Ummikot Umpitunnelissa: Amarillo Tripel

Malmgårdin Panimo, Suomi. Tripel, 9%. Pullo, 0.5l.

Taas juomme vanhentunutta olutta – tämä sen verran vanhaa, että Malmgård oli vielä Malmgård eikä Saimaan Panimolla pantu brändi. Niin se maailma muuttuu, eskoseni.

Lasiin Amarillo Tripel kaatuu käytännössä vaahtoamatta, mitä voikin odottaa näin vahvalta oluelta. Väriltään olut on samean, likaisen punertavanruskea ja kellanoranssi. Tuoksu on makean maltainen, lievän simainen, maustetun leipä- tai pullataikinamainen, mutta belgioluille tyypillistä hedelmäisyyttä tässä on vähänlaisesti.

Maku alkaa hienovaraisesti mutta räjähtää nopeasti vahvan tuntuiseksi. Mausta tuoksun puuttuva hedelmäisyys löytyy, kuten myös maltaisuutta, taikinamaista hapokkuutta, kevyttä mausteisuutta ja alkoholia. Etenkin nielussa polttelu on melko voimakasta. Lienee vanhentumisen oire että olut on mennyt liki täysin hapottomaksi. Voimakkaista piirteistään ja ensivaikutelmasta huolimatta kokonaisuutena Amarillo Tripel on alkoholin polttelua lukuun ottamatta tripeliksi jopa kevyehkö ja helppo – ottaen huomioon että perinteisesti kyseessä on kuitenkin astetta vaativammasta tyylistä.

Amarillo Tripelin kohdalla tuntuu että parasta ennen -päiväyksen reilu ohittaminen on tehnyt hiukan hallaa oluelle. Ei se silti mikään luokaton litku ole, jos nyt ei erityisen hyväkään. Tripelien mittapuulla helpohko Amarillo ei inspiroi suuria tunteita suuntaan tai toiseen, ja jos tätä nyt sattuisi joskus uudestaan löytämään, voisi olla että jäisi silti hyllyyn jonkun muun, astetta tuhdimman ja vaativuudessaan palkitsevamman lajitoverin vuoksi.