Olutkoira: Onko hyvä idea myydä Westvletereniä omana oluenasi
Virolaispanimo Lehe Pruulikoda aiheutti pientä värähtelyä vesilasin pinnassa järjestämällä Tallinn Craft Beer Festivalin yhteydessä tempauksen, jossa panimon uutuustuote Monky Business ”paljastuikin” maailman parhaana oluena palkituksi Westvleteren-luostariolueksi.
Olen jälleen yksi niistä harvoista suomalaisista olutfriikeistä, jotka eivät olleet viikonloppuna Tallinnassa, joten huutelen mielipiteitäni täältä Suomenlahden vastarannan puskista. Kyseisen käytännön pilan motiivi oli kuitenkin melko ilmeinen – näin toisen käden tietona kuultunakin – eivätkä oluttyyppien reaktiotkaan suoranaisesti yllätä.
Oliko oluteliitin vedättäminen yhdessä lähialueen merkittävimmistä oluttapahtumista siis panimolta hyvä vai huono veto?
Luultavasti reagointi tällaiseen kepposeen on ainakin osalla meistä tunnepohjaista ja riippuu siitä, miten suhtaudumme joko kunnianarvoisaan Westvletereniin tai sitten nenäkkääseen Leheen itseensä. Oman mausteensa soppaan voi tuoda se, jos maistoit Monky Businessiä paikan päällä ja menit (ymmärrettävästi) lankaan.
Ne, jotka suhtautuvat olueen akateemisen etäisesti, näkevät asiassa lähinnä mielenkiintoisen ihmiskokeen, joka toki paljastaa yhtä ja toista oluenystävien ääneen lausumattomista tai tiedostamattomista arvostuksista ja vaikuttimista.
Maailman paras olut?
Käsitys Westvleterenin oluesta numero 12—° maailman parhaana oluena perustuu Ratebeerin listauksiin, joissa tuo olut komeilee esimerkiksi juuri nyt Top 50 -listan toiseksi parhaana. Se on roikkunut aivan kärjen tuntumassa viimeiset kymmenen vuotta ja napannut useampana vuonna ykkössijoja.
Toki belgialaisen oluen auktoriteetit arvostivat ”Westyä” jo ennen Ratebeerin ja muiden arviointipalvelujen aikakautta. One of the world’s great barley wines, kirjoitti Tim Webb vuosien 1998, 2002, ja 2006 Good Beer Guide to Belgium -painoksissa ja antoi oluelle täydet viisi tähteä. (Erikoiselta tuntuvasta tyyliluokittelusta ei kannata hämmentyä.) Vuonna 2009, Ratebeerin lietsoman TW12-huuman ollessa kiihkeimmillään, Webb nappasi puolikkaan tähden pois.
Westvleterenin oluiden hankala saatavuus on aivan epäilemättä vaikuttanut niiden lähes yliluonnolliseen karmaan – niitähän ei ole laajemmassa mittakaavassa myytävänä muualla kuin luostarin omalla myyntipisteellä keskellä Belgian maaseutua.
Tämä saavuttamattomuuden ja siitä johtuvan suhteettoman suuren arvostuksen yhdistelmä on toisaalta osasyynä myös Lehen tempauksen tapaisiin kriittisiin reaktioihin Westvletereniä (tai sen mainetta) kohtaan. Kun asioita nostetaan näin massiivisille jalustoille, aina löytyy halukkaita ampumaan niitä alas. Lasken tähän joukkoon myös usein haukkumani ruotsalaisen Den stora ölresan -tv-sarjan Belgia-jakson.
Lehen tapauksessa kysymys on joka tapauksessa varmasti enemmänkin yrityksestä riisua Tallinnan festareilla vaikuttavien olutkeisarien uudehkoja vaatteita kuin Westvleterenin munkkien valkoisia kaapuja.
Itselleni Westvleteren 12—° ei ole maailman paras olut – joskaan se ei ole ole ollut ikinä kovin kaukanakaan suosikkilistani kärkipäästä. Ilman tuota erikoista ihmemainetta, jolla Westvletereniä on aikoinaan paiskattu, olutapinoiden koijaamiseen olisi ehkä sopinut paremmin Rochefortin kymppi, tunnistettavampi ja maultaan tasapainoisempi trappistiolut? Olettaen siis, että siinäkin tapauksessa osa olisi mennyt helppoon.
Osuiko kikkailu omaan leukaan?
Mitä sitten seuraavien päivien reaktiot olivat esimerkiksi suomalaisilla olutfoorumeilla?
Lehe tarjoili Westvletereniä omanaan. Ketään ei kiinnostanut, tylytti blogistikollega Arde keskustelupalstalla hieman lakoniseen tapaansa.
Mitättömän virolaispanimon tuotoksena monet tuomitsivat ”Westyn” epäonnistuneena tai tylsänä. Näin muotoili puolestaan Suomen Olutoppaan Facebook-sivun ylläpito.
Saavuttiko Lehe Pruulikoda siis keskustelunavauksellaan sitä keskustelua, jota Westvleteren-kuplasta ehkä pitäisi käydä? Auttoiko panimo meitä näkemään elämää suuremman Westvleterenin sellaisena maallisena oluena, joka se taivaallisen maineensa takana oikeasti on? Nostiko huiputus Lehen pisteitä silmissämme itsenäisesti, anarkistisestikin ajattelevana käsityöpanimona?
En vastaisi mihinkään kysymyksistä yksiselitteisen myöntävästi.
Ylipäätään kannatan lämpimästi sitä, että oluista esitetty kritiikki – olipa se ylistävää tai maanrakoon lyttäävää – alistetaan sekin puolestaan arvioinnille. Onko kritiikki validia ja kertooko se kohteestaan sen, mikä meidän kuluttajina kannattaa tietää? Yksi tällaisen kritiikin kritiikin väline on jonkinlainen etäännyttäminen: analysoitavan kohteen valaiseminen sellaisista suunnista, joista lamppuja ei siihen normaalissa arvottavassa keskustelussa kohdisteta.
Niinhän Lehe nyt teki: entä jos Westvleterenin munkit seisoisivat tallinnalaisella olutfestarilla tavallisissa ruutupaidoissa nimettömän, brändittömän ja historiattoman keginsä takana? Rakastuisimmeko heidän olueensa ensi silmäyksellä niin, että se komeilisi jo samana iltana nettilistojen kärjessä? Millaisia pisteitä Ratebeeriin tai Untappdiin ropisisi?
Kulttuurikritiikin näkökulmasta olisi ollut kuitenkin osuvampaa yrittää ampua alas joku uudemman IPA-buumin kirkkaimmista kiintotähdistä. Nykyisen käsityöolutsukupolven suhtautuminen belgialaisen oluen klassikoihin on joka tapauksessa terveen kriittinen. Me 1990- ja 2000-lukujen pienpanimofanit ehkä vielä syyllistyimme joissakin tapauksissa tarpeettomaankin idolatriaan Belgian ihmeiden saralla, mutta sekään ei varsinaisesti ole Westvleterenin munkkien vika.
Selityksiä sille, miksi suhteellisen kokeneetkin oluenmaistelijat ehkä antoivat legendaariselle Westvleterenille Tallinnassa heikkoja tai keskinkertaisia pisteitä, on monia. Jo sokkomaistelu sinänsä on siihen tottumattomille luultavasti aivan eri kaliiberin arviointitilanne kuin sellainen, jossa käytettävissä on etiketti ja muuta taustatietoa.
Lisäksi, kuten nettikeskusteluissa todettiin, belgialaisen hiivapitoisen olutpullon sisältö muuttaa muotoaan, jos se kaadetaan ämpärin, kegin ja hanan kautta festarilasiin. Näinhän Lehe näyttää tehneen, koska Westvleterenin luostari ei olisi heille valmista kegiä myynyt. Toisaalta paljon on puhuttu siitäkin, ettei Westvleteren 12—° ole muutenkaan tuoreena parhaimmillaan vaan vaatii kellarivarastointia.
Paljon on kiinni siitä, keneen uskomme ja keneen emme. Lehen aloittamaa ajatusleikkiä voi myös tietysti jatkaa. Entä jos Westvleterenin olutta olisikin tarjonnut omana quadrupel-uutuutenaan esimerkiksi Põhjala, joka nauttii kansainvälisen olutkansan keskuudessa paljon suurempaa suosiota ja uskottavuutta kuin uudempi ja paikallisempi Lehe? Tai Mikkeller, Buxton tai Omnipollo?
Lehelle tempaus tuotti varmasti tavoiteltua näkyvyyttä, mutta laariin satanut huomio ei välttämättä ollut niin positiivista kuin panimo olisi saattanut toivoa.
Ja sittenkin, panimon nettisivuillaan lauantaina julkaisema saateteksti oli perussanomaltaan hyvä. Olutihmiset antavat liikaa painoarvoa Ratebeerin ja muiden vertaisarvioinnin kanavien mielipiteille – ehkä ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että olutta arvioivia ihmisiä on maailmassa aina paljon enemmän kuin oluen asiantuntevaan ja kriittiseen arviointiin kykeneviä ihmisiä.
En tietenkään väitä kuuluvani itsekään sataprosenttisesti viimeksi mainittuun joukkoon. Minullakin on omat auktoriteettini, ja silloin tällöin päädyn huomaamaan, etten kaikkia heidänkään mielipiteitään allekirjoita. En voi myöskään olla jossain määrin luottamatta Ratebeerin kaltaisten kollektiivien joukkovoimaan, vaikka yritän pitää mielessäni, millaisia vääristymiä voi seurata, jos miljoonat kärpäset yhtäkkiä ovatkin väärässä.