Viina(t) on viisasten juoma?
“Raittius on muotia, eikä kiusallinen känni enää kiinnosta nuorisoa, joka juo yhä vähemmän alkoholia.”
Kyseinen mantra on pyörinyt eri muodoissaan mediassa viimeiset pari vuotta. Totta varmasti toinen puoli, mutta entä me keskiluokkaiset, keskivartalolihavat keski-ikäiset, joiden elämä on ollut kosteaa teini-iästä lähtien? Eikö me enää juoda?
Totta kai juodaan!
Alkoholin juominen on toki muuttunut vuosien saatossa. Siitä on tullut aavistuksen aikuisempaa, sievästi sivistyneempää ja jopa statussymboli; joku analysoi viinitarhan maa-ainesta, toinen tiputtelee 1800-luvun skottitislaamoiden nimiä ja kolmas tilaa tiskiltä kuudenkympin lambic-pullon.
Yhtä kaikki, loppuillasta tilanne on täysin sama kuin teininä: tonni jää muiden käteen, ja känni omaan toteen. Onko se sitten verenperintöä? Näin on aina juotu. Nautintoaineet ovat ehkä laadukkaampia kuin parikymmentä vuotta sitten, mutta pää pysyy täynnä kesät, talvet.
Tämä ei ole yleistys. Tämä on elämä, jonka minä tunnen. Ja jonka varmasti moni muukin tuntee. Toki tunnen myös juon vain maun vuoksi -ihmisiä, jotka annostelevat oluensa pillillä, mutta vähemmistössä he ovat minun (olut)kuplassani. Ja välillä heilläkin läikkyy yli.
Eikä se ole väärin.
Totuus kuitenkin on se, että kuplani ei ole kovinkaan kiinnostunut tipattomasta tammikuusta, darravapaasta elämästä tai, luoja paratkoon, sober curious -ilmiöstä.
Pitäisikö kuitenkin olla?
Sober curious -ilmiö on, kärjistettynä, iloisen 20-luvun vastine viime vuosituhannen paikoin militantillekin straight edge -kulttuurille. Jos olen ymmärtänyt termin yhtään oikein, niin siinä ollaan kiinnostuneita selvistelystä, mutta ei mitenkään paniikissa pidetä siitä kiinni.
Siis suomeksi: Juodaan mitä halutaan ja koska halutaan. Jos ylipäätään ikinä enää halutaan.
Fiksun kuuloinen ideologia, jota jokaisen pitäisi noudattaa. Ei alkoholin juominen ole IKINÄ mikään pakko. Jokainen päättää itse nauttiiko kossua vai vissyä.
Termi itsessään on dorka ja karmea, mutta pidän siitä, että alkoholikeskustelu on hitaasti ja varmasti muuttumassa. Jospa kohta ei enää kenenkään tarvitsisi selittää baarissa, miksi vetää vesilinjaa.
“Sosiaalisen viinapirun” hiljentäminen vie Suomen alkoholikulttuuria terveempään suuntaan. Jopa sinne kliseiseen eurooppalaiseen suuntaan. Ei näiden aiheiden pitäisi olla tabuja enää armon vuonna 2022.
On hienoa myös huomata, että raitistelu ei tarkoita nykyään pelkkää mehudiskoilua. Työssäni olutkonsulttina olen nähnyt alkoholittomien vaihtoehtojen nousun ja uhon lähietäisyydeltä. Alkoholiton ei ole enää synonyymi mauttomalle. Laadukkaiden oluiden lisäksi alkoholittomien kirjo on kasvanut jopa tislepuolelle. Laatu on alkanut silläkin hyllyvälillä ajamaan määrän ohitse. Ja hyvä niin, sillä maukkaat low alcohol -juomat ovat mainioita ”välivesiä” myös ryyppyreissuille.
Itse jatkan kuitenkin so beer curious -linjalla, onhan olut tuonut minulle upeita iltoja, rakkaita ihmissuhteita sekä useampia työpaikkoja. Ollaanpa nyt rehellisiä: ryyppäämällä minä olen esimerkiksi löytänyt nykyisen kumppanin sekä rakentanut itselleni uraa pienpanimoalalla.
Tiedostan kuitenkin vuosi vuodelta syvemmin sen, miksi “viina on viisasten juoma”. Ja kysyn yhä useammin itseltäni, että olenko minä viisas.
En aina.
Kirjoittaja on olutkonsultti sekä pienpanimon myynti- ja markkinointivastaava, joka on ennakkoasenteistaan huolimatta alkanut lämmetä laadukkaille low alcohol -juomille.
Teksti: Teemu Lahtinen
Kuva: Oskari Sarkima
Artikkeli on julkaistu Olutposti-lehden numerossa 1/2022.
