Kymijoki Beer Festival – Rollin’ in Koria
Kesän kenties kiinnostavin festivaaliviikonloppu alkoi siitä mihin edellisellä viikolla jäätiin: helvetinmoiseen helteeseen.
Minä en kuitenkaan kylpenyt tuskanhiessä Helsingin Flow Festivalin tai Porin Winstonin pienpanimo-olutjuhlien porteilla, vaan pönötin korialaisella, tai nykyään kouvolalaisella, metsäpolulla janoisena.
Suomen idyllisin olutjuhla, Kymijoki Beer Festival, oli pystytetty nyt viidennen kerran Kallioniemen tanssilavan kupeeseen, Kymijoen varrelle. Ja minä olin Olutpostin ominaisuudessa toki paikalla.
Olin aivan liian ajoissa kolkuttelemassa ovia, koska VR kulkee paikkakunnalle hyvin harvoin. Ja koska koko Korian keskusta vaikutti olevan pelkkä aavekaupunki tyhjine liiketiloineen, niin päätin suksia suorinta tietä Kallioniemeen. Kartan avulla tosin.— Onneksi pääsin median edustajana livahtamaan sisään ennen aikojani.
Alueella odotti… Olutfestarit. Sanovat, että käyt yhdessä, niin olet käynyt kaikissa. Omalla tavallaan se on totta, silla varsinkin ennen yleisön pääsyä alueella jätin käden pystyyn niveliä säästääkseni: tuttuja naamoja, tuttuja oluita, tuttuja.
Ovatko olutfestarit sitten kaikki samasta puusta veistettyjä? Kyllä ja ei. Vaikka ihmiset ja tuotteet olivat tuttuja, niin alue itsessään oli sanalla sanoen erilainen. Tai no, toisella sanalla sanoen pittoreski. Kolmannella valloittava. Neljännellä idyllinen.
Tanssilava, alla virtaava Kymijoki, puistoalue pihakeinuineen, runsaita omenapuita… Silmä lepäsi, varsinkin kun Helsingin Rautatientorin mukulakivet olivat vielä tuoreessa muistissa.
Jotain ihan uutta oli saatu myös paikalle kun kuusaalainen Panimo Hoppa teki ensiesiintymisensä kotikentällään. ”Paikallista tekemistä ja oikeaa artesaaniolutta”, panimon Leni Pienmunne kiteytti debytantin meiningin.
Yleisö ei ollut vielä löytänyt sankoin joukoin paikalle perjantai-iltana, mutta oma retki alkoi tekemään kuolemaa.
Kuuntelin vielä hetken Teerenpelin tiskillä asioineen herrasmiehen ”ostan koko viskipullon kerralla, ettei tarvi ravata” -jutteluja, muutaman ihmisen ”miksi täällä ei käy käteinen” -manailuja sekä jokusen ”kyllä se edellisten vuosien kahvatuoppi oli paljon enemmän ÄIÄ” -valituksia. Aina pitää valittaa, vaikka asiat olisivat kunnossa.
KBF ei ole olutharrastajan märkä uni, vaan enemmänkin rehellinen ”isot tuopit käteen joka ukolle ja akalle” -tapahtuma. Kylämarkkinat mieluummin kuin olutfestarit. Ja siksi se erottuukin edukseen erittäin ruuhkaisesta olutfestarimassasta. Eikä miljöö ainakaan kokonaiskuvaa pahenna.
Koria-ekskursio päättyi hieman ennen bussiin nousemista reippaaseen ”me ei haluta sun kaltasia tyyppejä tänne” -hymähdykseen. ”En minäkään”, vastasin ja suksin hittoihin.
Suksin mihin? Kouvolan keskustan Betony-gastropubiin, mutta se on jo toinen tarina.
