Henry Westons Juomaposti 2026
Servaali Westons Juomaposti 2026

Kolme kirjainta, jotka muuttivat Suomen olutmarkkinan

Vielä tämän vuosituhannen alussa IPA oli Suomessa olut, jota piti selittää. Sitten kolme kirjainta ilmestyivät olutbaarien hanoihin, pienpanimoiden etiketteihin ja lopulta markettien hyllyille. Siitä lähtien baareissakin usein kuulee: Onks jotain IPAa? Lue suomalaisen IPA:n tarina.

India Pale Alen tarina kulkee brittiläisistä vientitynnyreistä Kalifornian humalavallankumoukseen ja kertoo kotimaisittain, kuinka suomalainen olut muuttui pääosin lagerin hallitsemasta suurpanimomarkkinasta yhdeksi Euroopan vilkkaista pienpanimokulttuureista.

2010-luvun alussa suomalaisilla olutmessuilla saattoi vielä käydä näin: asiakas pysähtyi panimon tiskille, osoitti etikettiä ja kysyi, mitä siinä olevat kolme kirjainta tarkoittavat. IPA? Aikoinaan Panimo Hiiden oluentekijänä tunnettu, nykyään Veitsitehtaan laatupäällikkönä työskentelevä Tatu Hiitola muistaa tilanteet hyvin.

– Kyllähän sitä sai tuolla messuilla ihmisille selittää, että mikä tässä on. Olen päässyt kertomaan näitä eri vaihtoehtoteorioita siitä, mitä se IPA ylipäätään tarkoittaa sanana, hän kertoo.

Nyt kysymys kuulostaa melkein historialliselta kuriositeetilta, IPA kun on jo ruokakauppojen, baarien ja panimoiden perussanastoa. Kolmen kirjaimen eteen voidaan liittää West Coast, New England, Session, Double, Black, Cold, Hazy tai vaikka Milkshake. Se, mikä oli runsaat 15 vuotta sitten monelle suomalaiselle uusi ja outo maku, on muuttunut kokonaiseksi olutperheeksi.

Hiitolan sanoin IPA on nykyään yksi craft-oluen “volyymin kivijaloista” ja samalla edelleen uusien oluttyylien veturi. Muutos on ollut niin suuri, että IPA näyttää helposti yksinomaan 2000-luvun ilmiöltä. Sitä se ei ole. Suomessa IPAa juotiin jo aikana, jolloin maassa ei ollut yhtäkään pienpanimoa nykyisessä merkityksessä. Itse oluttyylin tarina taas alkaa paljon ennen Suomea, Iso-Britannian imperiumista, merikaupasta ja oluista, jotka vietiin tuhansien kilometrien päähän.

Ensin oli vientiolut, sitten tuli legenda

IPAsta kerrotaan usein tarina. Sen klassisessa versiossa britit yrittivät 1700-luvulla kuljettaa olutta Intiaan, mutta tavallinen olut ei kestänyt kuukausien merimatkaa kuumissa oloissa. Ratkaisuksi joku panimomestari keksi tehdä oluesta tavallista vahvempaa ja lisätä siihen valtavasti humalaa. Alkoholi ja humala säilöivät juoman, ja India Pale Ale oli syntynyt, nimensä se kun sai vientimaastaan. Tarina on hauska, mutta se ei ole myöskään täysin tosi. Intiaan kuljetettiin jo ennen IPA:n syntyä monenlaisia oluita, myös portteria ja pale alea. IPA ei myöskään syntynyt yhden panimomestarin yksittäisenä keksintönä, eikä brittiläisten tarvinnut aloittaa tämän oluen valmistusta tyhjästä ratkaistakseen Intian-laivojen ongelman. Maassa tehtiin jo ennen varsinaisen IPA-nimen vakiintumista vahvasti humaloituja, vaaleita ja pitkään kypsytettäviä oluita, jotka soveltuivat vientiin.

Monesti IPA:n keksijäksi mainittu Lontoon Bow Breweryn mestari George Hodgson nousi 1700-luvun lopulla merkittävään asemaan Intian olutkaupassa, mutta menestykseen vaikuttivat oluen lisäksi panimon sijainti lähellä Itä-Intian kauppakomppanian käyttämiä satamia sekä Hodgsonin laivakapteeneille tarjoamat poikkeuksellisen pitkät maksuajat. Hän ei siis niinkään keksinyt uutta olutta kuin onnistui kaupallistamaan olemassa olevan vientiin sopivan oluttyypin. Hodgsonin olut ei aluksi edes ollut nimeltään India Pale Ale, vaan sitä kutsuttiin esimerkiksi pale aleksi, October beeriksi ja Indiaan tarkoitetuksi pale aleksi. Hodgsonin panimon tiedetään kyllä käyttäneen ilmaisua East India Pale Ale mainonnassa vuonna 1833.

1800-luvun alussa kilpailu kiristyi. Burton-on-Trentin panimot, muun muassa Bass ja Allsopp, alkoivat valmistaa omia Intian-vientiin tarkoitettuja vaaleita oluitaan. Burtonilla oli yksi ratkaiseva luonnonetu: mineraalipitoinen, kalsiumsulfaattia sisältävä vesi, joka sopi erinomaisesti humalavetoiseen vaaleaan olueen, se kun korosti katkeruutta. Burtonista tuli 1800-luvun puoliväliin mennessä yksi maailman merkittävimmistä panimokeskuksista ja India Pale Ale -nimitys alkoi vakiintua 1800-luvun alkupuolella, sitä ennen puhuttiin esimerkiksi India ale -oluesta, pale alesta tai Intiaan valmistetusta pale alesta.

Kuva:State Library of Queensland

Samaan aikaan olut matkusti muuallakin kuin Intian suuntaan. Brittiläisiä India Pale Aleja tuotiin jo silloin myös Suomeen ja IPAa mainostettiin mm. Åbo Underrättelserissä jo elokuussa 1857, ja myös Helsingfors Dagbladissa siitä on maininta vuonna 1873. Se ei tietenkään ollut tavallisen suomalaisen arkiolutta, vaan ulkomaiset oluet olivat kalliita erikoisuuksia, joita löytyi ennen kaikkea rannikkokaupungeista ja vain varakkaamman väestön ulottuvilta. Silti yksityiskohta muuttaa näkökulmaa: IPA ei varsinaisesti saapunut Suomeen 2000-luvulla, vaan se palasi.

Ensimmäinen suomalainen IPA-vaihe jäi kuitenkin historian sivujuonteeksi. Ensimmäinen maailmansota, vuosien 1919–1932 kieltolaki ja sitä seurannut tiukka alkoholipolitiikka muuttivat olutmarkkinaa perusteellisesti Suomessa. Myös Iso-Britanniassa vahvat pale alet menettivät asemaansa sotien, verotuksen ja muuttuneiden tuotantotapojen myötä. IPA-nimi ei kadonnut kokonaan, mutta brittien IPA oli 1900-luvun puoliväliin mennessä muuttunut huomattavasti miedommaksi kuin 1800-luvun vientiolut. Modernin IPA:n seuraava suuri lukua ei kirjoitettukaan saarivaltiossa vaan Yhdysvaltain länsirannikolla.

Amerikka keksi IPA uudelleen

Yhdysvaltojen olutmarkkinat olivat 1900-luvun jälkipuoliskolla suurten teollisten lagereiden hallitsemat. Pieni joukko uuden sukupolven panimoita alkoi kuitenkin 1970-luvulla etsiä aivan toisenlaista makua ja ratkaiseva tekijä löytyi humalasta. Yhdysvaltain Tyynenmeren luoteisosissa jalostettiin lajikkeita, jotka käyttäytyivät oluessa aivan eri tavalla kuin perinteiset eurooppalaiset humalat; 1970-luvulla markkinoille tullut, Yhdysvaltain maatalousministeriön jalostusohjelmassa kehitetty Cascade toi mukanaan sitrusta ja greippiä, ja myöhemmin Chinookin, Centennialin ja muiden lajikkeiden mukana tulivat myös havu, pihka ja entistä voimakkaammat hedelmäiset aromit.

San Franciscossa Anchor Brewing valmisti vuonna 1975 Liberty Ale-nimisen oluen, jota ei kutsuttu IPAksi, mutta se oli yksi amerikkalaisen humalavallankumouksen tärkeistä lähtöpisteistä. Siinä käytettiin lajikkeena Cascadea ja metodina kuivahumalointia eli humalaa lisättiin olueen keiton jälkeen ennen kaikkea aromin korostamiseksi. Sierra Nevada Pale Ale vei vuonna 1980 samaa ajatusta eteenpäin ja osoitti, että humalan ei tarvinnut olla vain katkeruutta tuottava mauste. Se saattoi olla oluen keskeinen tuoksu, maku ja identiteetti. 1980-luvulla IPA-nimi tuli amerikkalaisen pienpanimokulttuurin käyttöön, Bert Grantin Yakimassa valmistama IPA oli uuden craft-aallon ensimmäisiä näkyvästi IPA-nimellä myytyjä oluita.

Todellinen tyylillinen räjähdys tapahtui kuitenkin 1990-luvulla, jolloin länsirannikon panimot lisäsivät olueen katkeruutta, kuivuutta ja humala-aromeja, ja IPA alkoi saada selvästi amerikkalaisen identiteetin. Vinnie Cilurzo pani Blind Pig -panimossa yhden ensimmäisistä kaupallisista Double IPA -oluista vuonna 1994, Stone Brewingin IPA ilmestyi 1997, ja vuosituhannen vaihteessa Russian Riverin Pliny the Elder vei voimakkaasti humaloidun Double IPA -ajatuksen vielä pidemmälle. Näiden ja monien muiden länsirannikon panimoiden kautta hahmottui vähitellen West Coast IPA:ksi kutsuttu tyyli: kirkas, kuiva, napakan katkera ja usein sitrus-, havu- ja pihka-aromeja korostava.

Russian Riverin mukaan Pliny the Elder syntyi vuoden 2000 Double IPA -festivaalia varten.

Samalla syntyi jotain reseptiä suurempaa, amerikkalainen craft beer -kulttuuri asettui tietoisesti vastakohdaksi suurille panimokonserneille. Etiketit olivat värikkäitä, nimet röyhkeitä, markkinointi itseironista ja toisinaan tarkoituksellisen provosoivaa. Stone Brewingin Arrogant Bastard Ale tiivisti jo nimellään ja visuaalisella ilmeellään sen, kuinka kauas uudessa panimokulttuurissa oli tultu perinteisestä hillitystä eurooppalaisesta panimoimagosta.

– Oli se vähän erilaista meininkiä kuin esimerkiksi perinteinen saksalainen panimokulttuuri, muistelee pitkään oluista kirjoittanut ja  IPA-oluita jo 1980-luvulla maistellut toimittaja Kari Ylänne.

Amerikkaistyylisistä oluistaan tunnetuksi tulleen Fat Lizard Brewing Co. yksi perustajista, oluentekijänäkin siellä työskennelleen Heikki Ylisen mielestä kapinallisuus auttaa ymmärtämään, miksi amerikkalainen IPA sopi niin hyvin pienpanimoliikkeen symboliksi. Kyse ei ollut vain siitä, että pienen panimon olut oli eri merkkistä kuin suuren panimon. Sen piti myös maistua erilaiselta.

– Se, että se tuli Jenkeistä ja sisälsi siellä sellaista kapinallisuutta niitä valtavia panimokonserneja vastaan ja sitten sitä paikallisen tuotannon tukemista, istui tiettyyn aikaan tosi hyvin.

Voimakas katkeruus, sitrus ja pihka sopivat kapinaan paremmin kuin varovainen kompromissi.

– Kapinallisuuteen kuuluu yleensä vähän sellainen särmän piirre. Jos ajatellaan, minkälainen musiikki on kapinallista, niin ei se yleensä ole kauhean pehmeätä soundimaailmaltaan.

IPA sopii myös jenkkityyliseen ruokaa.

Eurooppa alkoi ottaa oppia Amerikasta

Amerikkalaisella oluella oli pitkään Euroopassa lähes päinvastainen maine, Yhdysvallat tarkoitti monelle vaaleaa, mietoa ja teollisesti tuotettua massalageria. Tämä käsitys alkoi muuttua 1990-luvulla, kun eurooppalaiset olutharrastajat ja maahantuojat saivat käsiinsä Anchorin, Sierra Nevadan ja muiden pienpanimoiden tuotteita. Greippiset, sitruksiset ja havuiset humalat tarjosivat makuja, joille eurooppalaisessa olutperinteessä ei ollut suoraa vastinetta.

2000-luvulla vaikutteet alkoivat kulkea Atlantin yli yhä suuremmalla voimalla. Tanskalaisen Mikkellerin kaltaiset uuden sukupolven panimot tekivät aggressiivisesti humaloituja oluita amerikkalaiseen tapaan, ja vuonna 2007 perustettu skotlantilainen BrewDog puolestaan teki Punk IPA:sta yhden uuden eurooppalaisen craft-sukupolven symboleista, jossa alkuperäinen olut yhdisti amerikkalais- ja uusiseelantilaisia uuden maailman humalia ja voimakkaan katkeruuden. Tilanne oli historiallisesti melkein nurinkurinen: IPA oli syntynyt Britannian vientioluiden maailmasta, sieltä lähes kadonnut, saanut uuden identiteetin Amerikassa ja palannut sen jälkeen takaisin Eurooppaan “amerikkalaisena” oluttyylinä.

Etiketti vuodelta 2007.

Myös Suomessa muutos tapahtui vähitellen. Uuden olutkulttuurin pohja alkoi rakentua jo 1980-luvun lopulla, kun tuontioluiden valikoima kasvoi, olutseurat ja erikoisolutravintolat yleistyivät ja ensimmäiset uuden ajan pienpanimot perustettiin. 1990-luvulla pienpanimobuumi kiihtyi, mutta amerikkalaistyyppinen voimakkaasti humaloitu IPA oli vielä pitkään lähinnä aktiivisten olutharrastajien tuntema tyyli. Pitkään olut- ja panimoravintoloissa työskennellyt, nyt Olarin Panimolla vaikuttava Olli Majanen kuvaa aikaa, jolloin pienpanimo saattoi nimetä lähes minkä tahansa pintahiivaoluensa yksinkertaisesti aleksi.

– Kun olut ei ollut lager, niin se oli ale. Se tietysti kertoo siitä, että suomalaisessa pienpanimomaailmassa ei oltu yleensä perehdytty vielä kovin paljon oluttyyleihin.

Erikoisempaa olutta etsivä suomalainen saattoi tuolloin olla kiinnostuneempi belgialaisista luostarioluista, vehnäoluista, tummista lagereista tai brittiläisistä aleista kuin amerikkalaisesta IPAsta. Amerikkalaisvaikutteisia voimakkaasti humaloituja oluita metsästivät ennen kaikkea harrastajat.

– Kyllähän se oli silloin marginaalitavaraa. Suomalaiset olivat vielä lagerinjuojia. IPA ja muut amerikkalaisvaikutteiset oluet olivat harrastajien tiedossa ja harrastajat niitä etsivät, muistelee Majanen.

Monet suomalaiset tutustuivat erilaisiin IPA-oluisiin Mikkellerin omalla festivaalilla jota on järjestetty vuodesta 2012.

IPA oli Suomessa jo ennen IPA-kuumetta

Modernin suomalaisen IPA:n ensimmäisiä merkkejä nähtiin vuosituhannen vaihteessa, mm. Stadin Panimo keitti ensimmäisen IPA-oluensa jo huhtikuussa 2000, joskin olut oli vielä brittihumaloitu ja tyyliltään lähempänä perinteistä britti-IPAa, Haagan Panimo pani seuraavana vuonna voimakkaasti humaloidun jenkkityylisen IPA-erän ja vuonna 2002 markkinoille tuli One Pint Pubin ja Lammin Sahdin yhteistyössä tekemä Alpo’s IPA, joka on yksi suomalaisen IPA-historian pitkäikäisimmistä tuotteista. Näitä oluita voi pitää suomalaisen modernin IPA-aallon pioneereina, mutta niiden ympärillä ei vielä syntynyt samanlaista valtakunnallista ilmiötä kuin myöhemmin 2010-luvulla.

IPA ei kuitenkaan ilmestynyt tyhjiöön. Olli Majanen vetäisi suomalaisen olutvalikoiman suuren murroksen lähtöviivan vuoteen 1995 ja Suomen EU-jäsenyyteen. Tuontioluiden saatavuus kasvoi, ja etenkin Helsingissä sekä suurissa yliopistokaupungeissa kuluttajat alkoivat totutella uudenlaisiin makuihin. Aluksi kehitys oli pitkälti tuontioluiden varassa joita varsinkin uskaliaat ravintolat ottivat valikoimiin, IPA-oluita nähtiin Majasen mukaan esimerkiksi helsinkiläisessä Kalaravintolat-ketjussa. Alkuvaiheessa uuden olutkulttuurin tarjonta nojasi paljon tuontiin, mutta 1990-luvun lopulta ja 2000-luvulta lähtien kotimaiset pienpanimot alkoivat tarjota yhä laajemmin samoja kansainvälisiä oluttyylejä suomalaisina versioina.

Myös ensimmäiset suomalaiset tulkinnat näyttivät erilaisilta kuin tämän päivän modernit West Coast IPA:t. Maltaan osuus oli usein suurempi, karamellimallasta käytettiin runsaasti ja väri saattoi olla kuparinen tai ruskehtava. Vuosi 2007 oli suomalaisen IPA-juojan kannalta kiinnostava: Alkon valikoimaan tuli helmikuussa Brooklyn East India Pale Ale, ja jo tammikuussa Anchor Liberty Ale, ja samana vuonna valikoimaan saatiin muitakin IPA-nimellä myytyjä tuontioluita, kuten Belhaven Twisted Thistle IPA.

Brooklyn East India Pale Ale vuonna 2007, kuva Sinebrychoff.

Fat Lizardin Heikki Ylinen matkusti entisen työnsä vuoksi Yhdysvalloissa vuosina 2005–2010 San Franciscossa ja muualla hän pääsi juomaan samoja oluita aivan eri kunnossa kuin Suomessa.

– Ehkä siinä tajusin, että kun sitä juo tuoreena, kuinka suuri ero siinä sitten on Alkon kautta ostettuun kamaan verrattuna. Kun Suomessa myöhemmin lähdettiin tekemään omia amerikkalaistyylisiä oluita, tavoitteena oli palauttaa juuri se tuoreena koettu maku, hän kertoo. – Aika pitkältihän Suomessa myytävät jenkki-IPA:t olivat silloin vanhentuneina aika mallasvoittoisia. Sen takia Suomessakin aika moni myynnissä ollut IPA oli hyvin sellainen mallaspohjainen. Itse veikkaan, että se ei tavallaan ollut sitä brittitaustaa ollenkaan, vaan nimenomaan sitä, että ne esikuvat olivat vanhentuneita.

Tatu Hiitola tunnistaa tyylin omasta panimohistoriastaan. Vuonna 2013 Hiisillä tehdyssä Raivoava Rakki IPA-reseptissä oli paljon mallasmaisuutta.

– Nykyajasta katsottuna siinä on törkeä määrä esimerkiksi karamellimallasta. Ei varmaan ihan tuollaista kukaan lähtisi tänä päivänä osaksi vakiovalikoimaa suunnittelemaan.

Amerikkaan katsottiin silti tarkasti. Hiitola kokeili jo 2010-luvulla esimerkiksi jatkuvaa humalointia, jonka tunnetuimpia esikuvia olivat Dogfish Headin 60-, 90- ja 120 Minute IPA -oluet.

– Siihen aikaan juuri humaloinnin makumaailma ja aromimaailma oli jotakin sellaista, mikä oli ihmisille uutta ja mielenkiintoista. Aika paljon ehkä ylipäätään katsottiin inspiraatiota tuolta Amerikan mantereelta, koska siellä tehtiin silloinkin jo kaikki uudet ja siistit jutut.

“Se oli täysin uusi makumaailma”

IPA ei olisi muuttanut suomalaista olutmarkkinaa ilman yhtä ratkaisevaa ominaisuutta: se maistui selvästi erilaiselta. Suomalainen olut oli pitkään tarkoittanut suurelle osalle kuluttajista vaaleaa lageria. Amerikkalaisten humalien myötä lasiin tulivat sitrus, greippi, trooppinen hedelmä, havu ja pihka sekä aivan uudenlainen katkeruuden intensiteetti. Kyse ei ollut siitä, että tutusta oluesta olisi löydetty uusi pieni vivahde. Kokemus saattoi olla lähes kokonaan uusi.  Muutoksen pystyi vähitellen kuulemaan baaritiskillä. Erilaista olutta etsivä asiakas oli aikaisemmin saattanut pyytää vehnäolutta tai yksinkertaisesti jotakin muuta kuin tavallista lageria. Sitten hän alkoi kysyä nimenomaan IPAa.

– Se oli täysin uusi makumaailma. Aromaattiset amerikkalaiset humalalajikkeet olivat varmasti yksi syy muuallakin maailmassa, ja Suomessa myös, kertoo ravintola Plevnassa olevan Koskipanimon panimomestari Sam Viitaniemi.  

Kun Plevnan ensimmäinen IPA, Severi tehtiin, Sami muistaa osan asiakkaista pitäneen olutta suorastaan kummajaisena. Juuri siinä hän näkee kuitenkin yhden suomalaisen IPA-kulttuurin käännekohdista: kun ensimmäiset voimakkaammin humaloidut oluet pääsivät ihmisten laseihin, kuluttajat alkoivat paitsi tottua makuun myös aktiivisesti etsiä sitä.

2010-luvun alussa IPA kohtasi suomalaisen pienpanimobuumin. Uusia panimoita syntyi nopeasti, ja niiden piti pystyä kertomaan kuluttajalle yhdellä tuotteella, miksi pieni uusi yritys oli kiinnostavampi kuin vuosikymmeniä tunnettu lagermerkki. IPA oli siihen lähes täydellinen olut. Se erottui jo ensimmäisestä nuuhkaisusta ja kulauksesta, humalalajikkeita saattoi vaihtaa ja uusia versioita julkaista nopeasti. Olut saattoi toimia yhtä aikaa makukokeiluna, panimon käyntikorttina ja julistuksena siitä, että tämä yritys kuului uudenlaiseen “craft”-maailmaan.

Suuri osa suomalaisista pienpanimoyrittäjistä on aloittanut kotioluentekijänä, ja tyylillä on ollut merkittävä osuus myös kotiolutharrastuspiireissä, ja on edelleen.

– Yhtäkkiä samaan aikaan syntyi valtava määrä pieniä kokeilunhaluisia panimoita, joiden myötä tämä IPA-nimikkeiden määrä kasvoi älyttömiin mittasuhteisiin, Viitaniemi kuvailee.

Hiitolan mukaan IPA:lla oli pienelle aloittelevalle panimolle myös käytännöllinen etu. Herkän ja puhtaan lagerin valmistus vaatii hyvin hallittuja olosuhteita, kylmää, aikaa ja tarkkaa prosessia. Voimakkaasti humaloitu ale antoi enemmän liikkumavaraa.

– Kyllähän IPA valmistus antaa paljon enemmän anteeksi kuin lagerin valmistus. Nykyään pienpanimoita perustavat ihmiset osaa jo enemmän ja on laitteet ja puitteet, missä tehdä hyvää lagerolutta, mutta eipä ollut kyllä vielä kymmenen vuotta sitten kovinkaan monella.

Hiitolan mielestä IPA:n merkitys on ollut suurempi kuin pelkkä oluttyyli. Sen merkitys ulottuu suoraan ammattiin, yritystoimintaan ja kokonaisen panimosukupolven syntymiseen.

– Ei muuta kuin kiitos India Pale Alelle, että olet mahdollistanut minun, suomalaisen oluentekijän ja monen muun meistä ammattiuran.

Harrastajat näyttivät suunnan

Panimot eivät kuitenkaan rakentaneet muutosta yksin. Oma osansa oli oluttapahtumilla, kuten vuodesta 2003 järjestetyllä Suuret Oluet Pienet panimot -tapahtumalla, myöhemmin tätä seurasivat Olutsatama, Olutexpo, Ota Olut, Craft Beer Helsinki ja monet muut missä sai maisteltua pieniä määriä näitä uusia oluita.

Maku Brewingi Jussi Tamminen esittelee oluttapahtumassa panimon ikonituotetta, Maku IPAa 2010-luvun lopussa.

Olli Majanen nostaa suomalaisen IPA-kuumeen taustalta myös matkustamisen, internetin ja kasvavan olutharrastuksen. Oluita ei enää tarvinnut tuntea vain kotimaisen tarjonnan kautta vaan harrastajat tilasivat tai etsivät tuotteita, joista suuri yleisö ei ollut koskaan kuullutkaan ja tekivät niitä myös kotona. Kun joku löysi uuden amerikkalaisen humalapommin, tieto liikkui nopeasti harrastajapiireissä.

– Itse luulen, että IPA tuli sopivaan aikaan: ihmisten matkustelu, internetin leviäminen ja se, että kaikki tieto oli saatavilla, vaikutti. Olutharrastajat seurasivat ulkomaisia julkaisuja ja matkustelivat oluiden perässä maailmalla.

Sekä Valtakunnallisessa Kotiolutkilpailussa että Suomen Paras Olut -kisassa IPAt ovat lagereiden jälkeen toiseksi ison kisaryhmä.

Uuteen makumaailmaan liittyi myös hieman edelläkävijyyttä.

– Oli vähän sellaista kavereille pröystäilyä, että kokeillaan tämmöistä uudenlaista olutta.

Majanen muistaa Anchor Liberty Alen yhtenä varhaisista amerikkalaisista tuontioluista, joita suomalaisissa hanoissa saattoi näkyä. Sitä ei kuitenkaan välttämättä ajateltu Suomessa IPAna. 2010-luvun alussa IPA-esimerkkejä alkoi jo olla enemmän.

Heikki Ylinen vertaa IPA:an tottumista chiliin. Ensimmäinen voimakkaasti katkera olut saattaa tuntua rajulta, mutta makuun voi opetella. Kun kokemusta kertyy, samasta juomasta alkaa löytyä asioita, joita aloittelija ei välttämättä huomaa.

Heikki Ylinen, Topi Kairenius ja Eero Kokko IPA-oluineen Olutexpo- tapahtumassa.

– Mitä enemmän niitä juot, niin katkeroa kestävä toleranssisi nousee ja löydät tavallaan sitä kautta ehkä uusia elementtejä siitä samasta juomasta, miettii Ylinen. – Se on tavallaan sellainen pitkäaikaisen harrastamisen palkinto. Sama olut ei aukea aloittelijalle, vaan se vaatii sen pienen panostamisen, että niitä juodaan muutama. Sitten voit kokea semmoista pientä ylemmyyden tunnettakin, että minä pidän näistä oikeasti ja tämä on ehkä aloittelijalle vähän rankka.

Olutharrastajat ovat olleet alusta asti tehokkaita mielipidevaikuttajia nimenomaan IPA:n suhteen. He kysyivät uusia tuotteita ravintoloista, kertoivat löydöistään kavereille ja myöhemmin sosiaalisessa mediassa. Kun uusi olut tuli myyntiin, siitä voitiin keskustella verkossa saman päivän aikana. Jossain 2010-luvun puolivälissä kehitys saavutti pisteen, jossa IPA ei enää ollut asia, jota ainoastaan harrastajat etsivät, vaan sitä alkoi olla kaikkialla.

Olarin Panimo on kunnostautunut katkerien IPA-oluiden tekijänä, tässä Total Tilt! -IPA, jonka laskennallinen katkeruus on 500 IBUa. Panimon ensimäinen kaupallinen olut oli myös IPA, Area 21.

Buumi toi myös huonoja oluita

Nopea kasvu näkyi väistämättä laadussa. Suomessa syntyi 2010-luvun alkupuolella paljon uusia panimoita, joiden tekijöillä oli intoa, kansainvälisiä esikuvia ja käsitys siitä, miltä haluttu olut suurin piirtein maistui, mutta itse valmistusprosessi ei aina ollut vielä samalla tasolla. Käyminen saattoi epäonnistua, oluessa saattoi olla epäpuhtaita makuja tai humalointi peitti alleen epätasapainoisen rungon.

– Niitä alkoi tulla todella paljon, mutta useimmiten kyseessä oli aloitteleva panimo, kertoo Kari Ylänne.

Pelkällä suurella humalamäärällä ei voinut loputtomiin peittää ongelmia. Kun panimoiden osaaminen kasvoi, myös suomalaisen IPA:n keskitaso parani.

– Sen jälkeen se alkoi tasaantua, alkoi tulla taas tasaisempaa, parempaa laatua.

Samalla kuluttajat oppivat vaativammiksi. IPA ei enää ollut kiinnostava vain siksi, että etiketissä luki IPA. Harrastajat alkoivat puhua tuoreudesta, humalalajikkeista, panimopäivistä, katkeroista ja resepteistä. Ylänne itse suhtautuu kriittisesti ajatukseen, että paras IPA olisi automaattisesti kaikkein voimakkaimmin humaloitu.

– Itse arvostan tasapainoa ja tuoreutta, en niinkään sellaista ylikypsän hedelmäsalaatin tuoksua. Myös oluen rakenteella on merkitystä, se ei saa olla löysä, sanoo Ylänne.

Suomen alkoholilaki muokkasi IPA makua

Suomalainen IPA ei kehittynyt pelkästään kuluttajien mieltymysten ja kansainvälisten trendien mukaan, Suomessa sitä muovasi myös laki. Ennen vuotta 2018 päivittäistavarakauppojen alkoholiraja oli 4,7 prosenttia ja monet klassiset amerikkalaiset IPA:t olivat selvästi tätä vahvempia, usein kuuden tai seitsemän prosentin oluita. Jos suomalainen pienpanimo halusi tuotteensa tavalliseen ruokakauppaan eikä ainoastaan ravintoloihin tai Alkoon, amerikkalaista esikuvaa ei voinut kopioida sellaisenaan. Tästä syntyi suomalaiselle IPA-kentälle ominainen prosenttiakrobatia. Panimot yrittivät rakentaa kevyempään olueen saman voimakkaan humala-aromin, jota kuluttajat olivat oppineet odottamaan vahvemmilta amerikkalaisilta IPA-oluilta ja usein oluet nimettiin Session IPA:ksi amerikkalaisen kevyemmän session-määritelmän avulla. Kuivahumaloinnilla ja uusilla aromihumalilla matalaankin alkoholipitoisuuteen voitiin saada sitrusta, trooppista hedelmää ja voimakas humalan tuoksu, haasteena oli vaan säilyttää samalla riittävä runko, jotta olut ei tuntunut vetiseltä.

Vuoden 2018 alkoholilain muutos nosti päivittäistavarakaupparajan 5,5 prosenttiin ja muutti asetelmaa huomattavasti. Panimot pystyivät tuomaan päivittäistavarakauppaan aiempaa vahvempia IPA-oluita, ja 5,5 prosenttia osui jo American IPA -tyylin kansainvälisen vahvuusalueen alarajalle. Vuonna 2024 vähittäistavarakaupan raja nousi käymisteitse valmistettujen juomien osalta kahdeksaan prosenttiin, mikä avasi markettien hyllyt myös vahvemmille West Coast IPA-, Hazy IPA- ja Double IPA -tyyppisille tuotteille. Muutos näkyy konkreettisesti siinä, ettei IPAa tarvitse enää hakea Alkon valikoimasta tai erikoisolutravintolasta, vaan suuri osa tyylin vahvuusalueesta mahtuu päivittäistavarakauppaan.

Ravintolat olivat IPA:n leviämiselle erityisen tärkeitä, sillä ennen vuotta 2018 suuri osa kansainvälisistä IPA-oluista oli liian vahvoja päivittäistavarakauppaan. 2020-luvulle tultaessa tyyli oli jo vakiintunut näkyväksi osaksi olutravintoloiden hanavalikoimaa. 2020-luvulle tullessa se on ollut jo tuttu näky baarien hanoissa.

– IPA muodossa tai toisessa kuuluu jo vähän arkisempienkin ravintoloiden valikoimaan. Ei tarvitse olla joku erikoistunut olutravintola, Majanen sanoo.

Juovan olutvalikomassa on reipas valikoima IPAaa.

Kun pienestä purosta tuli valtavirta

Menestyksellä oli myös kääntöpuolensa. Kun IPA osoittautui pienpanimoille toimivaksi tuotteeksi, lähes jokainen halusi oman versionsa. Sen jälkeen tarvittiin seuraava uutuus ja taas seuraava. Session IPA:a seurasivat mm. Black IPA, White IPA, Red IPA, Double IPA, New England IPA, Hazy IPA, Brut IPA, Milkshake IPA, Cold IPA ja monet muut. Kolme kirjainta, jotka olivat aluksi kertoneet kuluttajalle melko selvästi, millaista olutta lasiin oli tulossa, alkoivat tarkoittaa yhä laajempaa joukkoa keskenään hyvin erilaisia tuotteita.

IPAa voi olla monenväristä.

Kari Ylänne suhtautuu kehitykseen kaksijakoisesti. Parhaimmillaan uudet tulkinnat ovat tuottaneet erinomaisia oluita, mutta jatkuva tarve keksiä uusia versioita kertoo myös kilpailusta kuluttajien huomiosta. – Kun jostain tämmöisestä pienestä purosta tulee valtavirtaa, niin samalla se nimike vähän bulkkintuu.

Jatkuva uutuuksien tekeminen on hänen mielestään muuttunut lähes itsenäiseksi koneistoksi. – Tällainen monistuskone käy kovilla kierroksilla koko ajan. Se on tässä muuttunut.

Hiitola pohtii myös, kuinka paljon IPA-sanan eteen laitettavalla määreellä lopulta enää on merkitystä. – Kuinka merkityksellistä se on, että minkä etuliitteen sä siihen IPAasi laitat? Se voi olla vähän mitä tahansa.

Hän käyttää kehityksestä leikillisesti käsitettä flanderisaatio: pitkään mukana ollut hahmo pelkistyy vähitellen yhdeksi tunnistettavaksi ominaisuudeksi. Sama on voinut tapahtua IPAlle. – Nykyään me puhutaan, että IPA on se, että siinä on käytetty riittävästi humalaa.

Heikki Ylinen näkee kehityksen todisteena kategorian laajenemisesta. – Siitä on tullut oikeastaan sateenvarjokategoria.

West Coast IPA ja New England IPA voivat olla ulkonäöltään, katkeruudeltaan, suutuntumaltaan ja aromimaailmaltaan hyvin erilaisia, mutta molemmat tunnistetaan samaksi olutperheeksi.  IPA ei hänen mukaansa enää ole vain kaikkein innokkaimpien IBU- ja humalaharrastajien juoma.

– Se on nykyään sellainen makuperhe, josta kaikki löytävät oman juomansa. Jos nyt sanoo IPA, niin se tarkoittaa aivan eri asiaa kuin jos sanoi IPA silloin 10–20 vuotta sitten.

NEIPA käänsi säännöt päälaelleen

New England IPA osoitti ehkä kaikkein selvimmin, kuinka kauas IPA pystyi liikkumaan 1990- ja 2000-luvuilla vakiintuneesta kirkkaan, kuivan ja voimakkaan katkeran American IPA -ihanteesta. Tyylin varhaisena esikuvana pidetään vermontilaisen The Alchemist -panimon Heady Topperia, jonka vaikutuksesta samea ja erittäin aromaattinen IPA alkoi 2010-luvulla levitä New Englandista muualle Yhdysvaltoihin ja edelleen maailmalle. West Coast IPA oli opetettu tunnistamaan kirkkaudesta, kuivuudesta ja voimakkaasta katkeruudesta. NEIPA saattoi olla samea, pehmeä, täyteläinen ja runsaan mehumainen. Koettua katkeruutta vähennettiin ja aromihumaloinnista haettiin mangoa, persikkaa, passionhedelmää, sitrusta ja muita trooppisia mielikuvia. Kaikki eivät muutoksesta innostuneet.

Suomessa NEIPA-oluet, joita saatettiin nimittää myös Vermont- ja juicy- IPAksi alkoivat nousta esiin toden teolla vuonna 2017. Varhaisiin esimerkkeihin kuului Sonnisaaren Humalaja ja Fat Lizardin Conan Juice sekä hieman myöhemmin Donut Islandin I Hop It’s Not A Problem #2 -olut. Samoihin aikoihin markkinoille tulivat myös CoolHead Brew’n Summer in Vermont ja Tujun Vermont Ravit. Tyylin leviäminen oli nopeaa, ja jo saman vuoden aikana sameista, pehmeämmän katkerista ja voimakkaan hedelmäisistä IPA-oluista tuli näkyvä osa suomalaista pienpanimokenttää samaan aikaan kun tuonti-NEIPAt yleistyivät myös.

– Olen joutunut myöntämään sen, että mä en ole NEIPA-ystävä. Itse haluan sitä humalan puraisua mun oluista, ja siksi oma valinta on West Coast, sanoo Olli Majanen lempityylistä kysyttäessä. – Mutta jos oluiden tyylietymologiaa ajattelee, niin totta kai se kuuluu siihen samaan perheeseen. Niin kuin muutkin outoudet, sour IPAt ja Milkshake IPAt, kyllä se siihen perheeseen kuuluu ehdottomasti.

NEIPAA on myös tehty yhteistyönä, tässä vuonna 2023 suomalaiset naisolutammattilaiset kerääntyivät Espooseen Masis Brewerylle tekemään olutta kansainvälisen naistenpäivän kunniaksi.

Ylisen määritelmä IPAlle onkin paljon väljempi kuin perinteisen tyylioppaan tarkat väri-, katkeruus- tai alkoholirajat.

– Aika vaikea on itse määritellä, että mikä on IPA. Sanoisin, että se on pale ale, jonka keskiössä on humala. IPA sallivuus onkin yksi syy siihen, miksi juuri sen ympärillä on voitu kokeilla niin paljon. Jos siinä on sitä varsinkin kuivahumala edellä menemistä, niin se liputetaan sinne IPA-kategoriaan.

Juuri tämä joustavuus saattaa olla yksi syy siihen, miksi IPA on pystynyt uusiutumaan niin monta kertaa. Kun yksi trendi väsyy, seuraava voidaan rakentaa saman nimen alle.

Kapinallisesta tuli koko markkinan tuote

Pienpanimokulttuurin alkuvaiheessa IPA määritteli itseään osittain sillä, mitä se ei ollut; Se ei ollut suurten panimoiden massalager, se ei ollut varovainen eikä se yrittänyt maistua kaikille. Vuosien kuluessa tilanteesta tuli paradoksaalinen: kapinallisesta tuotteesta tuli niin suosittu, että tyyli valtavirtaistui, ja myös Suomen suuret panimot toivat markkinoille omia IPA-, NEIPA- ja pale ale -versioitaan, kuten ensimmäisenä Olvin Iisalmi Pale Alen, sittemmin Sinebrychoff Karhu-oluen erilaisten IPA-oluiden sarjan ja Hartwall Lahden Erikois IPAn.

Iisalmi Pale Ale lanseerattiin vuonna 2015.

Hiitolalle tämä on yksi todiste siitä, ettei IPA ole katoamassa.  – Itse luulen, että se on nyt yksi craft-volyymin kivijalka tänä päivänä. Ja jos suurten valmistajienkin tuotelanseerauksia katsoo, tyyli ei ole vetäytymässä.

Samalla IPA toimii Hiitolan mielestä edelleen uusien trendien koelaboratoriona.

Viitaniemen mielestä  IPA on lagerin kanssa  pienpanimoiden toinen tukijalka, mutta jatkuvan uutuusjahdin keskellä hän liputtaa yksinkertaisen, klassisen perus-IPAn puolesta ja käyttää IPAsta jopa sanaa kansanjuoma. Perustelu löytyy omasta tuttavapiiristä: ihmiset, jotka joivat ennen tavallista lageria, ovat vähitellen siirtyneet IPAan. Eivät välttämättä äärimmäisiin versioihin tai kaikkein muodikkaimpiin uutuuksiin, vaan juuri helposti ymmärrettävään perus-IPAan.

– Erikseen muistutan että tulkaa juomaa IPAa ravintolohin, hän vinkkaa.

Heikki Ylisen mielestä on vielä varmempi ratkaiseva todiste IPAn pysyvyydestä on se, ettei IPA ole vuosikymmenien aikana supistunut takaisin yhdeksi erikoistyyliksi. Se on tehnyt päinvastoin. – IPA on raivannut tiensä omaksi kategoriaksi yhden lajityylin alakategoriasta, niin kyllä se kertoo jotain siitä, että se on tullut jäädäkseen.

Kolme kirjainta muuttivat enemmän kuin oluen

IPA vaikutuksen voi helposti nähdä pelkkänä makutrendinä. Suomalaiset oppivat juomaan katkerampaa ja aromaattisempaa olutta, ja siinä kaikki. Todellisuudessa muutos oli paljon laajempi. IPA antoi uusille pienpanimoille tuotteen, jolla ne saattoivat erottautua suurista kilpailijoista. Se muutti olutravintoloiden valikoimia ja teki jatkuvasti vaihtuvista hanoista houkuttelevia. Se nosti humalalajikkeet kuluttajien puheenaiheeksi viinilajikkeiden tapaan, tyyliin, joka olisi parikymmentä vuotta aiemmin tuntunut oudolta. Se auttoi synnyttämään festivaaleja, tasting-kulttuuria, kotiolutbuumin ja kokonaisen olutharrastajien yhteisön.

Panimoyhtiö Tujun Jukka Mononen Ota olut -tapahtumassa IPA:n ja NEIPA:n kera.

IPA vaikutti myös siihen, miltä olut näyttää. Pienpanimoiden siirtyminen tölkkeihin sopi erityisen hyvin valoherkille humalavetoisille tuotteille, koska tölkki suojaa olutta valolta. Samalla alumiinitölkin laajasta pinnasta tuli mainosjuliste. Sarjakuvamaiset kuvitukset, katutaide, rohkeat värit ja kummalliset nimet muuttivat suomalaisen marketin oluthyllyn visuaalisesti aivan toisenlaiseksi kuin se oli ollut suurten lagermerkkien aikana, joissa ennen tyypillistä oli mitaleille ja tekstille pyhitetty etiketti.

Kaikkein suurin muutos tapahtui ehkä kuluttajan mielessä. IPA osoitti konkreettisesti, että olut saattoi maistua radikaalisti erilaiselta kuin tuttu vaalea lager. Sen jälkeen kynnys kokeilla stoutia, souria, saisonia tai jotakin vielä tuntemattomampaa saattoi olla pienempi. Kolme kirjainta avasivat oven kokonaiselle makumaailmalle, ja vaikka IPA on nyt valtavirtaa, sen historia ei näytä päättyvän vakaaseen lopputilaan. Uusia humalalajikkeita jalostetaan jatkuvasti, vähäalkoholiset ja alkoholittomat versiot kehittyvät ja raja lagerin, pale alen ja IPAn välillä venyy edelleen.

– IPA muuttuu tavoilla, joita on vaikea ennustaa. Ihan varmasti muuttuu ja toivottavasti muuttuu, koska se pitää tämän koko homman mielenkiintoisena, Heikki Ylinen sanoo. – Seuraavan suuren IPA-version tärkeimpiä raaka-aineita ei ehkä vielä edes tunneta. Sieltä varmasti tulee kaikenlaista sellaista, mitä ei vielä tiedetäkään, ja sille varmasti keksitään sellaista käyttöä, josta tulee juomia, joita ei nyt osata edes kuvitella.

Ehkä juuri siinä on tämän yli kaksisataavuotisen oluttyylin erikoisuus. Se on joustavasti muuttunut vastaamaan aikaansa: Se oli ensin brittiläinen vientiolut, sitten lähes unohdettu historiallinen nimi, amerikkalainen kapinajuoma, eurooppalaisten olutharrastajien löytö, suomalaisen pienpanimobuumin käyntikortti ja lopulta tavallisen marketin vakiotuote. Vaikka edelleen suomalaiset juovat ehdottomasti eniten lager-olutta, on IPA vakiintunut osaksi monen ostoskoria tai baarijuomavalikoimaa.

2010-luvun alussa baarityöntekijän piti vielä selittää, mitä kolme kirjainta tarkoittavat. Nyt niitä ei tarvitse selittää. IPA jäi.

Nykyään IPAa voi olla ravitolassa montaa erilaista. Tässä The Tower Wine & Craft Beer -hanavalikoimaa esittelee Juho-Heikki “Kusti” Ollikainen.

Kuvat: Anikó Lehtinen 

Ilmestynyt lyhennettynä 3/26 Juomaposti -lehdessä.

Lähteet: 

Alko / Etiketten 1/2012,

Alcohol Professor – “How the American IPA Craze Has Impacted English IPAs”

All About Beer / K. Florian Klemp – “India Pale Ale”, Mythbusting the IPA”

BJCP 2021 Beer Styles

Brewers, Association: Beer Style Guidelines, Export Development Program,

BrewDog: About Us

Brew Your Own / Gordon Strong – “American IPA – The flagship American craft beer”

Bryan Roth – “Foreign Exchange: American Beer Styles, Brands Capture Attention of Drinkers Abroad”

Craft Beer & Brewing / Oxford Companion to Beer: Britain,  George Hodgson , India Pale Ale, Pale Ale, Beyond the Pale 

Craft Beer & Brewing: The IPAs of California

Martyn Cornell / Zythophile – “IPA: much later than you think”, “More IPA myths that must die on #IPADay”,“IPA: Incredibly Poor Article”

Finlex: Alkoholilaki 1102/2017 , HE 7/2024, Laki alkoholilain 17 ja 26 §:n muuttamisesta 305/2024

Kysely: Suomen olutharrastajat ja Olutliitto Facebook, elokuu 2026

Love Beer Learning – “The Evolution of American IPA: From English Roots to Hoppy Modern Marvels”

Mikkeller: How It All Started ,

NCBI Bookshelf: Selling “the Drink of the Empire”: Bass & Co. Ltd

Olutkoira / Mika Laitinen: Suomen ensimmäinen IPA, osa 2 , Suomen IPA-historia / 1990-luku

Russian River Brewing Company: About Us

Sierra Nevada Brewing: Pale Ale Homebrew Recipe / Pale Ale history

Smithsonian Magazine: How the India Pale Ale Got Its Name ,

Stone Brewing: Arrogant Bastard Ale, History ,

Suomen Olutopas: Alkon uutuudet ja poistuneet 2007 , vuoden 2017 äänestystulos:,

Suomen Pienpanimot: Stadin Panimo

The Craft Beer Channel – “The true history of the IPA”,

Pat’s Pints / Pat Woodward – “American IPAs Part 1 – Not Your Father’s IPA”,

Yakima Chief Ranches / Hop Breeding Company,

Yle: Ensimmäinen pienpanimobuumi koettiin Suomessa jo 1800-luvun puolivälissä 

Henry Westons Juomaposti 2026