“Pizzakirjailija” Sakari Nupponen: Näin pizza valloitti Suomen

25.04.2026 / Kirjoittaja Anikó Lehtinen / Kategoriat: Juomaposti, Olutposti, Ravintolat

Toimittaja Sakari Nupposen teos Pizzeria nimeltä Suomi (Docendo 2025) on ensimmäinen kattava kuvaus siitä, miten eksoottisesta uutuudesta tuli ensin arkinen lohturuoka ja lopulta osa kansallista makumaisemaa. Pizza liittyy vahvasti ruokahistorian lisäksi myös juomakulttuurin muutokseen, mutta tämä muutos tapahtui hitaasti, vuosikymmenten aikana, kulttuuristen vaikutteiden, tuontirajoitusten, alkoholilainsäädännön ja suomalaisten omien mieltymysten muovaamana. Mutta miten tämä herkku on saapunut Suomeen?

– Pizzaa maisteltiin kenttäolosuhteissa Laatokalla jo vuonna 1942. Lautasellemme pizza saapui 1950-luvulla hienojen ravintoloiden kautta, kertoo Nupponen.

– Helsingissä sitä tarjoilivat muun muassa Motti, joka kuvasi pizzaa vuonna 1959 ”kuorrutetuksi avopiirakaksi” ja Monte Carlo, Turussa puolestaan Brahen kellari. Näissä ravintoloissa pizza oli osa kansainvälistyvää ja hienostunutta ruokakulttuuria. Se edusti maailmaa, joka oli monille suomalaisille vielä uusi ja kiehtova.

Merimiehet ja muusikot pizzasankareina

Pizzan yleistymiseen vaikuttivat Suomessa sekä ravintoloitsijat että leipurit. Heidän rinnallaan merkittävä rooli oli Nupposen mukaan muusikoilla ja merimiehillä.

Kuva: Sakari Nupposen arkisto

Moni italialaismies jäi Suomeen löydettyään täältä puolisonsa ja perusti ravintolan. Italialaisiskelmät, kuten Lazzarella ja Maruzella, soivat Suomessa suursuosiossa ja loivat italialaiselle tunnelmalle otollisen maaperän. 1960-luvun alussa syntyivät ensimmäiset italialaiset ravintolat, joissa pizza oli yksi ruokalaji muiden joukossa. Bar Giovanni ja Adriano Bar ovat varhaisia esimerkkejä. Termiä pizzeria ei vielä käytetty, mutta pöydillä paloivat jo koripunoksisten chianti-pullojen kynttilät.

Pirkka-lehti puhui 1957 pizzasta ”hyvin vahvan makuisena ja koristeellisena voileipäkakkuna” ja julkaisi ohjeen simpukka-, katkarapu- ja pikkelsitäyttein. Opastettaessa pizzan olemusta suomalaisille sitä verrattiin lähes poikkeuksetta piirakoihin. Ehkä siksi ”Pizza-piirakan” Suomen valloitus käynnistyi piirakkavyöhykkeeltä Lappeenrannasta ja Haminasta.

Haminaan rantautunut Giovanni Tedeschi, lempinimeltään Nino, alkoi paistaa pizzaa jo vuonna 1961. Lappeenrannassa vuonna 1964 aloittanut Adriano Vinciguerra sai kuitenkin laajempaa huomiota, sillä hän kiersi järjestämässä pizzaviikkoja ympäri Suomea. Molempien ravintoloissa suurin osa listasta koostui vielä muista italialaisista ruoista.

Adriano Bar, Adriano leipoo pizzoja Tuntematon valokuvaaja 1970–1979, Lappeenrannan museot

Esiintymistaitoinen napolilainen Vinciguerra oli aiemmin keikkaillut Kullervo Linnan orkesterin solistina, joten hänet tunnettiin myös musiikkipiireissä. Vinciguerra paistoi napoletanoja sähköuunissa niin monta kuin mahdollista, jopa kuusi pellillä kerrallaan. Pohjana oli vehnätaikina, päällä tomaattia, mausteita ja juustoa siivuina ja raasteena. Adriano Barin tarina päättyi vuonna 1990, kun Etelä-Karjalan Osuuskauppa osti ravintolan ja perusti myöhemmin tilalle olutbaarin.

Adriano bar, sisäkuva ravintolan alakerrasta 1960–1969, Lappeenrannan museot

Varhaiset pizzapioneerit olivat työn sankareita, joiden oli pakko olla luovia. Durumvehnäjauhoja sai ostaa vain rajallisesti, ja yrityksestä yli puolet piti olla Suomen kansalaisen omistuksessa. Kotimainen meetvursti marinoitiin salamia muistuttavaksi, ja pizzauunin koemalliin asennettiin kuplavolkkarin tuuletin.

Tampereella todellinen showmies oli Luciano Scarpellini, joka perusti Bar-Pizzeria Lucianon ensin Pälkäneelle vuonna 1976 ja pian Tampereelle. Hän ilmoitti pizzavalikoimakseen ”17–50 erilaista” ja saattoi tarjota täytteitä sammakoista kaviaariin. Tarinan mukaan hän talutti korvasta ulos asiakkaan, joka pyysi ketsuppia pizzaansa, ja täydensi tunnelmaa laulamalla kitaransa kanssa ’O sole mio’. Nupponen kuvaa häntä varieteehahmoksi, joka höpötti joka suuntaan ja rikkoi hämäläistä jäyhyyttä.

Sakari Nupposen arkisto(Finna)

Merillä olivat puolestaan työskennelleet pizzaravintoloistaan tunnetut Rabbe Grönblom Vaasasta, Osmo Ravantti (Turun Pippurimylly), Hannu Hartman (Turun Napoli) sekä Helsinkiin asettuneet Rolf ja Maija-Liisa Sjöberg. Kansainväliset satamat toimivat heille keittiökouluina, joista haettiin elämyksiä ja uutuuksia, aivan kuin me nykyään verkosta. Näitä ideoita sitten tuotiin Suomeen ja jalostettiin paikalliseen makuun.

Varsinaiset pizzeriat syntyvät

1970-luvulla syntyivät varsinaiset pizzeriat, kuten Rodolfo ja Rivoli Helsigissä. Tukholma oli kehityksessä hieman Helsinkiä edellä, ja Rivolin Ragni Rissanen hankki sieltä vuonna 1971 kaasukäyttöisen kiviarinauunin. Pizzapohjia heiteltiin näyttävästi ilmassa. Se oli ajan kuva. Aina ei kuitenkaan trendejä voinut tuoda täysin samanlaisena Suomeen, koska aitojen italialaisreseptien aineita ei saanut tuoreina.

Rodolfo vuonna 1978. Sakari Nupposen arkisto.

Rabbe Grönblomin Pizzeria Nr 1 -ketju laajeni opiskelijakaupunkeihin. Ketjun ravintoloista piirtyivät muistoihin punavalkoruudulliset pöytäliinat ja holvikaaret.

– Ensimmäistä kertaa nuoret lähtivät yhdessä syömään, Nupponen huomauttaa. Myös hänen omiin nuoruuden treffikokemuksiinsa liittyi pizza. Tässä mielessä mikään ei ole muuttunut. Ravintolapizza nuorten kesken on edelleen osa suomalaista aikuistumisriittiä.

Sakari Nupposen arkisto(Finna)

Grönblom perusti Pizzeria Nr 1:n jälkeen myös Kotipizzat, joista tuttua on kotiinkuljetus kauan ennen ruokalähettifirmoja sekä Raxit, joiden idea oli pizzabuffet.

Paikalliset muodot pizzasta syntyivät suomalaisissa ravintoloissa nopeasti: poro- ja hirvipizzat olivat loogisia keksintöjä. 1980-luvulla Pizzeria Dennisin perustanut Dennis Rafkin ja Helsingin Davy’sn taustalla vaikuttanut David Leinson toivat listalle hawaiji- ja mafioso-pizzat, joissa ananas kohtasi kinkun. Tämä yhdistelmä on edelleen Suomen suosituimpia, yleensä vielä sinihomejuuston kera. Viimeistään ETYK-vuonna 1975 pizzamarkkina lähti räjähdysmäiseen kasvuun. Edes 1980-luvun alun ennusteet villityksen hiipumisesta eivät toteutuneet.

– Einespizzojen historia alkoi yllättävän varhain. Linkosuo toi valmispizzat markkinoille vuonna 1977, ja Saarioinen seurasi perässä 1981. Näistä syntyivät “roiskeläpät”, joita lämmitetään yhä kotimikroissa, kertoo Nupponen.

Saarioisten jauhelihapizza; valmispizzapakkaus 2009, Turun kaupunginmuseo

– 1990-luvulla pizza taantui arkiseksi kokemukseksi, mutta 2000-luvulla tapahtui käänne. Artesaanipizzat ja alueelliset tyylit nousivat suosioon: napolilaiset pyöreät, roomalaiset levypizzat ja newyorkilaiset taiteltavat viipaleet. Helsingissä Via Tribunali on ollut uuden napolilaisbuumin näkyvimpiä nimiä, Nupponen luonnehtii.

Nykyisin Suomessa syödään arviolta 157–160 miljoonaa pizzaa vuodessa. Suosituin lounaspizza on Americano*, mutta suosikkitäytteet vaihtelevat hieman paikkakunnasta riippuen, esimerkiksi Turussa suositaan aurajuustoa, ananasta ja kebablihaa, Tampereella suosikkeja ovat oregano, pepperoni ja valkosipuli, oudoimpien täytteiden joukossa ovat esimerkiksi bearnaise-kastike, turkinpippuri ja ranskalaiset perunat.

Kalevan Pizzeria , Teiskontie 24. Vapriikin kuva-arkisto, kuvaaja Teppo Moilanen 2018.

Pizza on yhtä aikaa arkea ja juhlaa, pikaruokaa ja käsityötä. Nupponen varoo ottamasta kantaa siihen, mikä on oikeaoppinen pizza, ja muistuttaa historiallisesta perspektiivistä: Pompeijin kaivauksissa on löydetty fresko, jossa kuvataan pizzan kaltaista ruokaa jo 1400 vuotta ennen tomaatin saapumista Eurooppaan.

Viinistä maitoon ja colaan

Pizzan historia Suomessa ei ole pelkästään kertomus taikinasta ja täytteistä. Yhtä olennainen osa tarinaa on se, mitä pizzan kanssa on juotu. Nupposen mukaan juuri juomat ja erityisesti alkoholilainsäädäntö ovat vaikuttaneet merkittävästi siihen, millaiseksi suomalainen pizzakulttuuri on muotoutunut.

1950-luvulla pizza oli harvinainen ja hienostunut uutuus, jonka seurana nautittiin viiniä. Yhdistelmä oli luonteva: pizza miellettiin italialaiseksi erikoisuudeksi, ja viini kuului elämykseen. Ravintolakokemus edusti kansainvälistyvää, urbaania elämäntapaa, jossa ruoka ja juoma muodostivat harkitun kokonaisuuden.

1960-luvulla tilanne muuttui. Uusissa italialaisissa ravintoloissa ei useinkaan ollut anniskeluoikeuksia, ja pizzan kanssa tarjottiin maitoa, piimää ja kotikaljaa. Nykyisin yhdistelmä voi kuulostaa erikoiselta, mutta tuolloin se oli totisinta totta.

– Kun keskiolut 1969 vapautui, syntyi olosuhteiden ansiosta rakkausliitto: olut ja pizza löysivät toisensa, Nupponen kertoo.

Nykyään myös monet IPAt maistuvat pizzan kera. Kuva Anikó Lehtinen

1970-luvun lopulla pizzerioiden juomakulttuuri sai uuden sävyn karahviviinistä. Ravintoloihin ilmestyi edullista, usein laadultaan vaatimattomampaa viiniä, joka tarjosi helpon vaihtoehdon pulloviinille. Kun viinien saatavuus parani myös Alkossa, viinistä tuli vähitellen arkipäiväisempi osa suomalaista ruokapöytää, joten pizza vaikutti myös viinin suosion nousuun yleisemmin.

Davy´s, Helsinki. Helsingin Kaupunginmuseo, kuvaaja Ilpo Forssén 1978.

1990-luvulla amerikkalainen vaikutus muutti asetelmaa jälleen. The Coca-Cola Companyn tuotteet, erityisesti Coca-Cola, nousivat pizzan suosituiksi kumppaneiksi. – Edulliset post-mix-laitteet mahdollistivat ravintoloille houkuttelevat “pizza ja cola” -tarjoukset, jotka vetosivat erityisesti nuoriin ja perheisiin, sanoo Nupponen.

Yksi suomalaisen pizzakulttuurin erikoispiirre on maidon sitkeys ruokajuomana. Siinä missä muualla Euroopassa maito ei juuri kuulu pizzapöytään, Suomessa se säilyi pitkään suosittuna vaihtoehtona, myös pizzerioissa.

Pizzan juomahistoria osoittaa, ettei kyse ole vain makumieltymyksistä. Taustalla vaikuttavat lainsäädäntö, saatavuus, hintataso ja kansainväliset trendit. Viinistä maitoon, olueen ja colaan – jokainen vaihe on jättänyt jälkensä siihen, millaisena pizza Suomessa koetaan tänä päivänä.

Pizzan suosion salaisuus

Lopulta pizzan suosion ydin on pysynyt samana. Se on jaettava, tuoksuva ja helposti lähestyttävä ruoka, joka taipuu moneen makuun.

Kuten Nupponen kiteyttää: – En suin surmin neuvo ketään oikeaoppisuuteen. Ainoa asia, josta pidän kiinni, on pizza kahdella z:lla. Kotona tehtyä saa jokainen kutsua, miten haluaa. Meille yli viisikymppisille ensimmäinen pizza oli kokemus, jota ei hevillä unohda. Siinä oli niin paljon uutta, mutta samalla kotoisan tuttua, kuten tuoreen, vastapaistetun leivän kokonaisvaltainen aistiminen.