Tuopin Ääressä: Yö Betoniviidakossa

— Tämä tarina on aiemmin julkaistu Lahtikko lehdessä, mutta julkaisen tämän novellin nyt täälläkin.
— ——————————-

Marraskuu harmauden kuu. Taivaalta sataa etäisesti X-tran tiskirättejä muistuttavia esineitä. Sää ei tiedä sataisiko hän vettä, räntää, vai lunta. Kesäisin tämä harmaa betonilähiö on myös maan kuumin city. Silti Kouvostoliitto näyttää oikeat kasvonsa vasta marraskuussa, ilman mandoliinipuuta torilla.

Junamatka on sujunut kerrankin aikataulussa ja ravintolavaunussa vallinnut pikkujoulutunnelma tartutti myös minuun keveän muovimukimaisen nousuhumalan. En tosin ymmärrä miksen saanut mehumukiini pilliä? Lähes yhtä makeaa oli kuitenkin tämä nimeltämainitsemattoman panimon unohdettava vaalea keskiketterä. Kaipasin koko matkan ajan vain oransseja muovituoleja, pieniä tuhkakuppeja ja pajatsokoneita Hankkijan-lippisten kera. Sellaista kadonnutta Essonbaari tunnelmaa, Kaurismäkeläisesti, tietenkin. Sitä kadonnutta 80-luvun alkua, jolloin ravintolaan pääsi vain kovat kaulassa tilaamaan sillivoileipää ja A-olutta.
Juna lipuu laiturille hitaasti ja myöhässä.
Kouvolan rautatieaseman betoniset laiturit saavat sydämeni hymyilemään. Ajatukset karkaavat yhteen täydelliseen ja kylmään iltaan, kauniisiin kasvoihin kotoisiin. Havahdun ajatuksistani vasta nähdessäni tutun näyn: venäläismummot kymmenine matkalaukkuineen, vaksit hölkkäämässä kohti pussikaljoittelevia teinejä kohden, tuulipukuiset sedät sammuneena asemahallin penkeille, R-kioskin vanhentuneen kahvin, eli ns. huoltoasemapaahdon tuoksun ja paikkakuntalaisten vähättelevän sävyn puhua kotikaupungistaan. Tuosta mainettaan paremmasta kodista, joka ottaa turpaan vain kunnan hyvävelikerhon jahkailuista ja köydenvedosta rakennetaanko suolle uusi sairaala, vai kauppakeskus?
Polttelen odotellessani pitkiä savuja ja naukkailen Ed-pulloon jemmaamaani viskiä. Siihen pulloon ei edes konnari halua kajota ilman etälamautinta ja taikaviittaa kaasunaamarilla.
Tervehdin paikalle vaappunutta lumiukkoa, joka paljastuu vanhaksi aseveljekseni paheiden maailmassa ja tarjoan joko parasta Ediä, tai kylmää olutta laukustani keskellä kylmää iltaa. Viski maistuu, en ylläty. Pullo palautuu minulle tyhjänä. Katselen ystävääni ja huomaan jälleen ihmetteleväni hänen pukeutumistyyliään. Kuten aina hän on vetänyt puvun päälleen. Sillä kuulemma liha irtoaa.
Kaverini on sitä mieltä että tarvitsemme avuksemme takamaiden tohtorin. Itse kavahdan tätä heittonakin. Jo ajatus sen inksalaisen piripään seurasta saa ihoni ei kanan, mutta ehkä punatulkunlihalle. Toverini on kuitenkin linjauspäissään jo puhelimessa tilaamassa ja tislaamassa nappeja nousuihin, tasoittavia laskuihin, rommia minulle, tequilaa hänelle ja hyviä joulupipareita pikkujouluihin för allihuuppa.— 
Suuntaamme tovia myöhemmin taskut täynnä joulun iloa kohti kävelykatu Manskia. Räntää sataa jo vaakasuoraan ja keskustan valot luovat pikkujoulukauden tunnelmaa kätkien sisälleen kravattipakkoja, irtoseksiä, pettämistä, cocktaileja, haureutta ja sodomaa. Aloitamme sieltä, mistä aina. Kouvolan bonuskortin vihreältä nummelta: Old Tomista. Kättelen kyypparia ja tilaan ison Guinnessin. Se tuntuu vapauttavalta ja aloittelevalta. Paikassa oli joskus varsin lentävä tunnelma, mutta jokin on hukassa tänä iltana. Istumme ainoaan vapaaseen pöytään B-miesten loossiin. Ystäväni avaa puhelinluettelon kartan pöydälle ja avaamme illan. En tiedä montako ”Hitler kuulee”-videota olemme nähneet, mutta tällä kertaa nurkkapöydässä suunnitellaan kaupungin valtausta katu kadulta, tuoppi tuopilta. Koska Kouvola ei lähde meistä, emmekä me Kouvolasta; päätämme yksissä tuumin juoda itsemme ja kaupungin mukavaksi. Sellaiseksi nallekarhun harmaaksi: ”So cute and fluffy that we’re going to die.”
Siirrymme ulos polttelemaan ja nauttimaan piparia. ”Kato toi krakasetähän on joku kunnallispamppu”. Siirrän katseeni vieressä nojailevaan setämieheen, joka pysyy pystyssä vain avustajansa toimesta. Setä sammaltaa vieressä tupakoiville neideille. Levy vain on pysähtynyt vaaliteemoihin ja neulakin on kulunut: ”Miää omistaisin koko kylän, mut persut sitä ja vasemmisto tätä. Meillä kokoomuksessa on aina ajettu meidän yrrittäjien asmaa. Haluuks typsyt lähtee kattoon kel on kylän suurin kypärä ja letku letkeä, haha. Oho miult tippu satanen hankeen.”
Käännän päätäni neitien puoleen ja pyydän pakenemaan paikalta kenties sosiaalisempiin kuvioihin ja haastan heidät sovellettuun 110m aitajuoksuun kouvolalaisittain. Siinä vältellään niin sammuvia jouluntähtiä, kuin pokejakin ravintolan ovelta ovelle. Viimeiset kymmenen metriä saa kulkea vapaasti, mutta voittaja on se joka tilaa Amarillosssa ensimmäisenä?— 
Päästyäni Lasihelmen, eli lasarin eteen kaverini puuskuttaa, että mitä v..ua miäs? Totean että halusin pelastaa neidit karmealta kohtalolta. ”Miks sie käskit neitokaiset rilloon?”
”Velihyvä; en kokenut kumpaakaan meidän arvoisiksemme”. Astelemme tähän vilkkuvien värivalojen kehtoon. Tilaamme tuopit ja vänrikit kavereiksi. Kiistelemme perinteisesti onko kyseessä vänskä, vai majuri, kunnes tilanteen keskeyttää sisään marssiva naisihminen, joka suuntaa oudon päättäväisesti pöytäämme ja istahtaa alas. En tajua mistä täti on tuttu, epäilen kaverini kaveriksi, kunnes täti avaa suunsa: ”..ttu min poikaystävä on kusipää.. *Kuusaalaista mongerrusta ja avautumista* Lähtekää ukot min luo, voisin nusaista siuu ja tota sin herrasmiesmäistä kaverias samal. Valitettavasti nämä herrasmiehet ovat varattuja herrasmiesjuomien kanssa. ”Ootteks te jotai v..n homoi”. Emme. Pelkästään herrasmiehiä, joita Kuusaa säikyttää ja jotka arvostavat kauneutta, että nautintoja aivan liikaa.
Kumoamme juomamme ja suuntaamme hitaasti vaappuen kohti Rytmikattia, tai mikä Downtown se nykyään onkaan. Kama alkaa vaikuttaa ja poke ovella näyttää aivan mikkihiireltä. Koitan pidätellä nauruani ja tilaan mojiton tiskiltä. Tsekkaan fiiliksen ja päädymme lopulta johonkin hämyyn pöytään paikallisten metallistien kera. Yhdellä on naama täynnä metallinkeräysastiaa, toisella kaljupäällä Viikatteen huppari juroine ilmeineen luo vaan mielikuvan Joensuusta. Seurueen kolmas on olevinaan niin äijä partoineen. Hän on selvästi paikallinen älykkö. Pelaa shakkia läpällä ja osaa kuulemma laulaa Paula Koivuniemeä mutterissa ”lähes selvinpäin”. Harmaa Voice of Kouvola ei iske, mutta havaitsen sivusilmällä kaverini jo pokaavan naapuripöydästä viehkeää paikalle eksynyttä blondia. Hän pyytää lopulta kavereidensa kanssa polttelemaan hyvää Mielakkaan. ”Tää on miljoonatilaisuus, vähän kuin olis lelukaupan häät”.— 
Löydän itseni pian Corollan takapenkiltä neitien seurasta. Kuski on selvästi katsonut kaikki Fast and furious-leffat. ”Oon Nikke, tää mun Corolla on Peppi”. Ootteks te niinku paikallisii, vai muute outoja. Kerron Nikelle, et ollaan entisiä lokaaleja samalla tarjoten kuskille matkakaljaa laukustani. Taskulämmin Koffin IVB tuntuu kurkuissamme lämpimältä etanolin ja pahvin sekoitukselta, mutta hyvässäkin tinassa pieni rosoisuus tuo vain rikkautta. Nikke soittaa räppiä ja on käymässä paikallista amista autopuolelta. Emme ylläty. Ystäväni on jo työn touhussa blondin kanssa. ”Se on varmaan se puku?” Mietin. Lopulta Nikke tiputtaa seurueemme suljetun mäkikeskuksen huoltotielle ja talsimme ylös. Hetkessä on jotain maagista. Kotikaupungit tuikkivat valot räntäisessä yössä, hyvää tupakkaa ja toivottavasti pian viilenevää kaljaakin. Jutut kulkevat riemukkaina ja nousuhumalaisina viileässä yössä. Blondin hiljaisempi ja ujompi frendi ”Anu vaan” levittää meille alustoja ja Nikkekin nousee ylös jerrykannun ja risujen kera. ”En oo jemmaas näit. Näitteks te sen videon tuubis?”.
— Maailma kevenee, havahdun jo nuotion loimotukseen. ”Tiiätsä sä mikä täs maailmas on pilal? Se ettei me välitetä toisista, hukutetaan ittemme vaan tavaraan, seinien sisälle ja somekuplaan”. Päätän tehdä ”Anun vaan” kanssa läheisyyttä. Löydämme pian yhteisen sävelen ja jokaisen marraskuisen tuulen tuoman puhalluksen jälkeen päädymme saman makuupussin alle.
…………
Herään seuraavana aamuna jäätävään päänsärkyyn jostakin asunnosta. Anu kömpii vierestä ylös ja laittaa meille kahvia. Syvä hiljaisuus vallitsee, kuten lähiöissä sunnuntaiaamuina yleensä. Ulkona maa on valkoinen ja talot harmaita. Tunnistan yhden, pian toisenkin. ”Lehtomäki”. Tuo 70-luvun politiikan mausoleumi keskellä metsää valtatien varressa, johon kärrättiin kaikki köyhät ja kipeät. Opiskelijat ja alkoholistit ja muutkin nistit. Myöhempien aikojen maahanmuuttajat ja kaikki muu, joita ei keskustaan haluttu. Viimeinen pysäkki ennen lopullista rappiota. Havahdun.—  Viimein Anu saa suunsa auki. ”Tota.. Min piti kysyä tät siult jo eilen, mut..”
”Niin?”
”Miks vitus sul oli toi pingviini koko ajan matkas ja oisit sie halunnu Vilmanki tänne?”
”Katson sohvalle päätynyttä kaveriani ja kysyn kuka on Vilma?”
”Se min blondi frendi”
Hitaasti muistikuvat tarkentuvat ja kelaan Kouvolan tehneen taas temppunsa. Lopulta otamme ritolat. Minä ja pieni, pehmeä pingviini.