Humalan salat meillä ja muualla

14.05.2024 / Kirjoittaja Anikó Lehtinen / Kategoriat: Valokeilassa

Humala on tunnettu oluen raaka-aine, ja vaikka sitä ei teknisesti oluen valmistukseen tarvita, on monen vaikea kuvitella olutta ilman humalan kutsuvaa tuoksua ja katkeroista puraisua. Mutta mitä kaikkea humalaan ennen ja nyt, meillä ja perinteisissä Europan humalamaissa liittyy?

Teksti ja kuvat: Anikó Lehtinen

Humala-kasvia kasvaa ympäri maailmaa, ja sen salat ovat lukemattomat. Artikkelisarjan ensimmäisessä osassa keskitytään humalan historiaan meillä ja Euroopassa, suomalaisen humalan nykyisyyteen, muutaman perinteiseen humala-maahan sekä niiden lajikehitykseen.

Humalan historia

Humala on vanhaa perua sekä nimensä että alkuperänsä puolesta. Nimi tulee turkin kielestä ja tarkoittaa aaltoilevaa, mikä kuvaakin hyvin humalakasvin muotoa. Humalalla on pitkä historia oluen valmistuksessa, ja vanhimmat humalan viljelyalueet ovat Etelä-Saksassa, jossa humalaa oletetaan kasvatetun jo 700-luvulla. Edelleen alue on maailman suurimpia humalankasvatusalueita.

Olut itsessään on ainakin 8000 vuotta vanha elintarvike. Humalaa on käytetty kirjallisten lähteiden mukaan olueen vasta 800-luvulla, tosin voi olla, että se on ollut käytössä jo paljon ennen sitä. Ennen humalaa oluen maustamisessa on käytetty erilaisia yrttiseoksia, kuten gruitia, jossa oli usein muun muassa suomyrttiä, rosmariinia, laakerinlehtiä, siankärsämöä ja männyn pihkaa. Seoksen koostumus vaihteli paljonkin alueen mukaan.

Humala yleistyi ensin Manner-Euroopassa, koska katsottiin, että se parantaa oluen säilyvyyttä. Englantiin se rantautui vasta 1500-luvulla, koska siellä vierastettiin humaloidun oluen katkeruutta, löytyypä 1400-luvulta maan laista kohtakin, jossa kiellettiin humaloidun oluen teko, koska se tekee “ihmisistä lihavia, turpeita ja hollantilaisen näköisiä”. Humaloituun olueen siirtyminen vaikutti myös katolisen kirkon veroihin, koska gruitia verotettiin, mutta humalaa aluksi ei.

Humalaa kuivumassa Baijerissa sadonkorjuun jälkeen

Humala vakiinnutti asemansa Baijerin alueella säädetyssä 1516 Reinheitsgebotissa eli oluen puhtauslaissa, joka sääti, että oluen valmistukseen tulisi käyttää vain vettä, mallasta ja humalaa (hiivaa ei silloin tunnettu). Siitä lähtien humalaa on pidetty olennaisena osana olutta, ja humaloimattomia oluita on sekä Suomessa että maailmalla hyvin vähän. Toki meillä Suomessa esimerkkinä tästä on sahti, jota valmistetaan sekä humalan kera että ilman.

Suomalainen humala

Humala on uusimman tutkimuksen mukaan suomalainen alkuperäiskasvi, joka on luonnossa viihtynyt alkujaan puron reunamilla ja muutenkin veden äärellä. Suomalaiset humalalajikkeet ovat kestäviä ja ne ovat viihtyneet villiintyneenäkin vuosisatoja.

Humalaa on luultavimmin käytetty Suomessakin oluen maustamiseen jo kauan. Elias Lönnrot mainitsee humalan suomalaisessa kirjallisuudessa Kalevalan 22. runossa. Suomeen sana humala on tullut germaanisista kielistä ja humalan pitkästä merkityksestä Suomessa kertoo myös se, että ympäri maata löytyy paljon humala-alkuisia paikannimiä, kuten Humalistonkatu tai -tie.

Vanha humalatarha eli -tappo Torpparimuseossa Somerolla.

Suomi on myös ainoita kieliä, jossa alkoholin vaikutusta kuvataan humalakasvin kanssa samalla sanalla. Selityksiä tähän on muutamakin: Uskottavin on ehkä se, että kun ulkomainen, voimakkaammin humaloitu, vahvempi tuontiolut rantautui Suomeen, luultiin maun katkeruuden aiheuttaen humalatilan. Toinen, lystikkäämpi, mutta epäuskottavampi on se, että humalatilassa ihminen kävelee samalla lailla “aaltoilevasti” kuin miten humalakasvi kasvaa.

Humalaa on viljelty oluen maustamista varten Suomessa jo ainakin 1300-luvulta, ja Ruotsin kuninkaan Maunu Eerikinpojan vuonna 1347 säätämän lain mukaan humalatappo eli -tarha oli turvattu kuolemanrangaistuksen uhalla. Talonpojat maksoivat jo hyvin aikaisin veroa humalan muodossa: Ruotsin kuningas Kristoffer määräsi vuonna 1442, että jokaisen talonpojan tuli viljellä 40 salkoa humalaa vuodessa ja maksaa sillä veroa. Laki on periaatteessa voimassa edelleen, ja se löytyy Suomen rakennuskaarilain seitsemännestä luvusta.

Oluen rooli oli pitkään hyvin merkittävä jokapäiväisenä juomana, jonka avulla maksettiin palkka muun muassa sotaväelle, joten tuolloin oli tärkeää turvata humalan kasvatus. Arkipäiväisen roolinsa lisäksi olut oli pitojen ilostuttaja ja löytyypä kenraalikuvernööri, herkkusuu Pietari Brahen arkistoista humalasiman reseptikin.

Suomalaisen humalan viljely alkoi hiipua samaan aikaan oluen teon teollistumisen kanssa. Ulkomailta palkatut panimomestarit luottivat oman maansa tuttuun humalaan, ja tuontihumala valtasikin markkinat halvemman hinnan ja tasaisemman laadun takia 1800-luvun puolivälin jälkeen. Suomalainen humala jäi yli sadaksi vuodeksi koristamaan mökin tai talon kulmaa, kunnes 2010-luvun pienpanimobuumi ja ruuan paikallisuuden noste herätti kiinnostuksen humalakasvatukseen Suomessakin. Ensin kasvatusta kokeiltiin kansainvälisillä lajikkeilla, mutta ne eivät soveltuneet suomalaiseen ilmastoon hyvin, koska ne vaativat pitkän kasvukauden ja Suomessa ne saattavat kukkia vasta vasta elo-syyskuussa, jolloin humalakävyt eivät ehdi kypsyä. Meille mieleiset valoisat kesät eivät myöskään ole monelle humalalajikkeelle hyväksi, koska ne tarvitsevat kasvukaudellakin pimeät yöt.

Kotimaisen humalan tilanne nyt

Viimeisen kymmenen vuoden aikana suomalaisen humalan kasvatus on ottanut uutta tuulta purjeisiinsa. Luonnonvarakeskus (Luke) keräsi vuosina 2017-2018 humalanäytteitä ympäri maata, ja niitä tulikin noin 1400 erilaista. Näytteiden testaamisen jälkeen niitä on koeviljelty pyrkimyksenä ottaa selvää, mitkä kannat sopisivat kaupalliseen viljelyyn niin aromiensa kuin viljelyominaisuuksiensa puolesta. Suomalaiset humalat ovat sekä aromeiltaan että geneettiseltä perimältään erilaisia kuin kansainväliset kannat, sillä ne ovat kasvaneet pitkään erillään. Koska näytteitä tuli niin paljon, on myös mahdollista valita aromiltaan erilaisia ja sellaisia, joita voisi käyttää vaikka aromihumaloinnissa.

Suomessa, Arctic Hopyardsilla viljeltyä humalaa.

Tällä hetkellä Luke työstää viittä lajiketta koeviljelyyn ja -käyttöön. Viime vuonna kysyttäessä koetaimia lupailtiin jo ehkä ensi vuodelle myös viljelijäpuolelle. Täytyy tosin muistaa, että kun puhutaan suomalaisista humalista, varsinaisia lajikkeita ole paljon, koska vanhojen kasvien alkuperää ei voida määrittää eikä niitä pystytä sellaisenaan yhdistää olemmassa oleviin kaupallisiin lajikkeisiin. Yleisesti puhutaankin kotimaisen humalan erilaisista kannoista.

Luken kyselyn mukaan suomalaiset pienpanimot käyttäisivät mielellään kotimaista humalaa, kunhan hinta ja aromipitoisuus olisivat kaupallisesti järkevällä tasolla. Lähiruoka- ja juoma sekä kotimaiset raaka-aineet kiinnostavat kuluttajia, ja näin myös kohtuuhintainen kotimainen humala olisi kovaa valuuttaa myös oluenvalmistajien keskuudessa. Tällä hetkellä suomalaista humalaa on saatavilla vaihtelevasti eri hintapisteillä, joten suomalaisella humalalla tehdyt oluet ovat enemmän erikoiseriä, joita ovat tehneet esimerkiksi Fat Lizard Brewing ja Fiskarsin Panimo. Jatkuvaa kotimaisen humalan käyttöä on Tornion Panimolla, jossa on tehty jo kolmatta vuotta vain kotimaisella humalalla humaloituja Pienet-nimisiä oluita.

Luken lisäksi Savonia-ammattikorkeakoululla Pohjois-Savossa on käynnissä Humalaa kasvuun -hanke, jonka tavoitteena on edistää humalan kasvatusta sekä sen markkinoita ja sivuvirtojen hyödyntämistä Pohjois-Savossa ja Pohjois-Karjalassa.

Kokonaisuudessaan kotimaisen humalan kaupallinen kasvatus on edelleen hyvin pientä Suomessa. Humalaa viljeltiin 21 tilalla vuonna 2022. Tiloilla tuotettu humalan määrä on hyvin vaatimaton, ja se käytetään joko omaan käyttöön tai myydään olutharrastajille.

Suomalaista villihumalaa Kotkan lähellä.

Suomalaisen kaupallisen humalankasvatuksen tie on vielä alussa, ja täytyy muistaa, että lajikkeet, joita nyt kokeillaan ja kehitellään, ovat jalostukseltaan jäljessä kansainvälisistä lajikkeista. Siksi niiltä ei voi välttämättä odottaa vielä samanlaista aromi- tai satotasoa kuin reippaasti jalostetuilta kansainvälisiltä lajikkeilta. Yksi ongelma kotimaisen humalan käytössä on myös mielikuva – useat kuluttajat eivät hahmota, että nyt käytetyt humalalajikkeet eivät olisi jo suomalaisia, koska olutta pidetään yleisesti kotimaisena tuotteena.

Tunnetuin ja suurin suomalainen humalatila on Ilmajoella sijaitseva Arctic Hopyards, joka viljelee niin suomalaista Suntti-humalaa kuin ruotsalaisia Hulla Norrgård- ja Svalöf S -lajikkeita. Viime vuonna tilalla kasvoi kolmas kaupallinen sato.

Arctic Hopyardsin Heikki Huhtanen

Vuoden 2024 alussa Pienpanimoliitto ilmoitti hankkeestaan kehittää uusi suomalainen olut -oluttyylin, jossa käytettäisiin vain kotimaisia raaka-aineita, näin myös suomalaista humalaa. Jos tyyli saadaan vakiinnutettua suomalaisten panimoiden valikoimiin, se tarkoittaa myös kasvua suomalaiselle humalamarkkinalle.

Saksassa humalan sadonkorjuu on koko kylän asia

Humalaa tuotetaan ympäri maailmaa vuosittain noin 80 000 – 100 0000 tonnia, pääasiassa maapallon lauhkeilla vyöhykkeillä 35 ja 55 leveysasteen välissä. EU:n alueella tästä tulee noin 50 000 tonnia, ja suurimmat tuottajamaat ovat Saksa, Tšekki, Puola ja Slovenia. Useat lajikkeet ovat niin kutsuttuja katkerohumalia, joissa on korkea alfahappotaso. Koska katkerovetoiset humalalajikkeet eivät ole niin haluttuja kuin oluen aromiin vaikuttavat aromilajikkeet, EU:n perinteisten humalanviljelymaiden viljelyala on pienenemässä, samalla kuin jalostetaan kiivaasti uusia, tuoksuvampia humalalajikkeita viljelyn volyymin pitämiseksi entisellä tasolla.

Humalan viljely muistuttaa hyvin paljon viinikäynnöksen viljelyä ja humala on herkkä sääolosuhteille. Hyvänä esimerkkinä tästä on kesä 2022, jolloin sää oli hyvin kuiva ja kuuma, ja sen seurauksena satomäärä Saksassa väheni jopa 20 prosenttia ja Tšekissä 40 prosenttia. Euroopassa onkin herännyt huoli humalanviljelyn tulevaisuudesta, ja humalaa on muun muassa Espanjassa kokeiltu kasvattaa sisätiloissakin, mikä tosin on kallista ja energiatehotonta.

Humalaa kasvaa Hallertaussa.

Saksassa humalan viljelyala on 60 % koko Euroopan unionissa käytetystä humalan viljelyalasta ja 1/3 maailmanlaajuisesta viljelystä. Monella paikkakunnalla humalanviljely on koko aluetta laajasti koskettava elinkeino.

Vanhimmat humalan viljelylähteet ovat Etelä-Saksasta, jossa humalaa oletetaan kasvatetun jo vuonna 736 lähellä Geisenfeldiä Hallertaun alueella – tämä aluehan on vieläkin maailman laajin humalankasvatusalue. Sadonkorjuun aikaan koko alue tuoksuu humalalta, ja on vierailijalle erittäin kokonaisvaltainen elämys. Hallertaun alueelta löytyy niin perinteisiä, pieniä humalatiloja kuin isoja, suuria määriä tuottavia humalan tuottajia.

Wolnzacissa pienen Hallertau Hopfenhof -perhetilan omistaja, olutsommelier Kathrin Kund kertoo humalan sadonkorjuun tuoksinnassa, miten humalan kasvattaminen on alueella pitkälti edelleen käsityötä köynnösten sitomisesta keräämiseen asti. Alueella onkin sanonta, että ”humala haluaa nähdä isäntänsä joka päivä” ja siksi teettää niin paljon työtä koko satokauden ajan. Lisätyötä aiheuttaa myös se, että humalasta käytetään oluen tekoon vain hedelmöittymättömät emikukat, ja täytyy olla tarkkana, ettei mukaan eksy hedekukkia. Tämän vuoksi humalaa lisätäänkin enimmäkseen maavarsien ja pistokkaiden avulla. Humalan kasvaessa alkukesästä Kund kertoo, miten ripustuslankojen välissä joutuu taiteilemaan hyvinkin korkealla, että saadaan humalaversot kääntymään ennen keskikesää alaspäin, koska näin saadaan humalaköynnös tuottamaan käpyä tasaisesti.

Katrin Kund ja humalalimonadi.

Sadonkorjuun aikaa täytyy tarkkailla samalla tavalla kuin viinin sadonkorjuussa. Humalakävyt kerätään suurimassa osassa tiloja koneellisesti, jolloin kohtuullisen lyhyt korjuuaika varmistaa laatua eikä humalakäpy ehdi pilaantua ennen säilömiskäsittelyä.

Sadonkorjuussa humalaköynnökset leikataan noin puolentoista metrin korkeudelta ylhäältä kasvuuvaijerista ja syötetään laitteeseen, joka ensin pilkkoo köynnöksen noin 20 senttimetrin pätkiin, joista seuraavassa vaiheessa erotellaan lajitellen humalakävyt. Tämä kaikki tehdään hyvin ilmavassa tilassa, koska tässä vaiheessa tuoksu on huumaava.

Humalankorjuu menossa Hallertaussa.

Sitten käpyjä kuivataan noin 8-10 tunnin ajan isoissa laareissa tai noin 55-65 asteessa kerroskuivaimessa, jossa niitä voidaan myös käännellä varovasti. Kuivaushuoneessa on erittäin kuumaa ja kosteaa ja Kund vitsaileekin tämän “kasvohoidon” olevat paikallisten hyvän ihon salaisuus. Kuivatun kävyn kosteusprosentin tulee olla noin 8-12 %.

Humalaa kuivataan.

Kuivaamisen jälkeen käpyjen annetaan hengitellä hetken ilmavasti ennen pakkaamista säkkeihin. Ennen pakkaamisessa oli enemmän käsityötä, ja jopa oma ammattilaisensa, ”hopfebtreter”, joka seisoi pussissa ja varovasti polki humalalehtiä tiiviimmäksi.

Sitten kävyt paalataan tiiviiksi. Tämän jälkeen humalakävyt voidaan pelletöidä, mikä sekä parantaa säilyvyyttä että säästää logistiikassa, koska pelletti vie vähemmän tilaa kuin paali. Pelletöinnissä humalakävyt jauhetaan, puristetaan ja pakataan vakuumiin ja folioon, jolloin valon ja hapen vaikutukset pienenevät.

Hallertaun alueella toimii koeviljelytila, jossa pyritään risteyttämään lajikkeita niin, että niitä voidaan tulevaisuudessa käyttää entistä enemmän myös jenkkityylisiin pale ale- ja IPA-oluisiin. Tämä ei ole helppoa, humala kun on samanlainen kuin viinikönnös, eli se ottaa arominsa ympäristöstä. Viinipuolelta tuttua “terroir”-termia voidaankin soveltaa myös humalan viljelyyn. Alueen ruohomaisen kukkaiset humalat eivät ole aromipuolella niin suosittuja kuin sitrusmaiset ja trooppisten hedelmien makua tuovat humalat, ja siksi koetilalla pyritään saamaan aikaan enemmän tuoksuvia lajikkeita risteyttämällä niitä amerikkalaisten humalien kanssa. Koetilalla pääsi tuoksuttelemaan risteytettyä Tango-lajiketta ja Saksassa viljeltyä Cascadea sekä maistamaan koehumalia siellä pannussa oluessa. Mielenkiintoista on, että vaikka kuinka lajike olisi Amerikasta tai uudesta maailmasta peräisin, Saksan maaperä tekee siitä hieman ruohomaisen.

Koetilan humalanäytteitä.

Sadonkorjuun aikaan alueella humalaköynnöksiä näkee kaikkialla, ja humala on läsnä myös ruuassa ja juomassa. Olutsommelier Kund tarjoilee vierailleeen yleensä tuoreilla humalilla maustettua sitruunalimonadia, ja paikallisessa ravintolassa oli salaatinkastikekin maustettu tuoreilla humalankävyillä. Paras hetki vierailla Hallertaun Wolnzacin pienessä kylässä onkin humalan sadonkorjuu syyskuussa, sillä silloin ymmärtää täydellisesti, miten tärkeää humalan viljely alueella on, ja saa nauttia myös tuoreen humalan ainutlaatuisesta tuoksusta kylän yllä.

Uusvanhat lajikkeet kunniaan Ranskassa ja Puolassa

Euroopassa on herätty kehittämään paikallisia lajikkeita paremmin toimiviksi. Ranskalaisesta Comptoir Agricole France Hop -yrityksestä kerrotaan Nancyn panimomessuilla innostuneesti, miten perinteisestä alsassilaisesta Strisselspalt-humalalajikkeesta on jalostettu viime vuosina tuoksuvampia ja paremmin kuivahumalointiin sopivia lajikkeita, pyrkien näin kasvattamaan perinteistä ranskalaista humalantuotantoa. Paikallisia lajikkeita risteytetään amerikkalaisten humalien kanssa, jolloin aromiin saadaan niistä tuttua sitrusmaisuutta, jota panimot Ranskassakin IPA-oluisiin haluavat.

Ranskassa jalostettuja uusia humalalajikkeita.

Tuoksutellessa nämä uudet, 2010-luvulla kehitetyt ranskalaiset humalalajikkeet kuten Aramis, Elixir ja Mistral tosiaan muistuttavat jenkkiserkkujaan ja niillä humaloiduissa oluissa on samaa raikasta sitrushenkisyyttä. Ranskassa pyritään myös luomaan uusia kiinnostavia, omatakeisia humalalajikkeita, joista oiva esimerkki on yrityksen Barbe Rossa, joka on mielenkiintoinen yhdistelmä mansikan ja vadelman aromeja ja maistuu varsinkin hapanoluissa. France Hopin tavoitteena onkin tehdä Alsassista taas humalaviljelyksen pääalue Ranskassa ja levittää ranskalaisen humalan sanomaa myös muualle Eurooppaan.

Puolassa humalankasvatus on otettu tosissaan ja sen edistämiseen on palkattu myös paikallinen pienpanimoliitto. Puolassa kesvinjalostus on humalan osalta pitkälti samantyyppistä kuin Ranskassa – pyritään nostamaan paikallisia lajikkeita ja kehittämään haluttuja, greippi- ja sitrusaromisia humalia.

Humalan tulevaisuus

Humala on vakiintunut osana oluen makua ja aromia, mutta sen tulevaisuutta varjostavat ilmastomuutoksen tuomat viljelyhaasteet sekä tiettyjen humala-aromien suosiminen niin, että tiettyjen lajikkeiden hinnat karkaavat pilviin. Toki lagerin ollessa maailman suosituin oluttyyli ympäri maailmaa, perinteisiä eurooppalaisia humalalajikkeita edelleen myydään, mutta niiden hintapisteet saattavat olla paljon alempana.

Toisaalta, Euroopan herättyä amerikkalaisten lajikkeiden suosioon, myös täällä näkyy paljon enemmän kiinnostusta humalan kehittämiseen monimuotoiseen suuntaan, joka vahvistaa kasvin tulevaisuutta. Humalan jalostukseen kiinnitetäänkin paljon huomiota – sekä Ranskassa, Puolassa, Saksassa ja Suomessakin elääkin haave, että siellä ”keksittäisiin” eli onnistuttaisi jalostamaan uusi muotihumala, joka leviäisi ympäri maailmaa.

Olutta tehdään aikojen loppuun luultavasti edelleen humalalla maustaen, mutta toivottavasti käytössä on entistä enemmän erilaisia lajikkeita ja aromeja – myös kotimaisen tuotannon puolella.

TIESITKÖ TÄMÄN HUMALASTA?

Humala (Humulus lupulus) on monivuotinen hampunsukuinen köynnöskasvi, josta olueen käytetään vain hedelmöittymättömät emikukat. Humala voi kasvaa jopa kahdeksanmetriseksi, ja yleensä kasvatettaessa humala käännetäänkin kasvamaan myös alaspäin, sadonkorjuun helpottamiseksi. Kun humala on kasvanut tietyn korkuiseksi ja saanut riittävästi auringonvaloa, se alkaa kukkia. Nämä emikukat muuttuvat humalakävyiksi, joita käytetään oluen teossa joko puristeina eli pellettinä tai kuivattuina käpyinä. Humalaköynnös tuottaa satoa jopa 20 vuotta.

Humalakävyn sisällä suojalehtien tyvessä oleva keltainen “pöly” eli lupuloni sisältää useita luonnollisia aineita kuten eteerisiä öljyjä, hartseja ja parkkiaineita. Alfa- ja betahapot sekä eteeriset öljyt ovat erityisen tärkeitä oluen valmistuksessa. Näiden ainesosien pitoisuudet riippuvat humalalajikkeesta, kasvualueesta (terroir) ja kunkin kasvukauden sääolosuhteista. Kaupallisen humalan pitoisuudet testataan laboratoriossa, jotta panimot pystyvät hyödyntämään humalan oikealla tavalla. Toki kun humalassa on paljon myös erilaisia haihtuvia ja liukenevia aromeja, lopullinen humalan aromi riippuu paljon myös oluesta.

Mikroskooppikuva humalan käpylehdestä.

Humalan maun katkeruutta mitataan oluessa IBU (International Bittering Units) – tai EBU (Europian Bittering units) – asteikoilla: mitä korkeampi arvo on, sitä katkerampi oluen maku on. Esimerkkinä: kotimaisten suurten panimoiden lager-oluiden arvo on alle 20 ja IPA-oluen katkeruusarvo saattaa olla lähellä sataa.

Oluen teossa voidaan käyttää vain yhtä tai useampaa humalalajiketta halutun aromin aikaansaamiseksi. Humalat voidaan jakaa maun mukaan muun muassa havumaiseen, trooppisen hedelmäiseen, kukkamaiseen, ruohomaiseen ja sirusmaiseen ryhmään. Lajikkeita käytetään muodostamaan olueen aromeja ja makuja eri lailla. Usein voimakkaasti katkeroa sisältäviä alfahappolajikkeita käytetään antamaan oluelle katkeraa jälkimakua, kun taas monia aromikkaita lajikkeita, kuten sitrusmaisia tai havumaisia, käytetään antamaan oluelle tuoksua. Uusia humalalajikkeita luodaan myös edelleen, joten viiden tai kuuden vuoden kuluttua voimme kuulla taas uusista oluen aromin muokkaajista myös humalan saralla.

Humalalajikkeiden lisäksi eri humalointitavoilla saadaan aikaan toisistaan poikkeavia humalan ominaisuuksia oluissa, ja siten täysin erilaisia oluita. Yleisimpiä humalointitapoja ovat katkerohumalointi, jossa haetaan olueen nimenmaan katkeraa jälkimakua, aromihumalointi, jolla saadaan tuoksuun hienovaraista aromia sekä kuivahumalointi, jossa humalan tuoksuyhdistelmät korostuvat. Oluen humaloinnissa voidaan käyttää useita humalointitapoja ja -lajikkeita samaan aikaan tai humaloida olut eri tavoin yhdellä humalalla, jolloin puhutaan single hop -oluesta. Harvinaisempaa on käyttää humalaa tuoreena, jolloin käytetään wet hop -termiä.

Voit kokeilla kasvattaa humalaa myös itse. Suomi on täynnä villiintyneitä vanhoja humalakantoja, joita voi kokeilla kasvattaa ja näin edistää kotimaisen humalan kulttuuriperintöä. Lisää tietoa humalan kasvattamisesta löytyy Veli-Matti Mathlinin teoksesta Humalaopas, joka on ensimmäinen moderni suomenkielinen humalankasvatusopas.