Mitä on sahti?

Sahti on yksi olutmaailman kummajaisia ainakin kansainvälisellä tasolla tarkasteltuna. Muinaista oluentekoa muistuttavilla metodeilla valmistettua, usein tyystin humaloimatonta, vahvaa ja hyvin makeaa olutta.

Sahti lienee samankaltaista kuin vahvat juhlaoluet olivat monessa paikassa ennen kuin olut siirtyi maaseutujen kotikeittiöistä kaupallisiin ympyröihin. Sahtia sanotaankin maailman vanhimmaksi yhtäjaksoisesti valmistetuksi oluttyyliksi. Tosin naapurimaidemme vähän tuntemattomammat, mutta hyvin samansuuntaiset olutperinteet lienevät yhtä vanhoja.
Sahti on moderniin olueen tottuneelle epätyypillinen kokemus. Sahti on tehty perinteisesti juhliin ja silloin oluessa ei ole säästelty maltaita, eikä vahvuutta. Se on paksua, voimakasta ja erittäin maltaista ja usein vaikuttaa hyvin makealta, sillä tasapainottavaa humalan katkeruutta ei ole. Valmistuksessa käytettävä kataja tulee mukaan usein vain vienona taustakaikuna, ei “pramille” kuten humala vaikkapa pilsnerissä. Maltaisuuden lisäksi sahdin huomattavin maku tuleekin hiivasta, joka nykyään on ns. “pullahiivaa” eli juuri sitä jokaisessa lähikaupassa myytävää Suomen Hiivan tuorehiivaa. Sahti on EU:n nimisuojattu tuote ja nimisuojan mukaan hiivana voi käyttää myös kerättyä hiivaa. “Kerätty” tarkoittaa käytännössä perinteisiä säilytettyjä hiivajuuria, joilla sahdit käytettiin ennen kuin teollinen Suomen Hiivan hiiva valtasi markkinat 1900-luvulla. Hyvin monet nykyiset sahdin tekijät kuitenkin vannovat “pullahiivan” nimiin ja sitä voikin pitää miltei tyylin määrittelevänä tekijänä.

Sahtia tehdään aktiivisesti vain Suomessa, ja Suomessakin varsin pienellä alueella. Pääasiassa Hämeessä ja lähiseuduilla. Silti alueellisia sahtityylejä on useita. Jotkut vaaleampia, jotkut tummempia, jotkut makeampia, jotkut katajaisempia, jotkut humaloituja…
Sahtia tekee kaupallisesti vain kourallinen panimoita. Sen kaupallista hyödyntämistä rajoittaa huono säilyvyys, sillä sahti täytyy säilyttää kylmässä ja nauttia nopeasti valmistuksen jälkeen.

Teksti: Jouni Koskinen

Kuva: Anikó Lehtinen

Artikkeli on julkaistu Olutposti-lehden numerossa 3/2020.