Mikä tekee olutklassikon?

”Klassikko-olut”. ”Alansa klassikko”. ”Klassinen maku”. ”Tyyliklassikko”.

Klassikko-sanaa viljellään olutpiireissä ja etenkin markkinoinnissa niin paljon, ettei meinaa viestistä itse sanomaa löytää. Mutta mikä sitten tekee oluesta klassikon? Tarkastellaan asiaa eri klassikko-oluiden kautta.

PILSNER URQUELL – LAJINSA ENSIMMÄINEN
Uudenlaisen oluen perusmuoto eli oluttyylissään ensimmäisenä oleminen
takaa usein, muttei aina, aseman klassikkona. Tällaisesta klassikosta yksi
kuuluisimpia esimerkkejä on Pilsner Urquell. Josef Groll teki Plzenissä
1842 uudenlaisen oluen: vaalean, kirkkaan, rapsakasti humaloidun lagerin,
pilsnerin. Olut oli kyllä suosittua jo heti alkuvuosinaan, mutta todellinen
klassikko tuotteesta on muodostunut sen jälkeen kun tämä uusi oluttyyli
hiljalleen valloitti maailman.

KOFF PORTER – YKSINÄINEN ERILAINEN
Sinebrychoffin Porter oli outo lintu jo ilmaantuessaan 1950-luvulla. Se
oli vahva tumma olut maassa, jossa kieltolain krapulassa vaaleankin oluen
valmistaminen oli rajattu harvoihin merkkeihin. Lisäksi se oli uusi porter
maailmassa, jossa porterin kunnian päivät olivat kaukana takanapäin ja
tumma muhkea olut hiipumassa kohti unohdusta.
Vuosikymmenten läpi Porter oli liki ainoa lajissaan Suomessa. Muutama
kilpaileva yrittäjä aina välillä ilmestyi ja hävisi nopeasti markkinoilta, mutta
Porter porskutti. Kun muu maan tuotanto oli lähes ainoastaan vaaleaa lageria,
Porter nostettiin ulkomaillakin esiin usein ainoana suomalaisena oluena.
Ihmisten huomio kun kiinnittyy aina joukosta poikkeavaan. Kun itse olut
on vielä kaikin puolin moitteetonta, maine on taattu.

WESTVLETEREN 12 – MYSTIIKKAA JA HARVINAISUUTTA
Trappistipanimoille maineen takeeksi riittää usein jo se,
että ovat trappistipanimoita. Kun panimo rajoittaa saatavuutta
ja oluesta tulee oluenmetsästäjien Graalin malja, maine nousee
pilviin. Westvleterenin luostarin olutta ei saa tunnetusti kuin
luostarin omasta myymälästä ja ennen internetiä ”harmaan
pörssin” jälleenmyyntiäkin oli lähinnä Belgiassa.
Kun panimon oluet olivat vielä erittäin hyviä, monessa
lehdessä ja baarikeskustelussa oli helppo nostaa vahvimman
makuinen niistä jalustalle ja kertoa tästä mystisestä ”maailman
parhaasta oluesta”, jota sai vain yhdestä luostarista kaukana
kaikesta. Maine oli sillä taattu.

HOEGAARDEN – JÄLLEENSYNTYNYT
Hoegaardenin witbierissä yhdistyy tavallaan Pilsner
Urquellin ensimmäisyys ja Sinebrychoffin Porterin yksinäisyys.
Hoegaarden ei missään nimessä ollut ensimmäinen
witbier. Vastaavaa olutta oli tehty alueella satoja vuosia.
Mutta kun koko oluen valmistus oli jo lopetettu, tunnetun
tarinan mukaan maitomies Pierre Celis otti ja alkoi valmistaa
kotipitäjänsä olutta, ettei se unohdu.
Uudelleensyntynyt witbier kiinnosti ja oli pitkään yksinäinen
susi markkinoilla. Markkinat kasvoivat ja ennen
pitkää olut päätyi jättimäisen Interbrewn (nyk. AB InBev)
omistukseen. Sittemmin reseptiäkin on muutettu, mutta
Hoegaarden on edelleen klassikko. Harva 50-vuotias olut voi
sanoa olevansa ensimmäinen vuosisatoja vanhassa tyylissä.

SAISON DUPONT – AMERIKKALAISTEN SUOSIKKI
Saison viittaa vuodenaikaan ja on ollut Belgiassa terminä
oluelle, joka on tehty kesäisen peltotyön ohessa juotavaksi.
Belgialaiset perinteiset saisonit ovat monenlaisia, vaihdellen
ruskeista vaaleisiin. Yksi lajin kaupallisia valmistajia
oli Dupontin panimo. Sen ”Saison Vielle Provision” (nyk.
Saison Dupont) olut oli hyvää, mutta ei edes oman panimonsa
suosituin tuote.
Sitten juuri amerikkalaisten olutharrastuksen ja pienpanimoiden
aloittaessa nousuaan, Dupontin saisonia alettiin viedä
Yhdysvaltoihin. Siellä olut nousi suosituksi ja muunlaisia
saisoneita vähemmän kohdanneet amerikkalaiset alkoivat
pitämään Dupontia tyylin peruskivenä. Uudet pienpanimot
toistivat siitä omia tulkintojaan ja koska modernin globaalin
pienpanimomeiningin juuret ovat isolta osin Amerikassa, pian
puoli maailmaa piti saisonia juuri sellaisena mitä Dupontin
versio on. Belgialaisesta oluesta tuli tyylinsä klassikko, koska
amerikkalaiset päättivät niin.

GUINNESS DRAUGHT – KUULUISAN PANIMON LEMPILAPSI
Guinnessin tuntevat kaikki. Kirkkaanvalkoisen, tiiviin
vaahdon ja pikimustan stoutin kaunis kontrasti on tunnettu
joka puolella maailmaa. Klassikko mikä klassikko.
Tuo mikä nykyisin Guinnessista tulee ensimmäisenä
mieleen ei kuitenkaan ole sama olut millä panimo on maineensa
tehnyt. Guinness oli ollut panimona kuuluisa ja
oluena klassikko jo kauan ennen kuin 1950-luvulla olutta
ajettiin tarjota typpiseoksella tehtävän pehmeän vaahdon
kanssa. Myös oluen vahvuus ja resepti on muuttunut vuosien
varrella. ”Pint of Guinness” on siis tarkoittanut vähän eri
asioita vuosikymmenten varrella, mutta klassikkoa lasissa on
kuitenkin ollut, sillä klassikkoutensa panimon lippulaivaolut
saa miltei syntymälahjana.

BUDWEISER – KESTÄVÄ MARKKINAJOHTAJA
Kun olut on markkinajohtaja, alueensa kaikkein myydyin
olut, se on ihmisten näkyvissä ja mielessä koko ajan.
Nykyaikana markkinajohtajuus vaatii myös mieletöntä markkinakoneistoa,
joka entisestään lisää jatkuvaa läsnäoloa. Näin
pääsemme Budweiseriin.
”Bud” oli 1900-luvulla Yhdysvaltojen suosituin olut
vuosikymmeniä ja maailmallakin sitä myytiin valtavissa
määrin. Sen merkitys on myös valtava vaalean lagerin maailmanvalloituksessa
ja Budweiser onkin edelleen maailman
arvokkain olutbrändi. Sittemmin Budweiser on luovuttanut
suosituimman oluen kruununsa kotimaassaankin pikkuveljelleen
Bud Lightille, mutta monelle merkkiuskolliselle
amerikkalaiselle oluenjuojalle ”olut” on edelleen yhtä kuin
Budweiser. Pitkään jatkuneen valtavan suosion myötä klassikon
asemaa Budweiserilta on paha lähteä epäämään, oli sen
mausta mitä mieltä tahansa.
Syyt klassikkouteen ovat siis moninaisia ja monesti
toistensa kanssa risteäviä. Esimerkiksi Guinness on edellä
mainitun syyn lisäksi myös irkkustouttien ehdoton ja pitkäaikainen
markkinajohtaja, ja on ollut monilla markkinoilla
se yksinäinen erilainen vaaleiden lagerien keskellä.
Toisaalta asian voi ajatella niinkin, että yllä on avattu
oluen maineen syitä. Pelkästä maineikkaasta todelliseksi
klassikoksi olut tuntuu kuitenkin muuttuvan vasta sitten
kun maine kestää vuosikymmeniä. Klassikoissa siis yhdistyy
maine ja pitkäikäisyys. Onko vaikkapa Heady Topperista aidoksi
klassikoksi, se nähdään vuosikymmenten päästä.

Teksti: Jouni Koskinen

Kuva: Oskari Sarkima