Tuopillinen: Tutustutaan tyyleihin! Vuorossa: Vahva Brittiale

Pitkästä aikaa BJCP:n opas kourassa tyylien maailmaan. Lajiksi valikoitui nyt luku nr. 17 eli vahva brittiale. Olen vahvasti mukavuusalueella näiden kanssa, kyseessä on vähänkin vahvemmista oluista—  ehkä lempityylejäni.

17. Vahva brittiläinen ale
Kategoria kattaa vahvemmat Britteinsaarten oluet, joissa ei ole paahdetta.

Kaikkein vahvimmat barley winet on jätetty tämän ulkopuolelle, mukana British Strong Ale, Old Ale ja Wee Heavy eli vahvin skottialen muoto. Porterit ja stoutit on myös siis jätetty omaan ryhmäänsä, määrittelemällä koko kategoria niin, ettei sen sisällä olevissa oluissa ole paahdetta.

Tässä kategoriassa tuleekin taas hyvin esille tällaisten tyylimääritysten ongelmat. Siinä missä jotkut tyylit, kuten vaikka pilsner tai american IPA ovat melko selkeitä tapauksia, ”British Strong Ale” on hyvin laaja boksi missä leikkiä. Old alessa on lukuisia muitakin ongelmia kuin laajuus, niistä enemmän alempana. Wee Heavy onkin näistä kolmesta ehkä selkein kokonaisuus.

Ensimmäiseksi kategorian nimityyliin, eli…

17A. British Strong Ale (Brittiläinen vahva olut)
Yleisvaikutelma: Kunnioitettavan alkoholipitoisuuden omaava ale, joka on perinteisesti ollut pullokypsytetty ja kellarissa säilytetty. Oluella voi olla laaja skaala erilaisia tulkintaoja, mutta useimmissa on vaihtelevassa määrin maltaista syvyyttä, aromihumalointia ja katkeruutta, hedelmäisiä estereitä ja alkoholin lämpöä. Tuomaroiden tulisi sallia huomattavaa vaihtelua luonteessa. Kunhan olut on alkoholipitoisuuden puolesta kohdallaan ja sillä on mielenkiintoinen ”brittiläinen” luonne, se luultavasti sopii tyyliin. Maltaan ja lisäsokereiden maut ja voimakkuus voivat vaihdella laajalti, mutta mikä tahansa kombinaatio voi tuottaa miellyttävän makukokemuksen.

Tuoksu: Maltaisen makea hedelmäisillä estereillä, usein monipuolinen sekoitus kuivattua hedelmää, karamellia, pähkinöitä, toffeeta ja/tai muita erikoismaltaiden tuoksuja. Alkoholin häivähdykset ovat sallittuja, mutta sen ei tulisi olla polttavaa tai liuotinmaista. Humalan aromit voivat vaihdella laajlti, mutta tyypillisesti niiden tulisi olla maanläheisiä, pihkaisia, hedelmäisiä ja/tai kukkaisia. Tasapaino voi vaihdella laajalti, mutta useimmissa on sekoitus mallasta, hedelmää, humalaa ja alkoholia vaihtelevassa tasapainossa.

Ulkonäkö: Syvän kultaisesta tumman punaruskeaan väriin (monet ovat melko tummia). Yleensä kirkas, joskin tummemmat versiot voivat olla lähes läpinäkymättömiä. Vaahtokukka matala tai kohtuullinen, väri vaihtelee kermanvalkoisesta vaalean keltaruskeaan. Keskiverto vaahdonkestävyys.

Maku: Kohtuullisesta runsaaseen vaihteleva maltaan luonne, usein syvä pähkinäisten, toffeisten tai karamellisten makujen kera. Tummemmissa oluissa on joskus kevyttä suklaisuutta. Panimosokerit voivat joskus tuottaa mielenkiintoista kompleksisuutta makuun. Tasapaino on yleensä maltainen, mutta voi olla hyvin humaloitu, joka vaikuttaa maltaisuuden vaikutukseen. Kohtuullinen määrä hedelmäisiä estereitä on tavallista, usein tummien tai kuivattujen hedelmien luonteella. Vaihtelee keskikuivasta jokseenkin makeaan. Alkoholin vahvuus tulisi olla selkeästi esillä, mutta ei ylilyövä. Diasetyyliä hieman tai ei lainkaan, ei yleisesti pidetä toivottavana.

Suutuntuma: Keskipaksu tai paksu, ’sitkeä’ runko. Alkoholin lämpö on usein selvä ja aina tervetullutta. Miedosta keskivahvaan vaihteleva hiilihapotus. Pehmeä tekstuuri.

Kommentteja: Koska kyseessä enemmänkin osallistumiskategoria kuin tyyli, vahvuus ja luonne vaihtelevat laajalti. Sopii tyylillisesti tavallisen vahvuisten (vahvat bitterit, brown alet ja englantilaiset porterit) ja ohraviinien väliin. Voi käsittää vaaleita maltais-humalaisia oluita, englantilaisia winter warmereita, vahvoja dark mildeja, kevyempia burton aleja ja muita uniikkeja oluita tässä vahvuudessa, jotka eivät sovi muihin kategorioihin. Perinteisesti pullokypsytetty olut, joka sopii kellarikypsytykseen.

Historia: Perinteet vaihtelevat, sillä kategoria käsittää toisiinsa liittymättömiä pieniä tyylejä, joita tuotetaan vähän. Jotkut ovat historiallisia uusioversioita, toiset moderneja. Jotkut suoraan periytyvät vanhoista tyyleistä, kuten Burton aleista, ja toisilla puolestaan voi olla historiallinen kytkös vanhoihin oluisiin. Ajatus on, että suhteellisen modernit oluet tässä kategoriassa eivät olisi olleet epänormaaleja menneinäkään vuosisatoina. Älä käytä tätä kategoriaryhmittelyä viittamaan historiallisiin yhteyksiin esimerkkien välillä; tämä on lähes moderni brittiläinen erikoisuuskategoria, jossa ”erikoisominaisuus” on alkoholipitoisuus.

Tyypilliset ainesosat: Mallasprofiilit vaihtelevat, yleensä pohjautuvat vaaleaan maltaaseen karamelli- ja muiden erikoismaltaiden lisäyksellä. Jotkut tummemmat esimerkit viittaavat siihen, että tummat maltaat (chocolate, black) voivat olla sopivia, mutta säästeliäästi käyttäen, ettei olueen tule liiallisen paahteinen luonne. Sokerilisät ovat tavallista, kuten myös tärkkelyslisät (maissi, ohrahiutaleet, vehnä). Aromihumalat tyypillisesti englantilaisia.

Tyylivertailua: Huomattavaa päällekkäisyyttä Old Alejen kanssa, mutta ilman ikääntymisen merkkejä. Laaja vaihtelu tulkinnoissa on mahdollista. Ei tulisi olla niin täyteläinen tai vahva kuin englantilainen ohraviini. Vavhempia kuin vahvat jokapäiväiset oluet (vahvat bitterit, brown alet, porterit). Enemmän erikoismaltaita ja/tai -sokereita kuin amerikkalaisissa vahvoissa aleissa (American Strong Ale).

Numerot:
IBU: 30-60
SRM: 8-22
OG: 1.055-1.080
FG: 1.015-1.022
ABV: 5.5-8.0%

Kaupallisia esimerkkejä: Fuller’s 1845, Harvey’s Elizabethan Ale, J.W.Lees Manchester Star, Samuel Smith’s Winter Welcome, Young’s Winter Warmer

Alkosta löytyykin näppärästi kaupallisten esimerkkien ensimmäinen eli Fuller’s 1845. Kuten kuvauksesta voi lukea, tämä tarkoittaa vähän vaikka mitä. Kunhan on Britanniasta, vähän voimakkaampi ja ei paahteinen, niin tähänpä se kuuluu. Kuvaus on sen verran löyhä, että periaatteessa myös Old Ale ja Wee Heavy voisivat kuulua tämän sisään. Old alen päällekkäisyydestä mainitaankin ja toisaalta sanotaan, ettei kyseessä edes ole varsinainen oluttyyli vaan ”enemmänkin osallistumiskategoria”.

Fuller’s lasiin. Ulkonäkö speksiin, kaunis tumman kuparinen olut. Vaahtokukka on aika maltillinen, mutta hyvin tiivis ja kestävä.

Tuoksussa on keksistä mallasta, selkeää paahtoleipää, pähkinäisyyttä, toffeetakin. Pientä metallisuuttakin tulee. Alkoholia en erota ja humalan aromit jäävät hyvin kepeiksi, hieman kukkaiseksi. Tyylikuvauksen tuoksun tasapainosta kertova lause on nerokasta kielenkäyttöä, jossa hankalasti kierrellen ei sanota yhtään mitään.

Suutuntuman osalta voi allekirjoittaa tyylikuvauksen, etenkin tuo ”sitkeä” eli alkukielessä ”chewy” on yllättävän kuvaava sana, joka ei ole ennen käynyt mielessä. Alkoholin lämpöä on tässä hieman, mutta 6,3% tämä ei ole missään nimestä vahvimmasta päästä muutenkaan.

Maku sitten. Brittihiivan luonteen tunnistaa toki ensimmäisenä, sen hedelmäesterit ovat sen verran tuttuja. Tuoksussa häilynyt metallisuus on maussakin läsnä. Tyylikuvaus ei sellaista mainitse tai siis salli, mutta kyllä se mielestäni on esim. vahvemmissa bittereissä aika tyypillistäkin. Muutenhan tässä mennään toki ensin maltaan puolesta tyylin mukaan, toffeeta ja karamellia, suht hillitysti tosin. Taustalta nousee myös mainittu suklaisuus. Tyylin mukaan tasapaino on yleensä maltainen, mutta Fuller’sin tapauksessa ollaan siinä ja rajalla kehtaako niin sanoa. Katkerointi tulee selkeän brittiläisellä luonteella pintaan.

Koska tyyli voi käsittää kaikkea vahvasta mildista burton aleen, on aika helppo sanoa, että kyllähän tämä Fuller’skin tyyliin uppoaa. Sinällään hauska, että vaikka tyyli on laaja ja ”vahva brittiale” käsitteenä ehkä vieläkin laajempi, on itselläni siitä silti melko selkeä mielikuva ja kyllä tämä Fuller’sin tuote aika lähellä sitä mielikuvaa on.

Kotimaisia esimerkkejä vahvasta brittialesta ei tule mieleen kuin Suomenlinnan Zander Winter Ale ja Bryggeri Winter Ale, jotka ovat molemmat vieläpä sellaisia ”winter warmer” -henkisiä tummia, yrttis-hedelmäisiä versioita.

17B. Old Ale

Yleisvaikutelma: Alkoholipitoisuudeltaan kohtuullisen tai merkittävän voimakas ale, isompi kuin perusoluet, mutta yleensä ei niin voimakas tai täyteläinen kuin ohraviini. Yleensä tasapainoltaan maltaiseen päin kallellaan. ”Sen tulisi olla lämmittävä olut, jota on paras juoda puolen pintin annoksina lämpimän tulen äärellä kylmänä talvi-iltana.” -Michael Jackson

Tuoksu: Maltaisen makea hedelmäisillä estereillä, usein kompleksi seos kuivattua hedelmää, viinimäisyyttä, karamellisuutta, melassia, pähkinää, toffeeta, kevyttä siirappia ja/tai muita erikoismaltaiden tuoksuja. Pieni alkoholisuus tai hapettumisen tuottamat vivahteet ovat hyväksyttäviä, kuten sherry- tai portviinimäisyys. Humalan aromit eivät yleensä ole läsnä, johtuen ikääntymisestä.

Ulkoasu: Vaalean meripihkaisesta hyvin tummaan punaruskeaan (useimmat ovat melko tummia). Ikä ja hapettuminen voivat tummentaa olutta entisestään. Voi olla melkein läpinäkymätön (jos ei, tulisi olla kirkas). Matalasta kohtuulliseen vaihteleva kermanvalkoinen tai vaalean keltaruskea vaahtohuppu, johon alkoholipitoisuus ja ikä voivat vaikuttaa heikentävästi.

Maku: Keskivahvasta voimakkaaseen vaihteleva maltaan luonne mehevällä maltaan kompleksisuudella, usein pähkinäisen, karamellisen ja/tai melassinkaltaisen maun kanssa. Kevyt suklaisuus tai paahtomaltaisuus on mahdollista, mutta niiden ei koskaan tulisi olla erityisen huomiota herättäviä. Tasapaino on usein maltaisen makea, mutta voi olla hyvin humaloitu (katkeruuden vaikutus riippuu usein oluen iästä). Kohtuulliseta voimakkaaseen vaihtelevat hedelmäiset esterit ovat tavallisia ja voivat ottaa kuivatun hedelmän kaltaisen tai viinimäisen luonteen. Loppumaku vaihtelee kuivasta jokseenkin makeaan. Pitkällisempi säilyttäminen voi johtaa hapettumisen luomiin makuihin, jotka ovat samankaltaisia kuin hienossa vanhassa sherryssä, portviinissä tai madeirassa. Alkoholisuuden tulisi olla selkeästi huomattavissa, mutta ei ylilyövä. Diasetyyliä vähän tai ei lainkaan. Jotkut puutynnyrissä kypsytetyt tai sekoitetu versiot voivat saada maitohappo- tai brettanomyces-luonnetta, mutta tämä on vapaaehtoista eikä sen tulisi olla liian voimakasta. Ikääntymisestä tulevan happamuuden tai tanniinisuuden tulisi olla hyvin kokonaisuuteen lomittuvaa ja lisätä makuprofiilin kompleksisuutta, ei dominoida kokemusta.

Suutuntuma: Keskipaksu tai täyteläinen, ”sitkeä” runko, joskin vanhemmat esimerkit voivat olla kevyempiä rungoltaan jälkikäymisen seurauksena. Alkoholin lämpö on usein selkeää ja aina tervetullutta. Mieto tai keskivahva hiilihappoisuus, riippuen iästä ja kypsymisestä. Kevyttä happamuutta voi olla läsnä, kuten myös tanniinia puuastiassa säilyttämisestä, molemmat ovat vapaaehtoisia.

Kommentteja: Vahvuus ja luonne vaihtelevat laajalti. Tyylin pääasiassa määrittelevä ominaisuus on iän tuoma luonne, joka voi esiintyä eri muodoissa (kompleksisuus, maitohappoisuus, bretta, hapettuminen, nahka, viinimäisyys jne.) Vaikka nämä ominaisuudet ovat tavallisesti virheitä, jos niiden yhdessä tuoma luonne tekee oluesta edelleen miellyttävän juotavan ja kompleksin, niin sitten ne ovat hyväksyttäviä ominaisuuksia. Missään nimessä näitä ominaisuuksia ei pidä tulkita niin, että pilalle menneestä oluesta tulisi jotenkin tyylinmukainen. Old Peculier on melko uniikki olut ja aika erilainen kuin muut old alet.

Historia: Ennen ikääntynyttä olutta käytettiin ”stock alena” sekoittamista tai täysvahvana nauttimista varten (”stale” tai ”stock” viittaa oluisiin, joita säilytettiin tai kypsytettiin huomattavia aikoja). Nykyään Britanniassa on vähintään kahta selkää tyyppiä: miedompia hanaoluita, jotka muistuttavat ikääntyneitä mildeja (n.4,5%) ja vahvempia, jotka ovat yleensä 6-8% tai vahvempia.

Luonteenomaiset ainesosat: Vaihtelee, yleensä samankaltainen kuin British Strong Alessa. Iän tuoma luonne on tyyliprofiilin suurin määrittäjä, joka tulee enemmän oluen käsittelystä ja säilytyksestä kuin panemisesta. Voidaan kypsyttää puuastiassa, mutta puun ei tulisi maistua vahvasti.

Tyylivertailua: Karkeasti päällekkäinen British Strong Alen ja miedompien englantilaisten ohraviinien kanssa, mutta aina ikääntymisen tuoman luonteen kera. Yli 7% oluissa erot ohraviinin ja old alen välillä ovat jokseenkin mielivaltaisia ja yleensä old alella tarkoitetaan selkeästi kypsytetympää versiota (etenkin puussa). Ohraviinit tapaavat kehittää enemmän ”kypsää” luonnetta, siinä missä old alet näyttävät enemmän tynnyrin luonnetta (maitohappoa, brettaa, viinimäisyyttä, jne.)

Numerot:
IBU: 30-60
SRM: 10-22
OG: 1.055-1.088
FG: 1.015-1.022
ABV: 5.5-9.0%

Kaupallisia esimerkkejä: Burton Bridge Olde Expensive, Gale’s Prize Old Ale, Greene King Strong Suffolk Ale, Marston Owd Roger, Theakston Old Peculier

Old alen tyylikuvauksesta voi jotenkin päätellä, että se on ollut ehkä väittelyn kohteena. Kuvauksessa sanotaan, että old ale menee päällekkäin british strong alen ja miedompien barley winejen kanssa. Vähän kuin tyylin perustellakseen on sitten lisätty määre, että old alella tarkoitetaan kypsytetympää, etenkin tynnyrikypsytetympää versiota oluista. Niin, paitsi, että niitä barley winejäkin tupataan kypsyttämään ja british strong alenkin kuvauksessa mainitaan, että olut soveltuu usein kypsyttämiseen. Tuleeko niistä sitten old alea? Oluthistorioija Martyn Cornell on tutkinut tyylin historiaa ja hänen mukaansa historiallisesti puhuen barley winellä ja old alella ei ole eroa.

Erityisen huvittavaksi tuon tynnyristä puhumisen tekee se, että esimerkkioluista vain puolet ovat tynnyriä nähneet. Yhtä, Gale’s Prizea, ei enää edes valmisteta. Hyllyssäni oli yksi Strong Suffolk vielä joskus vuosi sitten, mutta kaadoin sen naamaani ennen kuin tajusin, että tähänhän se sopisi. Ainoa helposti Suomesta löytynyt on Old Peculier, josta tottakai mainitaan erikseen kuvauksessa, että se on uniikki eikä muistuta muita Old Aleja. Toisaalta jos ajatellaan esim. Gale’s Prize Old Alea, ei sekään muistuta juuri mitään noista muista listan old aleista.

Tätä pitääkin ajatella ehkä Strong British Alen tapaan enemmänkin modernin olutkilpailun osallistumiskategoriana kuin varsinaisena historiallisena tai muuten selkeänä oluttyylinä. Oluensa voi ilmoittaa mihin kategoriaan haluaa, old alena arvostellessa siinä tulisi näkyä ikääntymisen (positiivisia) vaikutuksia.

Old Aleen liittyy myös sellainen henkilökohtainen faktoidi, että ainakin vuoden olutharrastuksen alkuaikoina pidin old alea yhtenä parhaista tyyleistä. Tämä johtui siitä, että olin rakastunut Englannissa käydessä Old Peculieriin ja samaten kotomaassa yhteen parhaista Alkosta silloin löytyneistä brittioluista eli Harviestounin Old Engine Oiliin, joka jossain määriteltiin old aleksi. Tästä päättelin, että old alet ne ovat hienoja juomia, jos vain jostain löytäisi. Sittemmin Vihreässä Haltijattaressa kyselin old alen perään ja sain lasiin tuota yllämainittua Gale’s Prize Oldia. Maistoin ja ymmärsin, etten tiedä mistään mitään. Se oli silloiseen makumaailmaani hyvin viinimäinen olut, johtuen luultavasti juurikin tynnyrikypsytyksestä.

Mutta katsotaanpa nyt sitten miten Old Peculier istuu tyyliin.

Kuvauksen tuoksukirjosta Theakstonin erikoisuus saavuttaa lähinnä kuivatut hedelmät ja karamellin, tuoksuun sekoittuu hyvin lievää fenolisuutta tai ns. ”korkeampia alkoholeja”, joka tekee kokonaisuudesta hyvin ”syvän” tai sillä lailla erikoisen, että joka tuoksulla karamellinen mallas ja hiivan hedelmäesterit ottavat uuden kulman tulkinnassa. Mitään hapettumisen tuomaa luonnetta tai viinimäisyyttä oluessa ei ole, koska tätä ei ole kypsytetty.

Jälleen ”sitkeä” on erittäin hyvä termi kuvaamaan suutuntumaa. Maussa syvä tumma luumuinen hedelmäisyyys ottaa kierroksia niistä alkoholeista voimallisemmin kuin tuoksussa. Sen seassa mämmistä maltaisuutta. Kuten tuoksun kohdalla Old Peculierissa on myös maussa joka siemaisulla jotain uniikkia. Välillä se maistuu tummalta belgiltä, välillä skottialelta. Nahkaisuutta, viinimäisyyttä, tms. ikääntymisen kulmia ei ole, sillä tätä ei ole kypsytetty.

Toisaalta kuten kuvaus sanoo, Old Peculier on erilainen kuin muut old alet. Se pitää paikkansa, paitsi että kun old alen kuvaus on niin epämääräinen, silläkään kommentilla ei ole oikein mitään väliä. Kuvaus yrittää yhtaikaa olla barley wine ja strong english, mutta erottautua siitä kypsyttämisellä, jota voi tehdä minkä tahansa oluen kanssa.

En tiedä. Ehkä kypsytettyjä brittialeja tehdään tarpeeksi, että niille on järkevää olla kisoissa oma kategoriansa, mutta käytännön olutharrastusta tämmöinen lähinnä häiritsee. Joka tapauksessa Old Peculier on hieno ja uniikki olut. Klassikko, joka tasan jokaisen olutharrastajan kannattaa maistaa.

Kotimaisia esimerkkejä old alesta ei tule mieleen yhtään. Tosin Bryggeri on juuri näillä näppäimillä julkaissut Old Berry Alen, jota en ole ehtinyt maistamaan ja se on mainostekstin mukaan ”mustaherukoilla maustettu old ale”. Tiedä sitten onko tähän kuvaukseen sopiva. Jos mikään on.

17C. Wee Heavy

Yleisvaikutelma: Täyteläinen, maltainen, dekstriininen ja yleensä karamellinen ja makea. Nämä oluet voivat antaa jälkiruoan mieleentuovan vaikutelman. Kompeleksit sekundääriset maut maltaasta ja alkoholista estävät yksiulotteisen kokemuksen. Voimakkuus ja maltaisuus vaihtelee, mutta ei pitäisi olla imelää tai siirappista.

Tuoksu: Syvän maltainen, voimakkaalla karamellisuudella. Kevyen savuinen tuoksu voi myöskin olla läsnä, tuoden kompleksisuutta. Turvesavu on sopimatonta. Diasetyyliä vähän tai ei lainkaan. Estereitä miedosta kohtuulliseen—  ja alkoholi on usein läsnä vahvemmissa versioissa. Humalien aromit hyvin mietoja tai olemattomia, voivat olla maanläheisiä tai kukkaisia jos ovat läsnä.

Ulkoasu: Vaalean kuparisesta tumman ruskeaan, usein syvän rubiininpunaiseen taittaen. Kirkas. Usein suuri keltaruskea vaahto, joka ei mahdollisesti ole kestävä. ”Jalat” voivat näkyä vahvemmissa versioissa.

Maku: Syvän maltainen huomattavalla karamellisuudella (etenkin vahvemmissa versioissa). Paahteisen maltaan sävyjä voi olla läsnä (joskus ne voivat vaikuttaa jopa kevyen savuisilta), kuten myös pähkinäistä luonnetta. Nämä voivat jatkua loppumakuun asti. Turvesavu on sopimatonta. Humalan maut ja katkeruus jäävät miedoiksi tai kohtalaisen miedoiksi, joten maltaan tulisi dominoida tasapainoa. Diasetyyliä vähän tai ei lainkaan. Vähäinen tai kohtuullinen esterisyys ja alkoholi on yleensä esillä. Esterit voivat muistuttaa luumuja, rusinoita tai kuivattua hedelmää. Täyteläinen ja makea, mutta loppumaku voi vaihdella makeasta keskikuivaan, joskus kevyellä paahteis-viljaisella sävyllä.

Suutuntuma: Keskitäyteläisestä täyteläiseen, jotkut versiot (muttei kaikki) ovat viskositeetiltaan paksuja ja ”sitkeitä”. Sulava, alkoholinen lämpö on yleensä läsnä ja melko tervetullutta sillä se tasapainottaa maltaan makeutta. Kohtuullinen hiilihappoisuus.

Kommenteja: Tunnetaan myös vahvana skottioluena (Strong Scotch Ale). Termi ”wee heavy” tarkoitta ”pientä vahvaa” ja on peräisin oluesta, joka teki termistä kuuluisan: Fowler’s Wee Heavy, a 12 Guinea Ale. Wee heavy on historiallisesti vahvin skottiale.

Historia: Enemmän sukua historiallisille oluille kuin moderneille miedommille skottialeille. Näillä oluilla on juuret vahvoissa 1700-1800-lukujen aleissa, joskin reseptit ja metodit ovat muuttuneet. Premium-tuote, tehdään yleensä vientiin. Moderneissa versioissa on alhaisemmat omnaispainot kuin esi-isillään.

Luonteenomaiset ainesosat: Hyvin ”modifioitu” vaalea perusmallas (miten se modifiointi nyt suomennetaankaan…) ja paahdettua ohraa väriksi. Jotkut käyttävät karamellimallasta väriksi. Kevyt savuisuus voi olla läsnä joissain versioissa, mtuta tulee paahdetusta viljasta tai keitosta. Turvesavustettu mallas ei missään nimessä ole perinteistä.

Tyylivertailu: Jokseenkin samankaltaista kuin englantilainen ohraviini.

Numerot:
IBU: 17-35
SRM: 14-25
OG: 1.070.1.130
FG: 1.018-1.040
ABV: 6.5-10.0%

Kaupalliset esimerkit: Belhaven Wee Heavy, Gordon Highland Scotch ale, Inveralmond Blackfriar, McEwan’s Scotch Ale, Orkney Skull Splitter, Traquair House Ale

Wee Heavyt jakautuvat oman kokemukseni mukaan kahteen leiriin:—  Karamellisen toffeiseen ja runsaan ohraviljaiseen. Ensimmäiset ovat yleisempiä, kuten Belhaven ja Traquairin kaltaiset jälkimmäiset vähemmistössä, joskin ehkä luonteikkaampia. Silti aika lähellä nuokin kaksi leiriä toisiaan ovat.

Tyylikuvauksessa hoetaan moneen otteeseen, että turvesavua ei saa maussa olla. Tämä johtunee siitä, että moni craftpanimo on tehnyt vahvastikin savuisia ”skottiviskioluita”, joissa on käytetty samoja turvesavustetteja maltaita kuin skottiviskeissä. Savun makuhan ei kuulu näihin skottioluihin millään lailla. Mutta kun skottiviski on amerikanenglanniksi ”scotch” niin ”scotch ale” on yllättäen tarkoittanut sitten kahta ihan eri asiaa. Olen nähnyt monesti erotuksena sen, että näitä perinteisempiä kutsuttaisiin termillä ”scottish ale” ja turveviskioluita ”scotch ale”, mutta missään nimessä se ei ole luotettava määre, niin kuin tuosta kaupalliset esimerkit -listasta voi todeta. Joka tapauksessa tarkkana kaupoilla, jos ei halua savua oluessaan maistaa.

Tyylikuvauksessa myös sanotaan, että wee heavy olisi ”jokseenkin samanlaista” kuin englantilainen barley wine. Siitä en ole ihan samaa mieltä, mielestäni skottialeen liittyy selvästi enemmän tietynlainen hiiva ja toffeisuus kuin barley wineen. Ja joskus myös paahdettu ohra.

Tuote on poistumassa kai valikoimista, mutta Alkon myymälähaulla löytyi vielä myymälä josta irtosi listan ensimmäistä eli Belhavenin Wee Heavyä. Tai tarkemmin sanoen Belhaven 90/- Wee Heavyä, jossa ”90/-” viittaa vanhaan shillinkihintaan, jonka perusteella skottialeja on lajiteltu. Mitä vahvempi, sitä kalliimpi. Yhdeksänkymmenen shillingin wee heavy on näistä tietty se isoin.

Ensi nuuhkaisulla saan Belhavenista tasan yhden ajatuksen: Miksen osta tätä useammin? Hinta on kuitenkin noin kolmessa eurossa, joka on alkon kirjoissa 7,4% oluelle halpaa kuin makkara. Upea toffeinen tuoksu, runsaan karamellimaltainen hehku, jota ei humalat juurikaan häiritse. Lievää diasetyylistä rasvaisuutta, joka korostaa toffeista menoa. Tästä huolimatta tuoksu on jostain syystä raikas. Ehkä hiivan hedelmäesterit, jotka nekin ovat selkeitä, auttavat. Alkoholia myös. Paahteisuutta ei irtoa. Muistuttaa hämärästi Newcastle Brownia, jossa kaikki numiskat on käännetty täysille.

Suutuntuma on hyvin täyteläisen öljyinen ja liukas. Hiilihappoa nimeksi, joskin pulloversiossa luultavasti enemmän kuin tarvittaisiin. Maussa luonnollisesti runsaasti toffeeta ja myös melko ronskisti leipäisyyttä, muttei kuitenkaan missään bockmaisissa määrin. Hedelmäesterit jäävät hedelmäkakkulinjalle, kuvauksen rusinoita tai luumuja en tästä tavoita. Maussa alkoholi vaikuttaa enemmän, mutta ei viinaisuutena, vaan enemmänkin se muokkaa voimakkaan karamellisen maltaan seuraksi jokseenkin mausteisen rukiisen jälkimaun. Katkeroa on juuri riittävästi tasapainottamaan jälkimaku niin, ettei mene äiteläksi. Tasapaino kuitenkin makean puolella. Uskomattoman juotava.

Belhaven 90/- sattuu tyylikuvaukseen aika pitkälti täydellisesti. Eli jos sie tarviit oikein hyvvää viiheviä, niin täss’ siul ois sellanen.

Hyvin mallasvetoiseksi tyyliksi wee heavy on yllättävän suosittu humalahulluilla craft-panimoillakin. Se onkin ehkä parhaita tyylejä maltaalla leikkimiseen, bockien ohella. Esim. amerikkalaisen Alesmithin Wee Heavy on sellainen helmi, ettei parempaa juuri löydy kuin Skotlannista. Kotimaisia esimerkkejä Wee Heavysta löytyy ainakin Iso-Kallan Bellywasher, Hiiden Solu ja Bryggeri Wee Heavy, joka on enemmän sieltä leipäisten leiristä. Eli kaikista kolmesta löytyi esimerkki Bryggeristä, ihan kuin siellä olisi joku englantilaisesta oluesta pitävä sälli töissä…

Tällaista tälla kertaa. Seuraavaksi taas joku muu kategoria. Yritän tehdä seuraavan vielä ennen vappua, mutta en vanno.