntyi uudenlaisia olutravintoloita ja olutta juotiin ruuankin kanssa.
Sitten Suomeen iski lama loppuvuonna 1990, jolloin maan bruttokansantuote putosi ja ja työttömyysaste nousi jyrkästi. Tämä vaikutti oluenmyyntiin: Ravintoloiden A-oluen kolmen vuosikymmenen kulutuskasvu taittui, käytännössä A-hanaolut vaihtui ravintoloissa keskiolueen parissa vuodessa yhdeksänkymmentäluvun alun aikana. Tähän vaikutti niin helpompi ravintoloiden perustaminen että oluen hinnoittelu, jota oli muutettu tekemällä keskioluesta ravintoloille aiempaa tuottavampi tuote. Kun karustikin sisustetuissa olutbaareissa voi opiskelijana tai työttömänäkin halvan hanakeskioluen kanssa istua ja hoitaa sosiaalisia suhteita, keskiolut ravintolatuotteena yleistyi entisestään. Samalla luultavimmin tämä auttoi ravintolaelinkeinoa selviytymään, varsinkin kun anniskelua ei enää tarvinnut lopettaa klo 22 kuten aikaisemmin, joten myyntituntejakin tuli lisää.
Samaan aikaan juomatavat olivat sekä arkistuneet, juomakerrat lisääntyneet ja juomamäärät nousseet. Alkoholin myynnin nousuun vaikutti 1960-luvun lopun ja 1970- luvun alussa syntyneiden, generation X:n, täysi-ikäistyminen 1980- ja 1990-luvun alussa. Tämä nk. ”märkä” sukupolvi, jolla oli vähemmän moraalisia estoja alkoholikulutuksen suhteen kuin vanhemmillaan, korvasi aikaisempia “kuivia” sukupolvia,. 1990-luvulla olutta joivatkin surutta kaikki täysi-ikäiset, niin miehet kuin naiset.
Keskioluen mainonta palasi vuosikymmenten mainoskiellon jälkeen televisioon ja kadunvarsille vuonna 1994, korostaen olutta hauskanpidon ja sosiaalisen kanssakäymisen välineenä. Samalla isot olutmerkit, kuten vaikka KOFF , Olvi ja Lapin Kulta, muuttivat identiteettiään usein paikallisesta kaupunkilaisuutta, urbaania elämäntapaa ja vaikka rokkia tai huumoria edustavaksi, joka houkutteli erityisesti 1990-luvun ”generation x:ää”, joka oli varttunut lama-ajan olosuhteissa.
Tarjoilija kantamassa tarjotinta sisähuvipuisto Fanfaarissa. Finna: Kai Björksten, Valokuvaaja 1991, Keravan Museopalvelut
EU: kaljaa kioskeihin!
Suomi liittyi Euroopan unioniin 1. tammikuuta 1995 yhdessä Ruotsin ja Itävallan kanssa. Tämä toi paljon alkoholipoliittisia muutoksia, jotka vaikuttivat vahvasti myös oluen asemaan ja -kulttuuriinkin. Kahdeksankymmentäluvulla vitsinä alkanut ajatus oluesta kioskimyynnissä realisoitui, kun kun olut saatiin kuin saatiinkin vihdoin huoltoasemille ja kioskeihin. Samalla kunnalliskiellot joutuivat historiaan: kun aikaisemmin kunta pystyi kieltämään keskioluen kauppamyynnin päätöksellään, nyt kaikkialla Suomessa myytiin alkoholia lähikaupassa.
Olutta oli vaadittu kioskeihin jo 1980-luvulla. Kuva: Finna/Helsingin kaupunginmuseo/ Harri Ahola
Oluen veroluokat olivat olleet osa oluiden nimiä ja läsnä suomalaisessa alkoholilainsäädännössä vuoteen1995 asti, jolloin EU-jäsenyyden mukanaan tuoma uusi alkoholilainsäädäntö muutti oluen verotuksen niin, että siitä lähtien siinä oli vain kaksi kategoriaa: 0,5–2,8 ja yli 2,8 tilavuusprosenttia. Vaikka veroluokat Suomessa sinänsä poistuivat, termi keskiolut säilyi pitkään 2010-luvulle koskien kotimaista vaaleaa lager-olutta, koska vuoteen 2018 4,7 -alkoholiprosentti toimi päivittäistavarakaupan myyntirajana.
Oluen lisäksi päivittäistavarakauppaan tulivat myös muut käymisteitse tehdyt alkoholijuomat, kuten siiderit ja hedelmäviinipohjaiset lonkerot, joka lavensi juomatapoja entisestään.
Alko – rajoittajasta kaitsijasta
Suomen alkoholimonopoli Alko perustettiin vuonna 1932 hoitamaan kieltolain päätyttyä alkoholin valmistusta, maahantuontia ja myyntiä. Tämä tarkoitti mm. sitä, että panimot eivät myyneet tuotteitaan, vaan tekivät ne Alkolle, joka myi juomat eteenpäin.
1980-ja 1990- luvun alussa nähtiin Alkon roolissa muutoksia liittyen olueen. Kansainvälisten tuontioluiden kohdalla voidaan rajapyykkinä nähdä vuosi 1989, jolloin monopoliin tuli myytäväksi uusia, silloin eksoottisia tuontiloluita, kuten Newcastle Brown Alea, Bass Pale Alea ja Guinnessia.
Ysärin alussa Alkosta rupesi löytymään jo Mort Subite Kriekiä, Asahi Dryta, Solia, London Pridea ja Schlenkerla Rauchbieria ja noin kymmenessä vuodessa(1985–1995) Alkon olutvalikoima kasvoi reilusta parista kymmenestä lähes sadan pintaan. Lisäksi valikoima alkoi painottua yhä enemmän ulkomaisiin ja vahvoihin oluihin kotimaisten III- ja IV-oluiden kustannuksella. Kun oluttyylejä oli vuonna 1985 edustettuna kaksi, niin kymmenen vuotta myöhemmin oluenystävät saivat valita oluensa jo kahdentoista erilaisen oluttyylin parista.
Uudenkaupungin Alko 1993. Finna: Uudenkaupungin museo.
Samaan aikaan Alko poisti tarveharkinnan, joka sai pienpanimoiden määrän kasvuun ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Nyt kellä tahansa lain edellytykset täyttävällä yrityksellä oli mahdollisuus hakea oluen valmistuslupaa.
Suurin muutos Alkon toimintatavoissa tapahtui kuitenkin Suomen liityttyä EU:hun. Silloin asema alkoholielinkeinoa hallinnoivana viranomaisena siirrettiin Alkolta sosiaali- ja terveydenhuollon tuotevalvontakeskukselle, Alkosta erotettiin alkoholijuomien valmistus ja markkinointi ja näin Alkoon jäi alkoholijuomien vähittäis- ja tukkukauppa. Samaan aikaan alkoholin valmistus ja maahantuonti vapautui – käytännössä tästä eteenpäin alkoholin maahantuonti- tai valmistusluvan sai jokainen asiallisesti ja vakavissaan elinkeinoa harjoittamaan aikova. Alkosta tuli vähittäismyyntimonopoli, mutta päivittäistavarakauppaan ja ravintoloihin alkoi ilmestyä uusien maahantuojien ja valmistajien tuotteita, joka kasvatti sekä kiinnostusta olueen että myyntilitrojakin.
Ensimmäisen aallon pienpanimot olutkulttuurin rakentajina
Yhdeksänkymmentäluvun alussa Suomen panimokenttä oli pieni, ja yritykset pystyi laskemaan yhden käden sormilla.
Panimot olivat keskittyneet muutamalle yritykselle, koska Suomessa oli vallassa nk. yhtenäishinnottelujärjestelmä, Alko maksoi oluesta valmistuskorvauksen, joka oli kaikille sama – näin isot pystyivät tuottamaan olutta tehokkaammin ja pärjäsivät paremmin kilpailussa. Kotimaisten panimoiden tekemä olut oli muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta vaaleaa lageria, jossa erotuttiin ehkä enemmän brändillä kuin maulla.
Sitten 1980-luvun lopussa ilmestyivät ensimmäistä kertaa pitkään aikaan suomalaiset pienpanimot, kun Lammin Sahti sai kaupallisen sahtiluvan Lammin Pellavamarkkinoille vuonna 1987. Pienpanimoita ruvettiin perustamaan enemmänkin tarvehankinnan poistuessa.
Tampereella aktivoiduttiin silloin Sinebrychoffin omistaman Pyynikin panimon lakkauttamisen takia ja kaupungin oman panimon perustamiseksi syntyi liikehdintää, jossa hanketta olivat tukemassa mm. Juice Leskinen. Pirkanmaan Uusi Panimo (PUP) perustettiinkin kaupunkiin syksyllä 1991, mutta loppujen lopuksi panimo sai toimitilat Nokialta. Nyttemmin panimo tunnetaankin Nokian Panimona. Tampere sai oman panimonsa, kun Finlaysonin tehdasalueella avasi ovensa Panimoravintola Plevnan yhteydessä oleva Koskipanimo vuonna 1994.
Panimoravintola Plevna. Finna: Vapriikin kuva-arkisto, Veli-Matti Parkkinen,1998.
Yhdeksänkymmentäluvun alussa panimohankkeita oli useita. Turussa aloitti Kaskenmäen ravintolapanimo ja alan suuri toimija Sinebrychoff perusti panimon Helsingin keskustaan, Ravintola Kappeliin. Tässä panimossa aloitettiin, niin kuin monissa muissakin pienpanimoissa, vaalealla ja tummalla lager-oluella, jotka olivat maultaan hieman tukevampia kuin perinteiset kauppalagerit. Tuotantomäärät pienpanimoissa olivat suhteellisen pieniä, poikkeuksena esim. Lappeenrannan Panimo, joka oli 1990-luvun suurin pienpanimo, vastaten silloin yli 90 % pienpanimoiden volyymistä. Panimon toiminta oli lyhytaikaista: Se toimi vuosina 1993-1996, toiminnan päättyen konkurssiin. Tulli määräsi panimon lopun varaston hävitettäväksi, joten puoli miljoonaa litraa olutta tyhjennettiin Kaukaan paperitehtaan jätealtaisiin.
Lappeenrannan Panimo, 1993-1996. Finna: Lappeenrannan museot, Vesa Mikkonen.
Vuonna 1994 pienpanimoita oli jo muuallakin, kuten Wanha Posti Tampereella sekä Panimoravintola Koulu ja Old Bank Turussa. Luvan olivat saaneet myös mm. Kaustisten Tervaolut, Iisalmen Mallashuone ja Kellokosken Panimo, mutta osa näistä panimoista jäi lyhytaikaisiksi kokeiluiksi. Alan oppeja tuomaan perustettiin samoihin aikoihin myös Mustialan maatalousoppilaitoksessa pienpanimotoiminnan koulutusohjelma, missä suurin osa ensimmäisen ja toisenkin pienpanimoaallon toimijoista on opiskellut.
Mustialan maatalousoppilaitos, Mustiala. Finna: Kaija Kiiveri-Hakkarainen, 2007. Museovirasto, Rakennushistorian kokoelmat.
Pienpanimoiden perustaminen sai puhtia vuoden 1995 jälkeen, jolloin Suomi liittyi EU:hun. Tämän jälkeen pienpanimoista päivänvalon näkivät mm. nykyäänkin toimivat Laitilan Wirvoitusjuomatehdas, Mallaskosken panimo, Beer Hunters, Stadin Panimo, Hollolan Hirvi, Mikkelin Naapuri-panimo (nyt Saimaa Brewing Company), Suomenlinnan Panimo ja Teerenpeli.
Vuoden 1995 lopussa useiden lähteiden perusteella Suomessa oli kolmisenkymmentä pienpanimoa, esimerkiksi Lopen Topenon kyläpanimo, Oulun panimo, Ranuan Ilves-panimo, Jyväskylän mestaripanimo, Rautalammin maatilapanimo, Hyvinkään Kroll, Saarijärven Palvasalmi,, Ulvilan Gasteria ja Hämeenlinnan Birger. Samaan aikaan perustettiin myös useita pienpanimoita koulutusmielessä, näin mm. ravintolakoulut Haaga ja Perho Helsingissä sekä Varsinais-Suomen Maaseutuoppilaitos Piikkiöön. Suuri osa panimoista oli ravintolan yhteydessä, ja niiden oluita oli päivittäistavarakaupassa hyvin rajoitetusti, voisi sanoa, että suomalaiset joivat silloin pienpanimo-olutta lähinnä ravintolassa. Pienpanimoiden tuotantolitrat nousivat myös reippaasti, kun vuonna 1993 panimolupia oli 8 ja tuotantomäärä noin 948 000 litraa, niin vuonna 1995 lupia oli jo 32 ja tuotantolitra olivat 4 727 000 litraa.
Historiasta löytyy myös innovatiivisia kokeiluja, kuten silloisen Polar-panimoiden perustama pienpanimokonserni Pohjois-Suomeen, missä vierrettä ajettiin käytettäväksi jopa vajaan kymmeneen kaupunkiin pohjoisessa. Vuosituhannen vaihteessa näistä oli jäljellä Levi ja Saariselkä. Helsingissä yhdeksänkymmentäluvulla on ollut suunnitteilla myös Suur-Helsingin Uuden Panimon perustaminen, jonka osankeanti meni oikeuteen asti ja Vantaalla taas Alex-panimo, joka myöskin kaatui jo varhaisessa vaiheessa.
Pienpanimoiden ensimmäisen aallon nousu keski vajaa kymmenen vuotta. Kun huippuvuosina 1990-luvun loppupuolella pienpanimolupia oli voimassa melkein viisikymmentä, 2000-luvun alkuun tultaessa säilyneitä panimoita oli vajaa kolmisenkymmentä, useimmalla säilyneellä pienpanimolla tukenaan oli oma ravintola.
Uudenlaisia olutravintoloita ja kuluttajia
M.A.Nummisenkin kirjassaan Baarien mies kuvailemat yksinkertaiset keskiolutkuppilat olivat selkeästi 1980-luvun heiniä, seuraavalla vuosikymmenellä olutravintolat uusiutuivat ja kansainvälisesti brändätyt oluthuoneet edustivat ravintolakulttuurissa jotain uutta ja kiinnostavaa. Samalla myös hanaolut virtasi erilaisilla musiikkifestivaaleilla ja tapahtumissa,
Ravintolakoulu Perho. Niclas Warius ,Hotelli- ja ravintolamuseo.
Vuosikymmenen alussa syntyi HOK-Elannon englantilaistyylinen William K-oluthuoneketju ja hieman myöhemmin belgialaishenkeä tuova Kalaravintolat. Samalla nähdään myös muita uudentyyppisiä olutravintoloita, kuten vaikka alkuperäisesti tamperelaisomistuksessa ollut Black Door ja töölöläisen St. Urho’s Pubin valikoimastakin alkoi tulla kansainvälisempi painottuen brittityylisiin oluisiin.
Uudentyyppinen ravintola oli myös Spårakoff. Kuva Finna 1995, Helsingin kaupunginmuseo, Mika Peltola.
Olutravintolat levisivät ympäri maata, ja niistä pikkuhiljaa tulikin paikkoja, joissa suomalaiset pääsivät tutustumaan laajasti oluen eri tyyleihin ja makukirjoon. Samalla vahvistuivat ja moninaistuivat olutseurat, uusien laajemman valikoiman ravintoloiden tarjotessa paikkoja ja oluita kokeiltavaksi ja olutharrastuksen pohjaksi. Suomen Olutseura ja Oulun Olutseura perustettiin vuonna 1989 edistämään suomalaista olutkulttuuria ja niitä seurasi moni muu seura 1990-luvulla, joka oli olutseurojen kulta-aikaa. 1990-luvun puolenvälin jälkeen parantunut taloustilanne ja kiinnostus uusiin makuihin ja paikkoihin lisäsi myös suomalaisten olutmatkailua ja sitä kautta tutustuttiin uusiin oluttyyleihin ja -ravintoloihin myös ulkomailla ja tuotiin tietoa Suomeen.
Tapahtumapuolella olutfestivaalit tulivat suomalaisille tutuiksi. Tummien oluiden tori aloitti Tampereella 1990-luvun puolessavälissä, pienpanimoiden esittelyä oli Vanhalla Ylioppilastalolla Helsingissä, Helsinki Beer Festival pidettiin ensimmäisen kerran vuonna 1998 ja pikkuhiljaa oluen ympärille järjestetyt maistelutapahtumat yleistyivät valtakunnallisesti.
Kotiolut harrastuksena oli noussut laman aikana ja houkutellut aluksi halvemman oluen perässä kotikeittelijöitä. Monella kuitenkin oluenteosta tuli intohimo, jossa loppujen lopuksi hinnalla ei ollut niin väliä. Näistä harrastajapiireistä nousi monta olutyhdistystä, joissa varsinkin korkeakoulujen puolella oltiin hyvin aktiivisia. Kotioluella voidaankin sanoa olleen tärkeä merkitys oluen laadun ja maun ymmärtämisessä ja nousi sieltä myös monta kaupallisen oluen tekijääkin pienpanimopuolelle.
Mies tutkii sahtipakettia. Finna: Työväenmuseo Werstas, 1990-luku.
2000-luvulle tultaessa
Kun vertaa oluiden saatavuutta, panimoiden määrää, olutravintoloiden valikoimaa ja konseptointia, kotiolutharrastusta tai olutseurojen aktiivisuutta, voisi sanoa, että 1990-luku on ollut merkittävä olutmakujen ja -mahdollisuuksien avaajana. Vuosikymmenen alun lama ja sen jälkeinen taloudellinen kasvu yhdessä juomatapojen muutoksen ja EU:n liittymisen kanssa loi uuden, oluen maulle ja moninaisuudelle pohjautuvan kulttuurin, missä sekä kotimainen että tuontiolut sai kasvaa ja suomalaiset pääsivät tutustumaan ensimmäistä kertaa oluen moniin mahdollisuuksiin niin maun, tyylin, valmistuksen kuin harrastuksen parissa. Siksi voisi jopa väittää, että ilman ysärin “olutvallankumousta” emme olisi sellainen monipuolinen olutmaa kuin olemme nyt.
Aurinkoisia tunnelmia kesäterassilla Kontulan ostoskeskuksessa 1996. Finna: Helsingin kaupunginmuseo , Pentti Huttunen
Lähteet: Apo, Satu: Viinan voima, Näkökulmia suomalaisten kansanomaiseen alkoholiajatteluun ja -kulttuuriin, SKS 2001, Bonsdorff, Seppo: Suomen Panimot, Bonsdorff Omakustanne 1997, Catani, Johanna; Syömään vai drinkille? Suomalaista ravintolakulttuuria, Otava 2014, Häikiö, Martti: Alkon historia 1932-2006, Otava 2007, Lilius, Anna-Kaisa; Oluesta se alkoi Kantaravintolat Oy 1962-1991, Alko Oy 2014, Sillanpää, Merja: Säännöstelty huvi Suomalainen ravintola 1900-luvulla, SKS 2002, Turunen, Matti: Jos täytätte mun lasini, Suomalaisen panimo- ja virvoitusjuomateollisuuden vuosisata, Panimo- ja virvoitusjuomaliitto 2002. Haastatteluja: Jussi Rokka, Kari Likovuori, Pekka Kääriäinen, Harry Berg, Rami Aarikka. Lehdet: Mallas&Olut (Panimomestariyhdisty ry), blogit: Olutkoira, Antti Räty: beerfinland.com
Ilmestynyt lyhennettynä Juomaposti 4/25 lehdessä.
