Olutkoira: Suomalaisten pienpanimoiden flagship-oluet ovat monimuotoinen joukko

Toiset käyttävät lauantaiaamunsa sängyssä lehteä lueskellen, höyryävää kahvikupposta siemaillen ja aamiaisherkkuja napostellen. Toiset värjöttelevät mieluummin tuntikausia panimoiden parkkipaikoilla varmistaakseen, että pääsevät ensimmäisten joukossa sisään ja saavat mukaansa muutaman pullon uutuusolutta, jota on tuotettu vain pieni erä.

Näin on ainakin Amerikassa: jonotuskulttuuri on iskenyt kyntensä käsityöolueen. Eikä kyse ole enää edes siitä, että joka lauantai pitäisi juosta panimolle kyttäämään viikon uutuuden ulostuloa. Kuumimmat panimot ovat julkistaneet keskimäärin kaksi ja puoli olutta viikossa, siis jotain 120 ja 140 väliltä koko vuoden 2018 aikana. Usein puhutaan varmasti olemassa olevien oluiden versioinneista, mutta kauas on silti tultu ajasta, jolloin oluentekijät hioivat vuodesta toiseen yhtä tai kahta laatutuotettaan.

Kaikkien panimoiden ei tarvitse toki lähteä mukaan moiseen hullunmyllyyn. Kiihkeimmät uutuustehtailijat edustavat ehkä kuitenkin pienpanimoiden erikoistunutta, kapeaa etujoukkoa. Useimmat näyttävät pärjäävän enemmän tai vähemmän vakiintuneella perusvalikoimalla ja ajoittaisilla uutuuksilla.

Helmikuu onkin nyt pyhitetty Atlantin takana ”lippulaivaoluille” eli vakiovalikoiman tukipaaluille. Tämän voi nähdä kommenttina jatkuvalle olutuutuuksien metsästykselle. Flagship February -kampanja haluaa juhlistaa pienpanimoiden pitkäaikaisia suosikkituotteita – niitä joiden varaan panimot ovat maineensa, fanikuntansa ja taloutensa alun perin rakentaneet. Kampanjan tunnuslause vihjaa, että koko pienpanimoliikkeen taival on näiden oluiden viitoittama: celebrating the beers that got us here.

Flagship-oluet ovat siis tiheään vaihtuvien novelty- tai kokeiluoluiden kunniakas vastakohta. Monet panimot tarvitsevat varmasti molempia elääkseen ja ovatkin vuosien mittaan laajentaneet alkuperäistä valikoimaansa. Erikoisilla uutuuksilla pidetään hardcore-fanien mielenkiintoa yllä, kun taas vakiotuotteilla houkutellaan ehkä sellaisiakin uusia asiakkaita, joille craft beerin kokeellisimmat muodot ovat turhan outoja.

Äkkiseltään voisi kuvitella, että lippulaivatuotteet ovat vanhemmissa pienpanimoissa vaaleita lagereita ja uudemmissa ipoja – ainakin vähän kärjistäen. Joskus näin voi ollakin. Ajatellaan vaikka Brooklyn Lageria tai kymmenen vuotta nuoremman Foundersin All Day IPAa. Toisaalta on panimoita, jotka ovat huomanneetkin flagshipinsä olevan vaikka portteria (kuten Deschutes) tai Hefeweizenia (Widmer Brothers). Monet lippulaivat edustavat kenties tavallisimpia oluttyylejä, mutta mikä tahansa tyyli on sinänsä mahdollinen.

Pilsneristä vahvaan stoutiin ja savuolueen

Suomessakin panimoilla on paineita tuottaa tiuhaan tahtiin uutuuksia, vaikka hoppu ei varmasti ole yhtä kova kuin Amerikassa. Mitä vakiovalikoimalle siis kuuluu? Kysyin joiltakin vakiintuneemmilta suomalaisilta pienpanimoilta, minkä he kokevat flagship-oluekseen. Valintaa sai myös perustella.

Oli hauskaa nähdä, että nämä vakiovalikoiman kruunuiksi nostetut oluet olivat myös Suomessa tyylillisesti varsin moninaisia. Oli miedompaa vehnäolutta ja pilsiä, ja vahvemmalla puolella monenlaista mustaa ja tukevasti humaloitua.

Osa panimoiden mainitsemista oluista oli tuotevalikoiman vanhimpia, niitä, joiden kanssa markkinoille oli alun alkaen tultu. Esimerkiksi Bryggeri Helsingin Pils oli panimonsa ensimmäinen olut, samoin Mathildedalin vehnäolut Mathilda. Maku Brewingin IPA lanseerattiin myös heti panimon aloittaessa, samalla parin muun oluen kanssa.

Bryggerin Olli Majanen kertoo, että Sofiankadulla luotetaan pilsiin ja sen saksalaisiin laatuhumaliin ”kuin peruskallioon”, vaikka panimo tekee jatkuvasti kokeiluja myös erikoisemmilla tyyleillä ja raaka-aineilla. Pilsin esikuvat haettiin entisen panimomestarin Mathias Hüffnerin kanssa Bambergista, ja olut on Bryggerin hanassa aina suodattamattomana versiona.

Mathildedalin Tuomo Holm luottaa samaan tapaan kepeän hedelmäiseen vehnäolueensa (4,5 % kuten Bryggeri Pilsillä), joka on ehkä tyyliltään saksalainen mutta vivahtaa kenties appelsiininkuoren käytön suhteen hieman Belgian suuntaankin. Kylän ja kyläpanimon nimikko-olut on Tuomon mukaan luonteva valinta keulakuvaksi.

Mathildassa resepti on yhä sama kuin heti alussa. Näin kertoo Makun Jussi Tamminen olevan myös heidän IPAssaan. Jälkimmäisestä oluesta on tosin vuosien varrella tehty gluteeniton, joten menetelmään on siltä osin kajottu. Bryggerin Pilsissä hiiva- ja humalaprofiileja on puolestaan originaaliversiosta aavistuksen viilailtu.

Joillakin panimoilla flagshipiksi kohoaa esikoisoluen sijaan myöhemmin kehitetty tuote, joka on ominut ison roolin joko fanisuosion ansiosta tai koska panimo on muuten vain ollut vaikuttunut luomuksestaan. Koskipanimon Sam Viitaniemi ja Beer Hunter’sin Mika Tuhkanen lyövät ykskantaan pöytään vahvemman sarjan oluet, joiden syntyvuosina kumpikin ravintolapanimo oli ollut jo pitemmän aikaa toiminnassa. Nämä ovat Plevnan Siperia ja Mufloni CCCCC IPA.

Kumpaakin voisi ehkä pitää jonkinlaisina virstanpylväinä amerikkalaistyylisen käsityöoluen matkalla Suomeen. Ennakkoluulottomasti jenkkihumaloitu Siperia-stout oli Samin mukaan alkuaikoina ”harrastajien mieleen”, mutta siitä on tullut yhä enemmän koko kansan olut – varmasti makutottumustenkin hiljalleen muututtua. CCCCC IPA puolestaan oli ensimmäisiä kotimaisia oluita, joissa Amerikan länsirannikon c:llä alkavien humalalajikkeiden palettia esiteltiin näin isoin elkein. Trooppinen mango tuoksuu oluessa näiden humalien myötä yhä nytkin.

Identiteetin arvoa ja myyntilukuja

Tuhtien konkarioluiden sarjaan kuuluu pian kymmenvuotispäiväänsä viettävä Savu Kataja, jonka Jani Vilpas kohottaa Vakka-Suomen Panimon lippulaivaksi. Käkkäräisen havupuun maustamassa—  9-prosenttisessa savuoluessa on olemukseltaan jotain varsin suomalaista, vaikka tumma savumaltainen olut voi yhdistyä mielikuvissa myös pohjoiseen Baijeriin. Identiteetin näkökulmasta katajaiset oluet silti sopivat sahdin kotimaahan.

Identiteettiä ja omakuvaa on pohtinut myös Rousal Brygghusin Patrik Laine, jonka tarjokas on Seawater India Pale Lager. Patrik tunnustautuu itse oluenjuojana ja -tekijänä hopheadiksi, ja niinpä Urquell-hiiva saa humalalagerissa kumppanikseen useampia amerikkalaisia lajikkeita. Suodatettu merivesi ja merisuola raaka-aineina sopivat panimolle, jonka alla makaa suolavesistä kohoava saari.

Ruosniemen Panimon lippulaivaoluekseen nostama Diplomi-insinööri sopii sekin insinöörikansan panimoksi julistautuneen porilaisfirman pirtaan. Toimitusjohtaja Antti Isomäki kertoo, että varhaisemman, miedomman Insinööri IPAn jälkeen asiakkaat olivat ehdottaneet Diplomi-insinööriä. Kun sama ajatus oli ehtinyt juolahtaa jo tekijöille itselleenkin, sellainen oli luonnollisesti kehitettävä. Kyseistä koulutustaustaakin panimolaisten joukosta löytyy, ja he pitävät tätä DIPAa erinomaisena tyylinsä edustajana.

Jotkut kotimaiset flagshipit ovat samalla nimenomaan tekijöidensä bestsellereitä. Näitä ovat muun muassa Bryggeri Pils ja Maku IPA. Mathilda on ollut jatkuvasti Mathildedalilla vähintään kolmen eniten myyvän joukossa. Ruosniemen Diplomi-insinööri on panimon myydyin ravintolavahvuinen olut. Samoin Raivoava Rakki, jonka Hiisin Mikko Mäkelä sanoo olleen panimon alkuaikojen selkeä flagship-tuote, on juuri myynnin näkökulmasta yhä tärkeä.

Hiisin Mikko on muuten ainoa kyselyyni vastanneista, joka ei heti suostu heittämään yhtä tiettyä kandidaattia flagshipiksi. Hän ryhtyy kuitenkin ajatusleikkiin ja tarjoilee kiinnostavia pohdintoja siitä, mihin olueen milläkin perustelulla päädyttäisiin. Panimo Hiisin kokeellisen identiteetin näkökulmasta se voisi olla karviaissour Itse, mutta myös Iku-Turso on panimolle tärkeä, koska se tehtiin alkuaan fanien toiveesta.

Lopulta Mikon oma valinta kallistuu Ikiiursoon, joka on paitsi ravintoketjun huipulla panimon vahvimpana oluena, myös voittanut viime vuonna Suomen parhaan stoutin tittelin. (Evoluution edellinen aste Iku-Turso sai saman arvonimen vuotta aiemmin.) Palkinnot ja kunniamaininnat tosiaan ovat selvästi nekin yksi syy, joka rohkaisee panimoiden tyyppejä mieltämään tietty olut flagship-tuotteeksi.

Näin ajatellaan myös Iso-Kallan Panimolla. Marko Pietikäinen paljastaa juuri palkinnon perustelukseen sille, miksi Savu Kekri on kuopiolaisten flagship-olut. Kyseinen savuolut on valikoimassa jo neljättä vuotta, mutta viime vuonna Suomen Paras Olut -kilpailussa tullut sarjavoitto hiveli. Pietikäinen epäilee, että reseptimuutoksella on ollut osuutta menestyksessä.

Juokaa näitä oluita!

Tarinoita on siis monenlaisia ja ne kertovat osaltaan siitä, että panimot ovat keskenään erilaisia ja keskittyvät kukin hieman eri asioihin. Samalla panimot kuvasivat lippulaivaoluiden valinnoillaan myös yhteisiä ajatuksia ja yhdistäviä tekijöitä. Esimerkiksi panimon kaikkien aikojen ensimmäinen olut säilyy usein jatkossakin tärkeänä, samoin ne tuotteet, joista tulee valikoiman suosituimpia tai fanien palvomia kulttioluita.

Uskallan sanoa, että useimmilla pienpanimoilla tekijöiden omakin päähuomio kiinnittyy juuri nyt johonkin kehitteillä olevaan reseptiin tai äskettäin lanseerattuun uutuuteen. Näin olisi varmaan myös ilman sitä tosiasiaa, että Alko on tällä viikolla lanseerannut vuotuisen pienpanimouutuuksien tarjottimensa, jossa monet panimot ovat mukana. Uusia ideoita on pakko kehitellä ympäri vuoden.

Voi olla, että tässä kuussa testailen joiltakin panimoilta myös uutuuksia, mutta Flagship Februaryn hengessä olen nyt tehnyt osuuteni myös sen hyväksi, etteivät vanhat vakiintuneet tuotteet unohtuisi. Muistakaa juoda näitä(kin) oluita. Jos joukossa on sellaisia, joita ette ole maistaneet, maistakaa. Kertokaa panimoille, jos ne herättävät myönteisiä tuntoja – toki kehittämistoiveitakin saa varmasti antaa. Olisi hyvä päästä eroon siitä kulttuurista, jossa vanhempiin oluihin suhtaudutaan refleksinomaisella meh-asenteella ja väheksytään niitä siksi, ettei makunuppeja ole välttämättä vielä väännetty kaakkoon. Vanhoissa oluissa on usein hiljaista viisautta.