Olympiajuomasta karkkimakuihin – lonkeron tarina 

Harmaan, greippisen gin long drinkin on sanottu olevan osa suomalaista mielenmaisemaa. Ja miksi ei, marraskuun harmaan värinen, hieman katkeran, ginin puraisun sävyttämä juoma sopii hyvin hieman melankoliseen Suomi-kuvaan. Toisaalta lonkeron juominen jäillä kesäkuumalla, auringon sen väriä kirkastaessa taas kuvastaa miten erilainen suomalainen on valoisaan aikaan. Mutta mikä on greippilonkeron salaisuus, miten se on selvinnyt vuosikymmenet ainoana juomasekoituksena, vaikka kokeiluja on ollut monia?

Kuva Finna.

Olympialaiset synnyttivät lonkeron

Usea tuntee tarinan, miten lonkero syntyi Helsingin olympialaisten aikaan vuonna 1952. Ensimmäistä kertaa sotien jälkeen Suomeen oli tulossa suuri määrä kansainvälisiä turisteja. Ravintoloita oli Helsingissä suhteellisen vähän, joten pelättiin, että ympäri maailmaa tulevat vieraat ruuhkauttavat baarit. Tuolloin vielä Oy Alkoholiliike Ab -nimellä toiminut Alko osallistui aktiivisesti olympiavalmisteluihin pohtien ratkaisua.

”Haluaako olympiatoimikunta, että kauppaan lasketaan Olympia-kesänä joitakin uusia, erikoisesti suomalaisia väkijuomalaatuja (Olympia Cocktail, Finnish Cocktail, Sisu Cocktail, Olympia Apéritif jne.).” Kysymys on kirjattu XV Olympia Helsinki 1952 r.y:n ja Oy Alkoholiliike Ab:n edustajien välisen neuvottelutilaisuuden esityslistalle maaliskuussa 1951.*

Pohdinnan jälkeen hylättiin sekä urheiluaiheiset nimet että liköörityyppiset juomat ja Alko tilasi juomayhtiö Hartwallilta kaksi valmiiksi pullotettua cocktailia, joilla nopeutettaisiin baarityötä.  Tuotekehityksen tueksi Alko neuvoi juomiksi ”ensi vaiheessa kaksi hiilihapotettua väkijuomaa, nimittäin konjakin ja brandyn ja Pommacin seoksen sekä sen lisäksi Katajanmarjaviinan ja Grape-veden seoksen”**.

Toinen näistä pullococktaileista oli siis giniä ja greippilimonadia ja toinen taas brandya ja Pommacia. Ei ole varmaa tietoa, miksi mauiksi valittiin juuri nämä kaksi, mutta koska giniä juotiin nimenomaan pitkissä “long drink” -tyyppisissä juomissa, luultavasti tämä on ainakin vaikuttanut gini-pohjaisen juoman kehitykseen.  Brandyä ei kansainvälisesti niinkään sekoiteta pitkien drinkkien tapaan, mutta tuohon aikaan suomalaisissa ravintoloissa oli suosittua juoda Jaloviinaa ja Pommacia, joten tämän suosio on luultavasti saanut Alkon päättämään toisen juomasekoituksen maun. Näin syntyi maailman ensimmäinen valmis juomasekoitus!

Nimi long drink tuli taas nimenomaan juomasekoituksen muodosta – englanniksi tämä kuvastaa korkeaan lasiin sekoitettavia alkoholijuomia, kuten ginistä tehtyä Tom Collinsia, mitä nämä gini- ja brandy-pohjaiset pullojuomat cocktail-tyyliltään olivat. Kansainvälisesti edelleen long drinkillä tarkoitetaan nimenomaan baarissa sekoitettavaa juomaa, ainoastaan Suomessa se on vakiintunut merkitsemään pullococktailia eli valmista juomasekoitusta, varsinkin gini-greippiohjaisena.

Olympiakesänä 1952 uutta long drink- juomasekoituksta tarjoiltiin 122 helsinkiläisravintolassa, mm. nykyisessä Kappelissa, missä myytiin 15.6.–10.8. testiaikana 52 626 pulloa lonkeroa, jopa 923 pulloa päivässä. Toimitusjohtaja Rasmussen kommentoi silloin: ”He [ulkomaalaiset] istuivat halukkaimmin grogien ääressä. Viinejä meni meillä hyvin vähän. Kappelissa oli eniten väkeä klo 13-16. Long drinkit olivat suosituimpia. Karkaamistapauksia ei sattunut, sillä laskutus tapahtui yleensä välittömästi.”*** Yhteensä myynti oli Helsingissä kesä-elokuussa 386 525 pulloa, joista Gin Long Drinkiä hiukan yli puolet.

Näiden juomien oli tarkoitus olla myynnissä vain olympialaisten ajan Helsingissä, mutta turistien lisäksi suomalaiset ihastuivat juomaan niin, että myyntiä jatkettiin kisojen jälkeen. Juoma oli Alkoholiliikkeen myyntiluettelossa ensi kerran keväällä 1952, jolloin pullon hinnaksi ilmoitettiin seitsemän markkaa.

Koska Hartwall oli lonkeron syntymisen aikana virvoitusjuomayhtiö, ensimmäiset lonkerot pakattiin virvoitusjuomapulloihin, joka ei lainsäätäjiä pitkällä tähtäimellä miellyttänyt, koska pelättiin että alkoholijuoma sekoittuu virvoitusjuomiin. Lonkero siirtyi olutpulloihin, sitten mataliin, lyhytkaulaisiin pulloihin, sittemmin tulivat käyttöön myös muovipullot ja tölkit.

Koska Suomi oli tässä vaiheessa vielä 1950-luvulla viinamaa, lonkeroiden suosio nähtiin positiivisena asiana, haluttiinhan ohjata alkoholin kulutusta väkevistä mietoihin juomiin. Eniten long drink -juomia myytiin kuitenkin nk. B-luokan ravintoloissa, joissa ei ollut väkevien myytioikeuksia, kun taas A-luokan ravintoloissa suosittiin edelleen baarissa miksattavia juomia. Viiskymmentäluvun puolenvälin jälkeen suosituimmat ravintoloissa myydyt alkoholijuomat olivat Jaloviina, gini, gini-lonkero ja brandy-lonkero, joten maullisesti mukailtiin voimakkaasti myös lonkerovalikoiman tuotteita.

Kuva Finna.

Lonkerot levittäytyvät ympäri Suomen

Alun perin lonkeroa sai vain anniskeluravintoloista, Alkon hyllyille tuotteet ilmestyivät vasta elokuussa 1962, jolloin lonkeroa myytiin (luultavasti Suomen ensimmäisessä) monipakkauksessa eli kuuden pullon clustereissa (six-pack). Lonkero oli suosittua heti myös kotiin ostettuna – vuoden 1962 puolen vuoden myyntikauden aikana 346 000 litraa, seuraavana vuonna taas jo 729 000 litraa. 1960-luvulla kaupungistuminen yleistyi, yhteiskunta vapautui monista moraalisista kahleista ja nuorisokultuurin voidaan sanoa syntyneen. Kaikki tämä vaikutti luultavimmin myös lonkeron suosioon – olihan kupliva, hieman virvoitusjuomatyyppinen juoma uutta perinteisen oluen, viinin ja väkevien maailmassa.

Keskioluen vapauttamisen jälkeen seitsemänkymmentäluvulle tultaessa alkoholin kulutus nousi huomattavasti myös muissa tuoteryhmissä kuin oluessa ja samalla nauttiminen siirtyi entistä voimakkaammin kotikulutukseen. Alkoholia sai laajemmin koko maasta oluen tullessa päivittäistavarakauppamyyntiin ja samalla Alko laajensi myymäläverkostoaan.

Myös lonkeron myynti nousi huomattavasti, samalla kun sen jakelu parani ulottuen koko maahan. Lonkeroa sai koreissa, joka helpotti niin jakelua kuin myyntiäkin ja sen myynti kasvoi vuoteen 1974 mennessä kuuteen miljoonaan litraan. Juoman menestyksen siivittämänä Alko jopa mietti lonkeron valmistuksen siirtämistä valtiolle, mutta luopui siitä katsoen käytännön järjestelyiden ollen liian vaikeita. 1970-luvun puolivälistä lähtien long drink -juomien kokonaismarkkinat Suomessa vaihtelivat 15−20 miljoonan litran suuruusluokassa, joten Suomi oli todellakin ottanut olympiajuoman omakseen.

Vähemmän suositun Brandy Long Drinkin valmistus lopetettiin vuonna 1977, saatavilla sitä oli vielä kaksi vuotta lopetuksen jälkeen. Juoman tilalle tuli Campari-soodan kaltainen tuote, jota ei kuitenkaan valmistettu pitkään. Brandylonkeron on sittemmin tuonut markkinoille uudelleen Hartwall sekä Laitilan Virvoitusjuomatehdas. Kuitenkin, moneen vuoteen, 1980-luvulta yhdeksänkymmentäluvulle gini-greippi oli ainoa lonkeromaku.

Juppivuosien aikana 1980-luvulla  lonkeron kulutus nousi jo lähes 30 miljoonaan litraan, laskien siitä lamavuosina 1990-luvulla voimakkaasti, samalla kun alkoholin kokonaiskulutus pieneni. Kulutuksen kasvuun vaikutti 1980-luvulla luultavimmin yleisen kulutustrendin muuttuminen, klubikulttuurin synty ja vapaampi rahankäyttö yhdessä kahdeksakymmentäluvulla aikuistuvien suomalaisten ravintolakätös yhdessä yhä vapautuvan alkoholikäytön kanssa. Lamavuosina taas kulutuksen lasku voidaan katsoa johtuen talouden voimakkaasta laskusta, lonkero oli kalliimpaa kuin vaikka keskiolut, jonka kulutus taas nousi nimenomaan lamavuosina.

Lonkeroa sai valmistaa kerrallaan vain yksi yhtiö vuoteen 1995 asti. Long drink -juomia ehättivät omilla sopimuskausillaan valmistaa Alko lukuun ja valmistuksesta käydyn tarjouskilpailun voittaneena Hartwall(1952−1979), Mallasjuoma (1980−1989) ja Sinebrychoff (1990−1994). Alkolla oli lonkeron syntymisestä vuoteen 1995 väkijuomalain nojalla yksinoikeus yli 2,25 % alkoholijuomien valmistukseen, maahantuontiin, vientiin ja kauppaan ja kun lonkeron valmistus annettiin aluksi Hartwallille, jolla oli kokemusta samantyyppisen valmistuksen omaavista virvoitusjuomista, muut panimot eivät aina katsoneet tätä hyvällä – pelättiin, että long drink- juomat laskevat oluen kulutusta, mihin muut panimot olivat painottuneet. Lonkeron valmistus oli panimolle yleisesti kannattavaa, siksi siitä kilpailtiinkin.

“Hei punkero, tuo lonkero”

(Gin)long drinkin kansanomainen sanonta lonkero ei syntynyt samaan aikaan kuin itse juoma, vaan tästä hauskan monimerkityksellisestä nimestä voidaan kiittää biisinikkari Juha Vainiota, joka sanoitti Toivo Kärjen säveltämän ja Reijo Tanin vuonna 1974 levyttämän, kosteasta baari-illasta kertovan kappaleen “Hei punkero, tuo lonkero”.  Vaikka lonkero on ehdottomasti suosituin lempinimi gin long drinkille ja nykyään koko long drink -tuoteryhmälle, rakkaalla lapsella on monta lempinimeä kuten betoni, betonivesi, harmaa, lonkku tai mustekala.

Populaarikulttuurissa lonkero on esiintynyt usein suomalaisen mielenmaiseman tai juhlinnan vahvistajana, jotkut saattavat muistaa mm. yhdeksänkymmentäluvulta Studio Julmahuvin retrodekkarisarjan brändilonkero-huudahduksen, musiikkikappaleissa ja artistien sanoituksissa lonkero mainitaan useasti nykypäiviin asti.

Suomi on yhdistysten maa, joten lonkerolla on ollut oma, vuonna 1998 perustettu yhdistyksensä, Suomen Lonkeroliitto, jonka tarkoituksena on kehittää ja edistää suomalaista long drink -kulttuuria.

Lonkeroa monenlaista

Perinteinen lonkero valmistetaan tislatusta alkoholista, mutta vuoden 1994 alkoholilain, joka salli kauppaan muutkin käymisteitse valmistetut alkoholijuomat kuin oluen, lonkeron alkoholi on voinut olla nk. hedelmäviiniä eli käymispohjaista. Molempien lonkeroiden valmistus alkoholipohjasta poiketen on muuten samantyyppistä kuin virvoitusjuomat: juoma valmistetaan lisäämällä puhdistettuun veteen makuraaka-aineet ja välttämättömät lisäaineet(kuten säilöntäaine), jonka jälkeen juomat hiilihapotetaan.

Käymisteitse valmistettujen lonkeroiden alkoholipitoisuus on ollut yleensä enintään 4,7  ja perinteisten tislattua alkoholia sisältävien lonkeroiden alkoholipitoisuus taas noin 5,5 tilavuusprosenttia, johtuen siitä, että vuosina 1995-2017 näitä myytiin eri myyntikanavissa: käymislonkeroa päivittäiskaupassa ja tislepohjaista Alkossa ja ravintoloissa.

Hyvin suomalainen ilmiö on myös talon lonkero, jossa lisätään (yleensä mietoon, noin 2,5 -prosenttiseen) hanalonkeroon pari senttiä giniä. Nykyään talon lonkeroon haetaan makua ginin myös lisäksi makusiirapeilla, kuten  tai mustikka, jotka tekevat juomista samantyyppisiä kuin pullotetut kaverinsa. Oma klassikkonsa on myös Änkerö eli lonkero appelsiinimehulla ja jäillä.

Vuoden 2018 alusta alkaen kaikkia enintään 5,5-prosenttisia alkoholijuomia sai myydä päivittäistavarakaupoissa, jolloin käymispohjaiset lonkerot hitaasti hävisivät kauppojen hyllyiltä tullakseen takaisin viime vuonna vahvempana, 8-prosenttisena versiona, koska vuonna 2024 alkaen myös enintään kahdeksanprosenttisia käymisteitse valmistettuja alkoholijuomia saa myydä kaupoissa.

Vaikka perinteisesti lonkeron alkoholi on ollut gini ja brandy, nyttemmin  lonkeroiden alkoholina on käytetty mm. vodkaa ja katkeroa. Samaan aikaan makupeli on laajentunut varsinkin 2000-luvulle tultaessa, ja aikojen kuluessa sekä tisle- että käymispohjaista lonkeroa on saanut niin kaktuksen, persikan, karpalon, sitruunan, energiajuoman, appelsiinin, vadelman tai vaikka anananksen makuisena. Näin toteutettuina lonkero on hyvin lähellä kansainvälistä rtd (ready to drink) -markkinaa, johon kuuluvat mm. Smirnoff Ice, Suomessakin suositut Bacardi Breezerit ja muut pullotetut juomasekoitukset.

Perinteisen gini-greippilonkeron tästä kategoriasta erottaa edelleen monien mielestä maku – sen hieman katkera makuprofiili eroaa voimakkaasti hedelmäisen mehukkaista tai kirpeistä rtd-juomista.

EU toi lonkeroon karkkimaut

Euroopan Unioniin liittymisen jälkeen 1995 lonkeron valmistus vapautui ja nopeasti kaikki panimot saivat halutessaan tehdä lonkeroa. Samaan aikaan syntyi täysin uusi lonkerotyyli – käymisteitse valmistetut lonkerot, joiden nimi tuli kuitenkin olla eri lain mukaan kuin tislepohjaisen isosiskonsa.

Kauppoihin ilmestyivät ensin mm. So Long- ja sitten Kurko- ja Otto- lonkerot, joiden makumaailma oli moninainen. Näitä lonkeroita myytiin kioskeissa, huoltamoilla ja kaupoissa, nuorison ottaessa hedelmäiset juomat omakseen. Samaan aikaan 1990-luvun lopussa ja “nollarina” alkoholinkulutus varsinkin nuorissa aikuisissa oli hyvinkin biletyskeskeistä, ja helposti juotavat makulonkerot, niin tisle-kuin käymispohjaisena, iskivät nimenomaan nuoriin kohderyhmiin.

Kuva Sinebrychoff

Lonkeron myynti kasvoi 2000-luvun alussa 25 miljoonaan litraan. 2010-luvulla taas  Alkossa lonkeron myynti ohitti kaikki muut tuotemerkit. Samaan aikaan, 2010-luvulta nykypäiviin, markkinoille ilmestyivät myös tislaamoden ja pienpanimoiden long drink -juomat ja sama trendi jatkuu voimakkaana myös nyt.

Uusi alkoholilaki vuoden 2018 alussa muutti oluen ja lonkeron kulutusta. Laki salli aiemman 4,7 %:n sijaan enintään 5,5-tilavuusprosenttisten alkoholijuomien myynnin päivittäistavarakaupoissa, huoltoasemilla ja kioskeissa. Samalla lonkerolta poistui valmistustaparajoite, eli paitsi käymisteitse, laajemman saatavuuden pariin tuli myös tislattua alkoholia sisältävää lonkeroa.

Vuodesta 2018 sekä tislepohjaisten greippi- ja maku-lonkeroiden myynti on kasvanut nopeasti, tilastojen mukaan ainakin siiderin ja oluenkin kustannuksella. Päivittäistavarakaupassa ja Alkossa vuonna 2024 valmis (mieto, tislepohjainen) juomasekoitus -kategoria, johon lonkerot tilastoinnissa kuuluvat, on ainoa kasvava alkoholituoteryhmä. Vuonna 2023 suomalaiset joivat 11 litraa valmiita juomasekoituksia, ja suurin osa tästä on lonkeroita. Makulonkerot ovat erittäin suosittuja varsinkin nuoruudessaan jo irtokarkkimaisiin makuihin tottuneiden nuorten aikuisten parissa, mutta ginipohjainen greippilonkero on edelleen pitänyt pintansa.

Ananaslonkeron suosion siivittämänä makulonkeroiden makumaailman on moninainen. Kuva Aniko Lehtinen

Onko lonkero se suomalainen juoma?

Monet pitävät samean harmaata, giniltä puraisenaa greippilonkeroa nimenomaan suomalaisena ilmiönä. Onkin totta, että vaikeaa on etsiä niin tiivisti yhden juoman aiheuttamaa, näin pitkän aikavälin suosiota, joka on kestänyt suomalaisen yhteiskunnan muutokset, keikkuen edelleen ihmisten ostoskasseissa ja tuopeissa, sen sijaan että olisi häipynyt historian havinaan joskus kuluneen yli kuudenkymmenen vuoden aikana. Lonkeron suosio on ollut melko tasaista sukupuolista riippumatta ja se tuntuu löytävän aina uudet kuluttajansa, joka ei ole mitenkään tyypillistä yhden tuotteen kohdalla.

Lonkero on myös kansainvälisesti suomalainen, sitä on viety naapuriimme Viroon jo 1990-luvulta lähtien ja 2000-luvun puolella vientimaat ovat lisääntyneet Ruotsista jopa Taiwaniin, Ghanaan ja Hongkongiin asti. Euroopassa suomalaista lonkeroa saattaa saada vaikka Isosta-Britanniasta, Belgiasta tai Alankomaistakin. Toki kannattaa muistaa, että monissa maissa rakas lonkeromme on vain yksi lukuisista rtd-juomista, jotka trendaavat Suomen lisäksi myös maailmanlaajuisesta.

On kuitenkin kutkuttavaa ajatella, että meillä on oma, kansallinen “long drink” juomakategoriamme, jota ei ole muualla. Ja kun olemme samalla ensimmäinen tämäntyyppisen, rtd-ksikin sanottavan juomakategorian ensimmäinen juoma maailmanlaajuisesti, voi siitä olla todella ylpeä.

Lopuksi voi todeta, että ympyrä on tavallaan vuoden 2018 jälkeen sulkeutunut lonkeron ympärillä. Silloin suosittua oli tislepohjainen “long drink” ja nyt olemme samassa tilanteessa  – tislelonkero on se, millä kilistellään seka ravintolan terassilla että mökkirannassa.

Lähteet:

juhavainiodiscography.wordpress.com

Heidi Rantala, Hartwall, hartwall.fi ja Hartwallin arkisto 

Häikiö Martti, 2007. Alkon historia. Valtion alkoholiliike kieltolain kumoamisesta Euroopan Unionin kilpailupolitiikkaan 1932–2006.

Pulkkinen Jonna, 2016. Lonkero. Suomalaisten long drink -juomien historia.

Sinebrychoffin arkisto 

suomisyöjajuo.fi /lonkero (suorat lainaukset *, ** ja ***)

Valvira 

Ilmestynyt 1/25 Juomaposti-lehdessä.

Katso myös:

Suomalainen siideri – vahingosta bilejuoman kautta kuivaksi ja käsityöläisjuomaksi