Naistenpäivä 8.3. – Naisten rooli olutmaailmassa ennen ja nyt

Naiset ovat aina tehneet olutta

Olut on ennen, rautakaudelta ihan 1800-luvulle asti, ollut osa jokapäiväistä ruokavaliotamme ja sen takia osa taloudenhoitoa. Sitä kautta oluenpano on ollut osa naisten töitä kaikissa niissä kulttuureissa, missä olut tehtiin kotona. Tutkittaessa taloustöitä tarkemmin huomataan, että vielä pyynti- ja keräilykulttuurissa miehet ja naiset huolehtivat taloustöistä tasaisemmin, mutta maanviljelyksen vakiintuessa, työt jakaantuvat miesten ja naisten välillä korostetummin, miehille jääden ulkotyöt ja naisille sisätyöt kuten ruuanvalmistus ja siihen liittyvä oluenteko. Tämä näkyy myös osaksi muinaistarustoomme nojaavasta Kalevala-myyttikokoelmasta, josta löytyy useita mainintoja osaavista naisoluentekijöistä, hyvänä esimerkkinä runo, missä naispuolinen Osmotar valmistaa ensimmäisen oluen.

Suomessa missä katolinen uskonto ja luostaripanimot eivät ikinä yleistyneet ja kaupungit olivat pieniä, olut jäikin pitkälti 1700-luvun loppuun naisten valmistamaksi kotioloissa. Näin oluen ja naisten taloudenhoidon suhteesta löytyy paljon perimätietoa. Erilaisten lorujen mukaan jopa emännän luonteen saattoi määritellä oluen avulla: lempeän emännän panema olut on makeaa ja kiukkuisen emännän olut maistui taas happamalta. Työnjakoa jo 1500-luvulla kuvaillut historioitsija Olaus Magnus määritteli naisten töiksi kehruun, kutomisen, leivonnan, oluenpanon, ruuanlaiton, siivouksen sekä lasten ja karjanhoidon. Tuntuu siis, että niin kauan kuin olut on olut osa taloudenhoitoa, se on ollut pitkälti naisten käsissä. Tässä tosin on Suomen sisällä hieman eroja, Itä-Suomessa myös miehet ovat tehneet olutta kotona.

Keskiajalla ja sen jälkeen Euroopassa naiset ovat niin panneet olutta myös kaupallisesti ja pitäneet olutkapakoitakin. Englannissa olutta tekeviä naisia kunnioitettiin ja kutsuttiinkin esim. brewstereiksi tai ale wifeiksi. Oluella naiset pystyivät tienaamaan rahaa ja se oli elinkeinona hyvä varsinkin leskille tai muuten vaikeissa olosuhteissa eläville naisille. Suomessakin löytyy useita mainintoja mm. kaupungeissa olutta myyvistä naisista ja olutkapakoiden naispitäjistä, jotka ovat useimmiten perineet liiketoiminnan miehiltään. Näitä uranaisia oli Helsingissä jo 1600-luvulta lähtien, sillä kaupungin kapakoista monet olivat jo silloin naisten pitämiä. Kapakoitsijan ammatti katsottiin olevan naisille sopiva, koska oluenpano oli ollut vanhastaan naisten työtä. Näin Suomessakin, olutta myyvä tai myyntiin valmistava nainen pystyi oluen avulla turvaamaan itsenäisyytensä.

Kuitenkin, jos nainen teki tai myi Suomessa olutta osana liiketoimintaa, hänen kunniaansa voitiin pitää häilyvämpänä ja olettaa jopa, että hän on suostuvaisempi esim. seksityöhön. Tämä on sinänsä mielenkiintoista, koska olutta kaupungeissa valmistavat tai myyvät miehet eivät kohdanneet samoja ennakkoluuloja. Alkoholia myivät Suomessa naimattomat tai leskinaiset, ja koska alkoholin tarjoaminen koettiin tänä aikana myös osana parisuhderiittiä, niin oluenteosta ja myymiestä tuli tietynlainen leima, joka vaikutti paljon myös naisten maineeseen yleensä.

Näyttää siitä, että alkoholin haitat ja siihen liittyvät oheisilmiöt, kuten eräänlainen ”moraalin löystyminen” on laitettukin nimenomaan alkoholin myyvän tai kaupallisesti tuottavan naisen harteille, samalla kun oletettiin miesten olevan humalassa kyvyttömiä kontrolloimaan itseään ja siksi alisteisessa asemassa. Naisten ei myöskään soveltunut käydä yksin kapakassa, joten vaikka sait myydä olutta ravintolanpitäjänä, oman maineen kannalta ei ollut kannattavaa juoda olutta ravintolassa. Tämän asenteen perinne on näkynyt Suomessa yleisesti pitkään, naiset päästettiin yksin ravintolaan vasta 1960-luvulla ja silloinkin hyvin vastahakoisesti, koska pelättiin että yksin ravintolaan menevät naiset hakeutuvat miesten pöytiin prostituutiotarkoituksessa.’

Oluentuotanto teollistui – mihin katosivat naiset?

Oluenteon teollistumisen aikaan naiset painuivat hieman unholaan oluentekijöinä. Ensimmäiset teolliset panimot rakentuivat Suomeen 1700-luvun loppupuolella, kun olutta tarvittiin janoon sekä virkistykseen kaupunkien isoilla rakennustyömailla ja teollisuuslaitoksilla. Helsingissä Viaporin rakentaminen lukuisine sotilaineen toi tarpeen teolliselle oluenteolle ja näin panimoiden perustaminen tuli ajankohtaiseksi. Panimoiden mallia otettiin Euroopasta, ja Suomessa monasti panimon toimintaa johtamaan palkattiin ulkomaalainen panimomestari. Keski-Euroopan maissa panimotoiminta oli jo teollistunut aikaisemmin ja näin vaihtunut kodin ulkopuoliseksi työskentelyksi  – alasta oli tullut miesvaltainen.

Panimomestarit toivat oman työperinteensä Suomeen ja naisten rooli oluentekijöinä väheni, vaikkakin naisten rooli panimoissa oli edelleen suuri, esimerkiksi pullottajina tai muun mekaanisen työn tekijöinä, miesten johtaessa panimotoimintaa ja toimiessa panimomestareina. Tähän osaltaan vaikutti myös yhteiskunnan rakenteen muutos ja kaupungistuminen.

Samaan aikaan väheni pikkuhiljaa oluenpano kotona kaupallisen oluen tullessa helposti saataville, joten 1800-luvun loppupuolella voidaan sanoa, että naisten rooli vähentynyt oluentekijöinä kokonaisuudessaan. Tästä poikkeuksena alueelliset oluttyylit, kuten sahti, jota tehtiin edelleen kotona. Sahdinvalmistus jatkoikin sitä kotona tehtävän oluen kehitystä, jossa pääosassa usein olivat naiset.

Oluenteon käytännössä pysähtyessä kieltolain aikaan, myös naiset katosivat hetkeksi oluenpanon puolelta, mutta lisääntyivät ravintolaelinkeinossa, joka kieltolain aikaan työllisti salakapakoissa nimenomaan työväenluokkaisia naisia. Sittemmin naisten rooli kasvoi panimoissa, mutta työtehtävät ovat olleet toiseen maailmansotaan asti enemmän tukevia töitä tai toimiston puolella, miesten toimiessa oluenvalmistuksen parissa. Osan tästä työrakenteesta selittää myös ruumiinrakenne, panimoissa oluenteko on ollut ennen nykyisen tekniikan kehittymistä fyysisesti erittäin rankkaa ja siksi naiset ovat myös valikoituneet oluentekoa tukeviin tehtäviin, joissa fyysinen kuormitus ei ole niin kova. Täytyy tähän myös täsmentää, että suuri osa oluenpanoa johtavista panimomestareista oli Suomessa pitkälle 1900-luvulla vielä ulkomaalaisia, joten usein yhteistä kieltä ei olutpanimoissa työskentelevien naisten ja johdon välissä ollut, joka tietysti haittasi myös etenemistä.

Naisten paluu panimoihin

Toisen maailmansodan jälkeen Suomi vaurastui kovaa vauhtia ja koulutus- sekä työssäkäymismahdollisuudet muuttuivat yhteiskunnassa.  Se tarkoitti naisille parempia työpaikkoja myös panimomaailmassa. Naisten määrä lisääntyikin panimon oluenteon puolella esimerkiksi laaduntarkkailu- ja kehitystyössä, joihin panimot panostivat enemmän kuin ennen. Samaan aikaan naisten itsenäisyys lisääntyi, naisen arvo ei ollut enää niin tiukasti sidottu avioliittoon, joten itsensä elättävien, työssäkäyvien naisten osuus kasvoi samaan aikaan kun oluen kulutus nousi.

1970-ja 1980-luvuilla panimoissa työskenteli jo naisia johtotasolle asti, ja 1990-luvulta voidaan seurata entistä useamman naispanimomestarin kouluttautumista. 2000-luvun alkupuolelta naispanimomestareita on isoissa panimoissa jo useita, sekä oluentekijöinä että kehitys- että laatutehtävissä. Lisäksi naisia työskenteli myös panimoprosessin puolella. Pienpanimopuolella, nk. ensimmäisessä aallossa 1990-luvun puolivälistä ei vielä ole havaittavissa naisoluentekijöitä, satunnaisia poikkeuksia lukuun ottamatta.

Naiset olutmaailmassa nyt

Naisten määrä on nykyään koko ajan nousussa panimomaailmassa ja alaa opiskellaan myös yhä enemmän mm. ammattitutkintopuolella. Suurin osa naisista työskentelee edelleen kuitenkin olutpuolella nk. tuotantoa tukevissa tehtävissä kuten vaikka myynnissä, markkinoinnissa, HR:ssä tai viestinnässä. Panimoalalla työskentelevillä naisilla on, kuten miehilläkin, hyvin moninainen koulutustausta, joka voi liittyä myös suoraan siihen tehtävään mitä panimossa tekee.

Panimomestari-tutkinto, joka on tyypillinen ulkomailla suoritettava oluenvalmistukseen liittyvä tutkinto, ei ole kovinkaan yleinen tutkinto Suomessa, jos tarkastellaan kaikkia oluentekijöitä. Kaiken kaikkiaan Suomessa on vajaa parikymmentä panimomestarin koulutuksen saanutta naista, joka on tällä hetkellä alle neljäsosa kaikista suomalaisista panimomestarikoulutuksen suorittaneista. Kaikki panimomestarin tutkinnon suorittaneet eivät työskentele oluen parissa.

Suurin osa oluentekijöistä, varsinkin johtopuolella on yhä miehiä, toki poikkeuksia on varsinkin isojen panimoiden puolella: Hartwallilla  vastaava panimomestari on Hannele Alakarhu ja Olvin panimomestari on Silja Hylkinen. Pienpanimopuolella naisoluentekijöitä löytyy monesta panimosta, kuten vaikka Fat Lizard Brewing Co.:n, Fiskarsin Panimon ja Mallaskosken työntekijöistä, mutta ainoa naispanimomestari, joka on pienpanimopuolella ollut oluentekijänä, on Nokian Panimolla viime vuoteen asti työskennellyt panimomestari Riitta Sulkama. Suomessa on yksi täysin naisten pyörittämä pienpanimo, Narvan panimo. Kokonaisuudessaan jos tarkastellaan Suomen yli sataa panimoa, naisten osuus on edelleen nimeonmaan oluenteon puolella vähäinen ja se korostuu varsinkin pienpanimopuolella.

Naiset oluen kuluttajina ja harrastajina

Suomessa olutta on juotu niin arjessa kuin juhlassa, mutta alkoholin käyttö yleisellä tasolla on ollut naisille hyvin paljon harvinaisempaa kuin miehille. Hyvän emännän määritelmä oli agraarikultuurin aikoina tiukka ja siihen kuului raittius, humaltuminen juhlien ulkopuolella kuului lähinnä moraaliltaan kyseenalaisempia naisten tapaan. Naisilla oli kuitenkin omia, miehistä erillisiä humaltumistilaisuuksia, josta mielenkiintoisin on lehmien lasku laitumelle toukokuussa. Samoin jouluna katsottiin, että syöminen ja juominen koskee kumpaakin sukupuolta ja silloin myös perinteisesti seksuaalikäyttäytyminen oli hetken vapaampaa.

Naiset ovat aina juoneet Suomessa olutta, vaikkakin esimerkiksi olutmainontapuolella naiset ilmestyvät itsenäisinä toimijoin mainoksiin oikeastaan vasta 2000-luvun puolella. Olutharrastajapuolella naisten osuus on kasvanut 2000-luvulla, mutta jos tarkastellaan erilaisia olutharrastajatapahtumia, sosiaalisen median keskusteluja ja olutseurojen toimintaa, niin miehet ovat edelleen pääosassa, vaikkakin naisten määrä on ollut kasvussa nimenomaan 2010-luvulta, onpa naisilla omia olutseurojakin. Oluttuomaritoiminta on kasvanut viime vuosina Suomessa, ja monet naiset ovat sieltä löytäneet luontaisen väylän kehittää omaa olutharrastustaan.

Tällä hetkellä yhä suuri osa kotioluentekijöistä on miehiä, joka näkyy mm. sosiaalisen median keskustelupalstoista ja kotiolutkilpailujen osallistujista, mutta naisten määrä on lisääntynyt ensin parien yhteisenä harrastuksena ja nyttemmin myös itsenäisinä toimijoina. Valitettavasti naisten osallistuminen kotiolutkilpailuihin on edelleen harvinaisempaa kuin miesten. Sahdintekijöinä naisia tuntuu olevan edelleen suhteessa enemmän, ja sen näkyy myös sahtikilpailuiden puolella.

Olutliiton 2021 ja 2023 tekemien kyselyjen mukaan monet naiset kokivat oluen ammattilaisina (mm. oluentekijänä, ravintolatyöntekijänä) vähättelyä ammattitaidostaan ja tiedoistaan, koettiin, että ammattitaitoa joutuu todistelemaan. Kyselyssä oluen harrastajilta tuli samanlaisia kokemuksia, jotka vaikeuttivat myös harrastamista. Kyselyssä naiset kokivat epätasa-arvon paljon suuremmaksi ongelmaksi olutalalla kuin miehet. Toki, jos verrataan vuosien 2021 ja 2023 kyselyiden tulosta, myös pientä kehitystä parempaan oli havaittavissa.

Olut on Suomen suurin alkoholituoteryhmä ja suurimpia juomatuoteryhmiä mm. maidon ja kahvin jälkeen. On kaikille parasta, että sen tuotanto- ja nautintapuolella naiset ja miehet ovat tasa-arvoisessa asemassa. Naistenpäivänä voi kohottaa lasinsa kaikkien naisoluttekijöiden, -harrastajien, ja -olutravintolaammattilaisten kunniaksi!

Kuvat: Finna ja Anikó Lehtinen

Katso lisää:

Naistenpäivän olut Glass Ceiling kokosi naiset yhteen Masis Brewerylle