Kolumni: Niksejä ympäristöystävällisempään pienpanimoon
Kirjeenvaihtajamme, kanadalaisessa The Indie Alehouse -panimossa oluentekijänä työskentelevä Cristoffer Tuominen kertoo terveisiä Torontosta. Tällä kertaa puhutaan pienistä nikseistä, millä pitää pienpanimo ympäristöystävällisenä. Monet saattavat ollakin jo tuttuja, jos ympäristöasiat ovat hallussa.
Hyvää kesää rakkaat lukijat ja terveiset hikisestä Torontosta. Lämpöennätyksiä ollaan taas rikottu pitkin kevättä, mikä on pistänyt miettimään että miten panimo voi olla vihreämpi. Tämä on tietysti laaja aihe, mutta ajattelin asiasta kuitenkin herätellä keskustelua. On tiettyjä askelia, joita jokainen panimo voi ottaa ollakseen ympäristöystävällisempi. Esimerkiksi voi käyttää vain paikallisia raaka-aineita ja myydä oluensa panimon omassa kotikaupungissa/kunnassa. Näin säästyy sekä energiaa että vettä. On kuitenkin tiettyjä esteitä mitkä pitää ylittää matkalla ympäristöystävälliseen panemiseen.
Panimot käyttävät tuotantoon paljon energiaa. Vettä pitää lämmittää ja käymistankkeja pitää jäähdyttää. Ongelman ratkaisu ei kuitenkaan ole niin helppo, että jäähdytystä vain käännetään pois päältä, sillä siitä voi seurata monen monta laatuongelmaa. Täällä Kanadassa monet panimot ovat alkaneet panostaa aurinko- ja tuulivoimaan. Uusien panimoiden suunnittelussa otetaan myös huomioon sellaiset seikat kuten ikkunoiden sijainnit valon ja tuuletuksen tehostamiseksi, mikä voi pitkässä juoksussa säästää paljonkin sähköä. Kondensaattoreita käytetään keittämisen yhteydessä, jolloin sekä lämpö ja kondensoitunut höyry voidaan käyttää uudestaan. Jokainen panimotyöntekijä voi myös miettiä sitä, onko omassa panimossa jotain mistä voi sulkea virrat, kun laitetta ei käytetä.
Tämä on ehkä esteistä se vaikein, varsinkin Suomen ja Kanadan kokoisissa maissa missä etäisyydet ovat pitkiä ja rautatieverkosto ei hirveän kattava. Polttoaineista ollaan riippuvaisia raaka-aineiden ja laitteiden suhteen ja bensaa vie itse oluen jakelukin. Tavara pitää saada liikkumaan, joten tämä ei ole mikään helppo ongelma ratkaistavaksi. Asian helpottamiseksi voi esimerkiksi käyttää yhteistyökumppaneita, jotka ovat ympäristötietoisia ja paikallisia. Näin esimerkiksi tietyt kuljetukset voidaan hoitaa sähköisillä ajoneuvoilla. Omaa toimintaansa voi myös tarkastella ja miettiä, miten omaa hiilijalanjälkeään voisi pienentää. Uskon että tulevaisuudessa monet panimot siirtyvät enemmän paikalliseen toimintaan jossa suositaan ensisijaisesti omaa lähiseutua.
Kaasua käytetään panimoissa monessa muodossa. Kaasulla lämmitetään höyrykeitintä, joka lämmittää panimon vedet ja pyörittää keittoa. Hiilidioksidia ja etanolihöyryä pääsee ilmaan käymisen yhteydessä ja typpeä sekä hiilidioksidia käytetään hiilihapottamiseen ja oluen tarjoiluun sekä tankkien tyhjentämiseen. Hiilidioksidia ja typpeä voidaan ottaa oluen käydessä talteen ja käyttää esimerkiksi paketoinnin yhteydessä. Monet panimot täällä myös myyvät käytetyn mäskinsä eteenpäin, jolloin se käytetään rehuna tai sekoitetaan lannan kanssa, jolloin siitä voi tuottaa metaania. Kaasun hinnat ovat olleet jatkuvasti nousussa koronan jälkeen ja oikeilla laiteinvestoineilla panimo voikin säästää paljonkin rahaa pitkässä juoksussa.
Humala, ehkä oluenteon kuuluisin raaka-aine, vaatii paljon vettä kasvuvaiheessa ja suotuisan ilmaston. Viime vuosina kuivuuden kurittaessa Keski-Eurooppaa, humalien tuotantomäärät ovat laskeneet seurauksena siitä, että tuotantokulut ovat kasvaneet tai olosuhteet ovat muuttuneet liian vaikeiksi tietyissä paikoissa. Samat seikat pätevät myös viljaan, jota tarvitaan hyvälaatuisten maltaiten valmistukseen. Lisäksi viljan ja humalan kuljettaminen panimolle lisäävät ympäristörasitusta.
Täällä Kanadassa monet panimot kaupunkien ulkopuolella ovat esimerkiksi alkaneet kasvattamaan omaa viljaa, jota mallastetaan panimon lähellä ja käytetään sitten lippulaivaoluisiin. Yhdysvalloissa esimerkiksi Sierra Nevada ja Jester King käyttävät ”Farm to Glass” menetelmää ja tuottavat suuren osan käyttämästään viljasta ja humalasta itse. He ottavat myös sadevettä talteen, jota käytetään kastelemiseen ja panimon puhdistamiseen. Prince Edward Islandin provinssissa panimot ovat luoneet osuuskunnan, joka tukee paikallisia viljelijöitä jotka kasvattavat humalaa ja viljaa panimokäyttöön. Osuuskunta on myös perustanut pienen mallastamon, joka mahdollistaa paikallisen viljan käytön panimoissa. Ylijäämä myydään lähiprovinsseihin New Brunswickiin ja Nova Scotiaan.
Oman hiilijalanjälkensä pienentäminen voi tuntua vaikealta, mutta jostain kannattaa aina aloittaa. Tukemalla paikallisia panimoita voidaan myös tukea paikallista maataloutta ja ravintola-alaa. Tärkeää on muistaa, että sekä kuluttaja ja tuottaja voivat äänestää lompakollaan ja jokainen voi itse päättää kenen tuotteita ostaa tai kenen kanssa työskentelee. Ellei meidän rakastamastamme panimoalasta tule vihreämpää ja paikallisempaa, voi meidän kaiken tulevaisuus olla vaarassa. Tätä kannattaa miettiä myös oluthyllyllä asioidessaan.
P.s. Jos tulee mieleen kysymyksiä tai ehdotuksia tulevia kolumneja varten, voi rohkeasti olla yhteydessä Instagramin kautta @yarrhebrews. Palautetta otan mielelläni vastaan ja haluaisin kuulla myös teiltä lukijoilta, mitä te haluaisitte tietää Kanadan olutskenestä. Minä käyn nyt lähipanimolla viilentämässä itseäni oluella.
Teksti ja kuvat Christoffer Tuominen
Kolumni on ilmestynyt Olutposti 2/23 -lehdessä.
