Olutkoira: Bisous m’chou: iltapäivä Charleroissa

Onko kukaan muu koskaan halunnut oma-aloitteisesti viettää vuorokautta Charleroissa, tuossa Belgian (ei aivan syyttä) aliarvostetuimmassa kaupungissa? Locals call it the Belgian Detroit and they don’t mean it in the nice way, toteavat Tim Webb ja Joe Stange uusimmassa Good Beer Guide to Belgium -oppaassa. Minä nyt kuitenkin tein näin jokin aika sitten. Tästä ja seuraavasta postauksesta selviää, kannattiko.

Charleroin lentokentällä moni on vieraillut, onhan se Brysselin kakkoskenttä vaikkakin noin 60 km päässä pääkaupungista. Halpalennoilla pääsee täältä lukuisiin paikkoihin Etelä- ja Itä-Euroopassa, samoin moniin Marokon kaupunkeihin. Olipa Charleroista aikoinaan Ryanair-lento jopa Lappeenrantaan.

Lentokentälläkään ei näköjään pidetä todennäköisenä, että joku haluaisi suunnistaa lennolta saavuttuaan nimenomaan Charleroin keskustaan. Syrjäiselle bussilaiturille oli kierrettävä omituista reittiä ison turvateltan takaa (vrt. Brysselin Zaventemin kentän terrori-iskun jälkeiset erityisjärjestelyt). Kaupalliset bussit Brysseliin ja muihin tärkeisiin kohteisiin lähtivät sen sijaan suoraan terminaalin edestä.

Tämä ei ollut minulle ensimmäinen kerta kaupungin keskustassa, vaikkakin edellinen kerta oli lyhyempi muutaman tunnin visiitti Brysselistä käsin. Hieman silti mietin, keksisinkö tekemistä puolestapäivästä aina iltayöhön saakka, jolloin palaisin lentokenttähotellille nukkumaan aamukonetta varten.

Suunnitelmissani oli kaupungin koluamisen lisäksi kaksi vaihtoehtoa: tehdä bussiretki läheiseen Viesvillen kylään, jossa Good Beer Guiden mukaan on hyvä uudehko ruoka/olutpaikka La Ruchette. Toinen vaihtoehto oli kiivetä läheisen terrilin eli hiilikaivosten sivutuotteena syntyneen jätemäen huipulle.

Tiistaipäivän hiljaisuus

Kun talsin Charleroi Sudin aseman bussiterminaalilta keskustaan, epäilytti vahvasti, toteutuisiko kumpikaan kaavailemistani pikku ohjelmanumeroista. Laskin, että maaseutureissuun kuluisi turhan paljon aikaa, ja alkamassa oleva sade taas tekisi helposti tyhjäksi kiipeilysuunnitelmat.

Pakko sanoa, että Charleroi vaikutti aluksi suorastaan entistäkin karummalta paikalta tuossa harmaassa säässä. Alakaupunkia (Ville Basse) hallitsi uusi, tänä keväänä avattu kauppakeskus Rive Gauche, joka on toki sisältä yhtä viihtyisä kuin kauppakeskukset yleensäkin mutta tuntui syöneen lähikatujen kaupallista elämää.

Keskustan hieman rapistuneet kauppakadut eivät olisi todellakaan tätä suoneniskentää kaivanneet. Varsinkin ala- ja yläkaupunkia yhdistävällä Rue de la Montagnella joka toinen liiketila tuntui olevan tyhjillään. Osa kaupoista oli siirtynyt Rive Gauchen seinien sisään, osa muuten vain hävinnyt.

Täytyy vain toivoa, että uusi megaostari tuo kuitenkin pitemmän päälle vetovoimaa Charleroin keskustaan ja tyhjentyneille kaduillekin löytyy uusia firmoja vuokralaisiksi.

Mutta oli keskustassa valopilkkujakin. Rue de Dampremy on esimerkki hyvinvoivasta, maksukykyisemmälle asiakaskunnalle suunnatusta kauppakadusta, ja vilkasta näytti olevan myös hieman kansanomaisemmalla Rue Neuvellä yläkaupungissa. Lisäksi esimerkiksi Rue de Marcinellelle oli lisäksi keskittynyt joukko sarjakuvakauppiaita (tosin myös kauppakeskuksesta löytyi iso Slumberland-sarjakuvakauppa).

Minä en olisi minä, ellei reissun yhtenä tärkeänä teemana olisi ollut paikallisten olutkuvioiden tilan tarkastaminen. Teen tästä seuraavassa postauksessa vielä kattavamman koosteen.

Asemalta käveltyäni aloin jo olla lounaan tarpeessa, joten suuntasin Place de Manègen aukiolle yläkaupunkiin. Siellä on sijainnut 1990-luvun alusta saakka Charleroin johtava olutbaari La Cuve à Bière, jonka totesin ohi kulkiessani olevan yhä voimissaan. Saman aukion toisesta kulmasta löytyy kuitenkin myös Les Templiers. Sinne nyt lounaan toivossa astuin sisään.

Pieni ja kodikas brasserie onnistui ainakin tiistain lounasajan alussa antamaan itsestään hyvin paikallisen vaikutelman. Ruokailevia seurueita oli vasta pari, ja muissa pöydissä istui vanhempia herrasmiehiä nauttimassa pilsneriä tai trappistiolutta. Suurin osa tuntui olevan enemmän tai vähemmän kantaporukkaa.

Jostain olin lukenut, että paikallisen poliittisen elämän vaikuttajia eksyy usein lasilliselle matkallaan viereiseen valtuustotaloon, ja yksi sen näköinen kravattimies ilmestyi nytkin paikalle kättelemään baarissa istujia. Tyyppi kaivoi kuitenkin kassistaan laatikollisen olutta ja jätti sen baaritiskille. En kuullut keskustelua, mutta ehkä kyseessä oli kuitenkin jonkin panimon tai juomatukun edustaja.

Söin päivän erikoisuutena olleen boulettes à la liégeoisen, jossa isojen lihapullien seurana oli tumma ja makea kastike pekonikuutioineen ja korinttirypäleineen. Olueksi tuli valittua La Quintine, joka on hyvä 8-prosenttinen blonde-olut, humaloidumpi kuin muistin. Ruoan kumppaniksi olisi tosin sopinut ehkä paremmin jokin tummempi olut.

Les Templiers’n olutlista on sen verran pitkä, että sieltä löytynee jotain ruoan kuin ruoan kyytipojaksi, mutta se on kuitenkin belgialaisittain korkeintaan keskimittainen. Hainaut’n maakunnan panimot olivat listalla omana osionaan, mikä antoi mukavaa paikallisväriä.

Rapsutusetäisyydelle ketusta

Sää oli kirkastumassa, kun suuntasin lounaan nautittuani ulos Les Templiers’stä. Niinpä poikkesin läheiseen matkailuneuvontaan kyselemään, miten Terril des Pigesille kiipeäminen parhaiten onnistuisi.

Noita nyt jo tiheän kasvillisuuden peittämiä mustia mäkiä on Charleroin ympäristössä tuhkatiheässä, ja tämä terril kohoaa vain puolen kilometrin päässä kaupungin ytimestä. Korkeimmat hiilikukkulat ovat reilun sadan metrin korkuisia, mutta minulla oli edessäni ehkä pikemminkin 50–60 metrin korkeuteen kapuaminen.

Matkailutoimiston ystävällinen poika neuvoi, että kun kuljen kehätien alta Cour Rainchonille N90-tien mutkaan, näen edessäni tiilimuurin, jossa on ihmisen mentävä aukko. Siitä on hypittävä läpi ja jatkettava suoraan, kunnes ennen pitkää löytyy Terril des Pigesin polun alkupää.

Polku on merkitty virallisten vaelluspolkujen punavalkoisilla tunnuksilla, ja se löytyikin saamieni ohjeiden avulla helposti. Muurin aukko toi tietysti mieleen Sormusten herran kohdan, jossa hobitit uskaltautuvat pahaenteiseen Vanhaan metsään ja joutuvat siellä varsin pian vaikeuksiin.

Tämä polku oli ihan asiallinen ja hivuttautui loivasti ylöspäin kukkulan rinnettä kiertäen. Arkipäivänä metsä oli hiljainen, ja kun näin saniaisten joukkoon vilahtavan punaruskean hännän, päättelin sen kuuluvan ketulle, kun sen perässä ei kerran koiranomistajaakaan näkynyt.

Vähän ajan päästä sakean metsän lomasta pilkotti paljaampaa rinnettä, joka ruohottuneena näytti helposti kiivettävältä, vaikka melko jyrkkää olikin. Poikkesin polulta, kun ajattelin näin pääseväni kukkulan laelle nopeammin.

Oikotie osoittautui lopulta pieneksi virheeksi. Auringon tultua esiin pilvien takaa jyrkän rinteen kipuaminen toi äkkiä hien pintaan, ja sitä paitsi reittini päättyi läpipääsemättömään piikkipensaikkoon ennen kuin olin ennättänyt aivan huipulle saakka.

Yritin haeskella mahdollista kiertotietä pusikon ympäri, kunnes äkkiä huomasin aivan jalkojeni juuressa toisen ketun. Se oli käpertynyt kerälle nauttimaan auringonpaisteesta, eikä huomannut tulijaa ennen kuin aloin kaivaa kameraa reppuni taskusta. Sitten se säntäsi äkkiä metsän suojaan.

Kukkulan laki oli sen verran lähellä, että päätin ottaa maisemista muutaman valokuvan ja kavuta sitten tyytyväisenä takaisin. Terril des Piges’n huipulta näkyy paikallisesti ehkä tunnetuin katutaiteen ilmentymä, karun messuhallin Charleroi Expon seinään maalatut sanat Bisous m’chou.

Maalauksen taustalla on newyorkilainen katutaiteilija Stephen Powers, mutta sanoihin (kirjaimellisesti ”pusuja kulta”) kiteytyy charleroilaisille jotain olennaista heidän kollektiivisesta luonteestaan. Se on samaan aikaan viileän streetwise ja vilpittömän sydämellinen, ehkä hieman pohjoisenglantilaisten tapaan.

Muuten maisema on sellainen kuin entiseltä raskaan teollisuuden keskukselta voi odottaa: valtavia tehtaan raatoja, harmaita kanavia ja lisää vihertäviä hiilijätemäkiä, ja niiden lomassa risteileviä 60-luvun optimistisia pikateitä.

Vaikka Vallonian isojen jokilaaksojen maisemia hallitsevatkin yhä kaivostoiminnan ja terästeollisuuden mahtava rakennusarkeologia, lähellä ovat myös kauniiden sivujokien varsilla avautuvat Ardennien vuoristomaisemat. Sympaattinen Chimay on vain noin 30 km päässä Charleroista, eivätkä Rochefort ja Semois-joen laakso ole paljon kauempana.

Toiseen suuntaan lähtiessä tulevat melko pian vastaan Hainaut’n maakunnan länsiosien kumpuilevat pellot, jotka ovat saison-oluiden kotimaata.

Mitäpä näiden kuuluisien alueiden keskelle jääneessä kovan onnen kaupungissa mieluummin tekisi kuin hakeutuisi seuraavalle virkistävälle oluelle? Suuntaan siis askeleeni kaupungin kuuluisimpaan olutravintolaan La Cuve à Bières’een.