Olutkoira: Rogue Dead Guy Ale, Maibock-style…ale?!?

Anteeksi kuinka, kysyi Lasse Lehtinenkin aikoinaan.

Halloweenin korvilla tai oikeastaan jo viime viikonloppuna hieraisin silmiäni, kun huomasin oregonilaisen Rogue Alesin luurankopullon kyljessä tyylimääritelmän, jossa todettiin oluen olevan samaan aikaan sekä Maibockien innoittama että pintahiivalla pantu. Jopa Ratebeer kategorisoi Dead Guy Alen luokkaan heller Bock, siis baijerilaistyyppiseksi olueksi.

Tämähän menee aivan opittua olutviisautta vastaan. Kaikki saksalaiset oluet paitsi vehnäoluet, Kölsch ja Altbier ovat pohjahiivaoluita. Bockeista ainoastaan vehnäbockit (Weizenbock) tehdään pintahiivalla eli voidaan lukea sikäli vehnäoluihin. Saksalaiset eivät näissä asioissa poikkea Reinheitsgebotin säännöksistä, koska he eivät saisi oluita muuten maanmiehilleen kaupaksi.

Kun Roguen oluessa ei vehnää ollut, tapaus kaipasi lisäselvittelyjä. Niinpä pullo lähti Alkon hyllyltä jääkaappiini tarkempaa analysointia varten.

Oluen nimi ja pullon design tuntuivat sopivan hyvin vuodenaikaan, jolloin pyhäinpäivän variantit eri kulttuurissa tuntuvat houkuttelevan aaveita ja luurankoja haudoistaan. Jopa suomalainen kekri on ollut paitsi sadonkorjuun juhla, myös mörköjen ja muiden pelättimien kutsumanimi.

Pullosta karkaa vaalean toffeen melkein voinen, kermainen tuoksu, joka lupailee tuhtia maltaista suutuntumaa. Alkuvaikutelmana onkin amber alemäinen makean suklainen mallasjyrä, joka kuitenkin ohenee yllättävän pian pihkaisemmaksi, pähkinänkuoriseksi mauksi. Jälkimakuun jää pikemminkin hermesetasmainen makeus. Katkeruus tai karvaus on ehkä humaloinnin tuomaa mutta voi liittyä myös hiivan vaikutukseen.

Dead Guy Ale on eurooppalainen olut, vaikka Pohjois-Amerikan länsilaidalta tuleekin. Humalat (Revolution, Independent) ovat Roguen omalta maatilalta ja mauiltaan enemmänkin keskieurooppalaisten jalohumalien sukulaisia kuin niiden sitruunaisten lajikkeiden, joista Yhdysvaltain luoteisvaltiot yleensä tunnetaan.

Katsotaan nyt vielä se, mitä eurooppalaista perinnettä tällä oluella mahdollisesti tavoitellaan, kun nyt kerran pintahiivainen Bock tuntuu ensi hätään vähän oudolta ajatukselta.*

Alankomaissa on kohtalaisen vahva pukkioluiden perinne, joka on säilynyt myös niinä vuosikymmeninä, kun koko muu hollantilainen oluttuotanto on ollut Heinekenin pilsneriä ja sen kilpailevia kopioita. Samaan tapaan kuin tanskalaisten pääsiäisoluet ja jouluoluet, nämä bokbierit ovat olleet selkeästi kausituotteita (kuten toki saksalaiset esikuvansakin).

Hollantilaisessa bokbierissä on kuitenkin se ero saksalaiseen Bockiin verrattuna, että se on pintahiivaolut. Ainakin voittopuolisesti, jos ei aina. Vanhastaan hollantilainen bokbier oli kevätolut (lentebok), mutta jo 1800-luvun puolella panimoiden kilpailu siitä, kuka ehti tuoda markkinoille vuoden ensimmäisen pukkioluen, sai sesongin alkamaan yhä aikaisemmin. Lopulta kevätbok-kauden alku oli siirtynyt vuodenvaihteen taakse loppusyksyyn (herfstbok).

Viimeisten parinkymmenen vuoden ajan Alankomaissa on vietetty sekä kevät- että syksybok-kautta. Kevätbokeja kutsutaan myös toukobokeiksi (meibok), ja tämä hollantilainen käytäntö on yksi mahdollinen selitys sille, miksi Oregonissa on lähdetty tekemään ”Maibock-tyylistä” olutta pintahiivalla. Tietysti oluen makukin, pintahiivan vaikutuksesta varmaan, vie ajatukset enemmänkin Hollannin ja Englannin kuin Baijerin perinteisiin.

(* = Kun mennään kauas renessanssin tai myöhäiskeskiajan vuosiin, kaikki baijerilainen olutkin oli mahdollisesti alun perin pintahiivalla pantua, ja Bockin historiaa on pyritty paikantamaan Ala-Saksin pintahiiva-alueille, mutta tällä ei ole nykyajan kannalta paljon merkitystä.)