Olutmatkailijan blogi: Perjantain Super Sessio
Sanapari Super Session viitattaa yleensä vuonna 1968 ilmestyneeseen Mike Bloomfieldin, Al Kooperin ja Stephen Stillsin levytykseen. Termi superyhtye on peräisin juurikin tästä studiosessiota. Yleensä nämä kokoonpanot ovat kuitenkin olleet heikompia, kuin mitä osiensa summa olisi antanut olettaa ja sama pätee mielestäni myös Super Sessioniin, jonka olen myynyt jo jokin aika sitten pois.
Viime aikoina sen verran moni asia oli loksahtanut kohdalleen, että koin aihetta pieneen juhlaan. Jääkaappiin sekä olutkellarin virkaa toimittavaan pahvilaatikkoon oli myös ajan saatossa kertynyt useampikin sellainen hieman harvinaisempi olutpullo, jota en ollut raaskinut korkata. Oli aika kutsua koolle riittävän monissa käymisteitse valmistetuissa liemissä itsensä marinoima seurue ja korkata olutvarastooni kertynyt “superkokoonpano”.
Sitä ennen oli kuitenkin hyvä evästää hieman. Paikaksi valikoitui Lielahtikeskuksen nepalilainen nimeltä Tribeni. Varsin maistuvat ja kookkaat annokset, vaikka tulinen kala-annos olikin ilmeisesti äärimmäisen tulinen. Onneksi pahin polte ehti ymmärtääkseni laantua ennen oluidenmaistelua.
Ruokajuomaksi otimme tietysti olutta. Ravintolassa oli tarjolla ilahduttavan laaja valikoima tiibetiläisiä tai sellaiseksi profiloituneita oluita (eli noin kuusi vaihtoehtoa). Suurin osa edusti tietysti lageria, mutta yksi belgiassa valmistettu golden alekin oli listalla. Päätin koitenkin ottaa miehekkään kokoisen eli 660 ml pullon Gorkha-nimistä lageria.
Maku oli yllättävänkin raikas. Pientä voimaisuuttaakin oli myös mukana. Oikein hyvä ruokajuoma, joka ei myöskään loppunut kesken, kuten joskus tuppaa käymään 330 ml pullon ja tulisen ruuan kanssa. Oma kana-annokseni tosin ei ollut lainkaan tulinen. Eipä se haitannut, sillä ruuan maut tulivat paremmin esiin ilman turhaa poltetta. En minä silti tulisiakaan ruokia vieroksu.
Gorkhan sisällysluetteloa tutkiessa hieman huvitusta herätti ohramaltaan käännös “barely maltiksi”. Mahtoikohan olut sisältää monien makkaroiden tavoin oikeaa raaka-ainetta sekän lisäksi sen kaltaisia aineisosia…
Ruuan päälle olikin sitten hyvä korkata sessio. Ensimmäisen Mikkellerin Nelson Sauvin Brut. Ratebeer ilmoittaa tyyliljaksi Belgian Strong Ale. Bière de Champagneksikin olen sitä joskus nähnyt kutsuttavan. Oli miten oli niin skumppalasista tämä, kuten itse asiassa kaikki muutkin session oluet tuli nautittua. Väri kullankeltainen. Tuoksu hapan ja herukkainen. Maussa happamuus oli selkein elementti, mutta myös Nelson Sauvinin herukkaisuutta tuli jonkin verran esiin. Oikein hyvä olut, mutta kun hintaa oli muistaakseni noin kolmisenkymppiä niin hinta-laatu-suhde jää kuitenkin korkeintaan välttäväksi.
Seuraavaksi vuorossa oli Wild Beerin Ninkasi.
“Bubbles + Apples + Wild Yeast”, lupaa etiketti. En oikein tiedä mihin tyylilajiin tämä olut asettuisi, sillä valmistuksesta panimo kertoo seuraavaa: “This is an equally divine Belgian-style saison with a copious amount of New Zealand hops, freshly harvested Somerset apple juice and wild yeast added to the mix. However, we like to take things just that bit further (it’s the Wild way!) — once bottled the beer undergoes a secondary fermentation with champagne yeast, giving it a brisk spritziness on the tongue.” Tuoksultaan olut on hedelmäinen. Maussa ensin omenaa, sitten saisonin pippurisuutta. Jälkimaku kuiva. Varsin maistuva tämäkin.
Sitten klassikko eli Rodenbach Vintage 2013. Väriltään olut on punaruskeaa. Tuoksussa selvästi hapankirsikkaisuutta. Maku alkuun hieman makeahko, joka muuttuu sitten happamaksi. Hieno olut.
Seuraavaksi jotain ihan muuta ajattelin ja lasiin päätyi Põhjalan Mutant Disco. Kyseessä on tynnyrikypsytetty White IPA eli erikoisuutta on tässäkin lähdetty tavoitelemaan. Tuoksussa tyylilajille tyypillistä aromihumalaa, sitrusta ehkä etupäässä. Maussa ensin aromihumalan eksoottista hedelmää. Sitten kenties tynnyristä peräisin olevaa hieman IPA:lle vieraampaa makua, josta en kuitenkaan tequilaa onnistunut tunnistamaan. Lopussa jonkin verran katkeroa. Ihan ok olut.
Grassrootsin Artic Saison oli illan maistelluista oluista ehtinyt vanheta jääkaapissa ehkä kauimmin. Hankin sen viime kesänä Kööpenhamista, mutta en ollut raaskinut korkata. Olut oli pullotettu 4/2015. Kauhukseni huomasin, että tähän saisoniin oli pistetty mukaan myös brettanomycestä. Ei minulla sinällään ole mitään hapanoluita vastaan, mutta pelkäsin että näin pitkä kypsytys saattaa olla peittänyt saisonin aromit happamuuden alle. Näin ei onneksi ollut kuitenkaan käynyt. Väriltään olut oli vaaleankeltainen. Tuoksu hapan. Maussa myös ensin happamuutta ja hyvin hentoa saisonille tyypillistä mausteisuutta. Lämmetessä saisonin piirteet kuitenkin tulevat ilahduttavammin esiin ja varsin mainio tämä olut oli. Hinta oli 160 Tanskan kruunua eli noin 20 euroa, joka jälleen painaa hinta-laatu-suhdetta, vaikka olut varsin mainio olikin.
Saisonien parissa jatkettiin. Lasiin kaatui yhden suosikkipanimoistani Fantômen voikukalla maustettu saison Pissenlit. Ulkonäöltään olut oli sameaa. Tuoksu varsin ruohomainen. Maku selvästi likaisempi kuin edelliset saisonit. Hyvässä mielessä. Hyvin moniulotteinen makuelämys kaiken kaikkiaan. Lopussa jopa aavistus banaania. Ehkä jopa illan paras olut. Tai sitten se oli edellinen.
Tankerin Ketser ei sitä vastoin kovassa seurassa nyt oikein pärjännyt. Oude Bruinia on kai tavoiteltu, mutta belgialaisten klassikoiden tasolle ei päästä.—
Keskinkertaisen kopion jälkeen mieli teki aitoa belgitavaraa, joten oli aika korkata Cantillonin Kriek. Kirsikkaa ja reilusti happamuutta. Ehkä jopa aavistuksen liiankin hapan omaan makuuni.
Viimeksenä vielä toinen olut Põhjalalta. Kekseliäästi nimetty feikki-skotti Mel Gibson. Tyylilajina skotti-ale, joka on sitten viimeistelty tynnyrikypsytyksellä viski-barrelissa. Yllättävänkin tumma olut. Kahvia, viskiä, mallasta ja vanilijaa. Oikein hieno päätös maistelu-sessiolle. Saattaa olla, että yksittäiset oluet jäivät ehkä hieman turhan vähäiselle huomiolle tässä, mutta toisaalta tulipahan ainakin viimein korkattua useampikin sellainen olut, joita en ollut aiemmin raaskinut avata.
