Tuopillinen: Olutkirja: Josh Noel – Barrel-aged stout and selling out

Kirja käy läpi Goose Islandin historian aina siitä hetkestä kun John Hall saa pahvilaatikkoyrityksestä fudut ja päättää perustaa pienpanimon. 1988 tämä ei ole ollut sillä lailla ilmiselvä tai suosittu ratkaisu, niin kuin viime vuosina. On huomattava, että Hall perusti panimon nimenomaan ensisijaisesti tehdäkseen bisnestä. Hän tykkäsi hyvästä oluesta, mutta lähtökohta oli bisnes. Moni pienpanimohan on perustettu juuri päinvastoin: ensisijaisesti rakkaudesta olueen, toissijaisesti bisneksenä.

Ennen pitkää Hallin poika Greg innostui oluesta kahta pahemmin ja päätyi panimomestariksi perheyritykseen. Greg vaikuttaakin Halleista enemmän sellaiselta intohimoiselta amerikkalaiselta craft-panimo-tyypiltä. Vanhempi Hall on hillitympi, bisnesmiehempi.

Panimo kasvaa ja käy läpi amerikkalaisen pienpanimon koettelemukset 90-luvulla: Ensimmäisen buumin ja ensimmäisen romahduksen. Alan innovaatiot ja muutokset käydään läpi välillä vähän yksipuolisestikin Goose Island -linssin läpi. Panimo tuntuu olevan aina ensimmäisenä tekemässä asioita, kunnes jossain sivulauseessa ehkä mainitaan, että noh, trendi oli kyllä jo käynnistynyt muualla. Kasvuvaiheen kuvauksesta heijastuu kirjoittajan hieman ihailevakin asenne silloista Goose Islandia kohtaan.

Toisella silmällä katsotaan sitten isojen gigapanimoiden, etenkin tietenkin Anheuser-Buschin, yrityksiä litistää pieniä kilpailijoitaan. Amerikkalaisessa ”kolmen tason” tuottaja-jakelija-kauppias -mallissa isot manipuloivat etenkin koukussaan olevia jakelijoita. Etenkin silloin 90-luvulla meno on ollut aika häikäilemätöntä ja ei ole ihme, että pienemmillä panimoilla on edelleen valtavasti antipatioita ja epäluuloja suurpanimoita kohtaan.

Inbevin ostettua AB:n ja uuden pienpanimobuumin yltyessä asenteet muuttuvat. AB-Inbev tarvitsee oman uskottavan pienpanimon. Yksi, merkittävin, ostetuista oli siis Goose Island. Kun vertaa myöhemmin käytyihin kauppoihin, Goosesta maksettu hinta on suorastaan mitätön vaikka tekikin Halleista miljonäärejä. Craft-panimoiden ostaminen buumin alettua oli tietty vain ajan kysymys ja itse kauppa ei oikeastaan ole varsinaisesti kiinnostavaa. Kiinnostavaa sen sijaan on mitä tapahtuu kaupan jälkeen.

Vaikka Hallit toistelevat tyytyväisyyttään kauppaan kirjan viimeisille sivuille asti, hyvin nopeasti kaupan jälkeen molemmat ovat kaukana aidosta päätöksenteosta ja panimolla on pahaa aivovuotoa muille panimoille. Goose Islandin massaan menevät oluet aletaan tuottaa Chicagon ulkopuolella ”samoissa tankeissa kuin Bud Light”, eivätkä ne selviä muutoksesta entisen kaltaisina. Ihan hyvinä oluina ne ilmeisesti pysyvät, mutta erilaisina. Erityisen ironista tämä muuttaminen on tietysti Chicagon aluekoodin mukaan nimetyn 312-vehnäoluen tapauksessa.

Kirja onkin pakollista luettavaa jokaiselle panimonomistajalle, joka miettii myymistä jätille. Rahaahan siitä tulee, mutta etenkin yrityskulttuurin paha korporatisaatio käy sääliksi. Vaikka Goose Island tuottaa edelleen hyvää olutta, oman persoonan omaava yritys on mennyttä. On hankala kuvitella, että kirjan kuvailema uudistunut jättipanimon alajaos enää koskaan tuottaisi jotain niin uutta ja erilaista kuin Bourbon County Stout oli tullessaan. Ja se on häviö oluelle.

Jos jotain, Bourbon Barrel-Aged Stout and Selling Stout sai minut pitkästä aikaa kylmenemään suurpanimoiden korporaatiomentaliteetille vaikka ne tuottavatkin nykyään monia erinomaisiakin oluita. Ne yrittävät sanoa, ettei muulla ole väliä kuin sillä mitä lasissa on. Se on osaltaan totta. Hyvä olut on hyvää olutta.

Mutta on naiivia ajatella, etteivät suurpanimot ottaisi markkinaa haltuunsa niin monelta pienemmältä panimolta kuin pystyvät ja ainoa este tälle on kuluttajien valinnat. Pienpanimoilla ei rahkeet riitä yksin tai yhdessä taistella niin valtaisaa rahavuorta vastaan kuin AB-Inbev. Jos pienpanimot jäävät niiden jalkoihin ja suurpanimoiden annetaan päästä taas sanelemaan se mihin suuntaan olut ja olutkulttuuri menee, se on jokaisen oluenjuojan tappio.

Tämä vaikutelma syntyi siitä huolimatta, että kirja on hyvin harkitusti molemmilla puolilla aitaa. Se ei ota kantaa kumpaankaan puoleen, eikä erityisemmin puhu kummankaan puolen puolesta vaan pysyy melko asiallisen neutraalina sitä pientä vanhan Goose Islandin ihastelua lukuunottamatta.

Hieman kuivakan asiallinen tyyliltään, mutta kuten yltä voi ehkä päätellä, on kyseessä erittäin ajatuksia herättävä aihe ja jokaiselle viime vuosien alan kehityksestä kiinnostuneelle ehdoton tapaus.