Jaskan Kaljat: Jaskan pyöräilyhaaste 2019 – Maaliskuun fiiliksiä

Nyt on aika julkaista meikäläisen pyöräilyhaasteen seuraavat fiilikset ja nyt käyn pikaisesti läpi maaliskuun pyöräilyt. Sitä ennen kuitenkin on maaliskuun palautumisjuoman aika. Polkupyöräseura Olutpolkijat päättivät, että minun pitäisi löytää tumma lager -oluttyylistä sellainen olut, joka toimisi hyvin pyöräilylenkin jälkeen ja näinhän minä sitten tein. No valitsin oluen, joka on tyyliltään Schwarzbier, joten olemme kuitenkin tummien laakereiden sisällä. Palautumisjuoman jälkeen lyhyt yhteenveto maaliskuun pyöräilyistä, jotka eivät menneet hirveän hyvin. Lopuksi esitellään seuraava Olutpolkija ja tällä kertaa tarinansa kertoo Sami Tenhunen.

Maaliskuun palautumisjuoma

Saimaan Brewer’s Organic Yövesi Dark Lager

Panimo: Saimaa Brewing Co.

Tyyli: Schwarzbier

Voltit: 4,5 %

Nauttimistilanne: Tällä kertaa palautumisjuoma tuli käyttöön lyhyen 11 kilometrin lenkin jälkeen. Olin juuri toipunut pitkästä flunssasta ja kävin ulkona kokeilemassa, että miten ketjut pyörivät. Varovainen lenkki tuli suoritettua melko kosteiden teidän piiskatessa vettä joka puolelle. Siinä sitten takaterassilla tuli nautittua tämä Yövesi.

Fiilikset:
Vahva savuinen tuoksu, jossa syvää paahteisuutta. Makumaailma menee savuisella linjalla ja tarjoilee hyvän juotavuuden. Paahteisuus hyvin läsnä alusta loppuun. Mainitsemani savuisuus on vahvimmillaan jälkimaussa. Tasapainoinen tumma lagerolut, joka toimii näin pyörälenkin jälkeen kuten myös vaikka ruokajuomana.

Jaskan pyöräilyhaaste 2019 ja maaliskuun yhteenveto
Maaliskuu oli suoraan sanottuna paska kuukausi pyöräilyhaasteelleni. Olin Thaimaan reissulla 11 maaliskuuta asti ja siellä ehdin ainoastaan polkemaan kuntopyörällä 10 kilometriä. Siitä sitten Suomeen ja harrastamaan sellainen pari viikkoa flunssaa. Pyöräilykertoja tuli ainoastaan viisi ja niistä kertyi koko maaliskuulle ainoastaan 93 kilometriä. Kuun alussa kilometrejä oli jäljellä 2138 ja kuun lopussa saldo näytti 2045 km eli kohta pääsen alle kahdentuhannen kilometrin. Pyöräilyt tulee hoidettua X-TREME Fatbikella.
—

Sitten lähdetäänkin kuulemaan seuraavan Olutpolkijan tarinoita ja tällä kertaa äänessä on Sami Tenhunen.

Kuka on Sami Tenhunen? Never heard!

(Kuvat: Sami Tenhunen)— 

No mäpä kerron itsestäni vähäsen. Oon vuosimallia 1977 ja motti surisee aika hyvin vielä. Pidän pyöräilystä kuin hullu puurosta ja palautusjuomaksi kelpaa oikein hyvin perinteinen vaalealager. Luonteeltani oon introvertti ja en ees somesta hirveesti välitä. Instagramista ja Stravasta mut löytää nimeltä Olut Polkija. Kumpaakaan en aktiivisesti seuraa, enkä myöskään jaa kuvia tai lenkkitietoja kovin tiuhaan. Treenaamisen suhteen ajattelen, että aina voi vähän parantaa. Jostain aina löytyy se kovempi, mutta helpolla mä en luovuta.

Miten pitäisi treenata? Hauskuus mukana ennen kaikkea. Ei liian tavoitteellista (kilpaileminen on eri juttu), koska se tappaa motivaation helposti. Toinen seikka on säännöllisyys. On parempi ajaa useita lyhyitä treenejä viikossa kuin ajaa viikonloppuisin kaksi pitkää treeniä. Kannattaa hommata joku sykemittari tai pyöräilymittari missä on GPS, koska niiden kylkiäisinä saa yleensä jonkun nettipalvelun mihin kaikki data tallentuu.—  Silloin tulee automaattisesti pidettyä harjoituspäiväkirjaa ja sieltä pystyy sitten seuraamaan omaa kehitystään. Kannattaa myös harkita sellaista mittaria, joka antaa arvion palautumisesta. HUOM! Mikään mittari ei kerro absoluuttista totuutta. Ne voi auttaa ymmärtämään omaa rasitustasoa. Jutun lopussa on mun syvempiä mietteitä treenaamisesta.

Pyöräilyelämänkertani mahdollisimman lyhyesti:

Oon pitänyt pyöräilystä siitä lähtien, kun eno otti ne paskat apupyörät pois (eno oli sanonut, että osaahan se poika ajaa ilman noita paskoja apupyöriä).

Lapsena en harrastanut mitään (taloudelliset syyt), mutta koulun kisoista kuitenkin voitin (pituushyppy, 60m juoksu, keihäs ja hiihto) niitä lusikoita ja kulhoja. Pyöräily oli kivaa ajelua ja siirtymistä paikasta toiseen. Teini-ikäisenä sit harrastin omatoimisesti juoksua ja kuntosalia (Arskan ja Syltyn leffoilla oli merkitystä salitreeniin).

Noin 14v vanhana kunnostin (useita pyöriä kunnostin omaan käyttöön) itselleni vanhan retki Crescent 10 vaihteisen (muistaakseni oli sen merkkinen). Maalasin rungon, ehostin vaihteet ja käsityöluokassa sorvasin uuden poljinkammen kiinnityspultin. Myös kaiken ylimääräisen riisuin pois (lokarit, tarakan ja seisontajalan). Sillä pyörällä tein ekan pitkän reissun (280km). Rinkka selässä, vaelluskengät jalassa ja varvaskoukkupolkimilla. 3 päivää meni reissuun ja yhden yön nukuin tienposkessa teltassa ja makuupussissa. Kammenkiinnityspultti petti ku pääsin perille. No en kyl ois halunnut takas kotiin ees ajaa, kun rinkkkaselässä ajaminen ei ollut kivutonta.

Mopoikäisenä sain vanhan Helkama Raisun. No se kesti 2 viikkoa ennen ku hajosi. Sitä yritettiin korjata vaihtamalla mäntää ja sylinteriä, pakoputkea ja kaasaria. Mikään ei auttanut! Se kulki kaasupohjassa 20 km/h. Mä aattelin, että paska olkoon ja menin Kesporttiin ostamaan polkupyörän. Ostin mainostenjaosta säästämilläni rahoilla Nopsa Barcelonan (maastopyörä, joka makso 3000 mummonmarkkaa). Jumankekka, että mä olin ylpee siitä pyörästä! 18 vaihdetta, ovaalia eturatasta ja kunnon nappularenkaat. Silloin alkoi mun maastopyöräilyinnostus. Joitain kertoja sain ajaa kavereiden mopolla. Siinä oli mun mopoilut. Armeijaan asti pyöräily säily mun elämässä ja pyörä oli aina pikkuhiljaa vaihtunut vähän paremmaksi. Armeijaan mennessä (1/1996) myin pyöräni pois, kun tarvitsin rahaa.

Vuosituhannenvaihteen jälkeen rupesin herättelee taas pyöräilyä harrastuksena. Maastopyörän ostin ja rupesin taas opettelee ajotekniikkaa. Nyt oli jo etujousitus fillarissa. Täytyy kyllä ihmetellä kuinka ennen pysty paukuttaa täysjäykällä maastopyörällä sellasia polkuja ja alamäkiä. Ylläri ylläri. Nälkä kasvaa syödessä. Pyörä vaihtu parempaan ja sit rupes vaihtumaan parempia osia pyörään. Ei se pyöräily aina oo halpaa.

Vuonna 2005 tuli yksi suuri muutos minun pyöräilynsuhteen. Myin silloin auton pois ja siitä jääneillä rahoilla ostin itselleni täysjoustomaastopyörän. Siitä lähtien olen kulkenut työmatkat polkupyörällä ympäri vuoden ja säällä kuin säällä. Voin sanoa, että kyllä joillain lumimyräkkäkeleillä on ärräpäitä kuullut koko kylä mun suusta.

Vuonna 2008 ostin ensimmäisen maantiepyörän. Pyöräily sai ihan uuden innostuksen harrastamiseen. Mutta sitten napsahti! Kaaduin työmatkalla työmatkafillarilla ja sääriluu meni yläpäästä halki ja pala irti. Siitä seurasi leikkaus ja titaaniruuveilla ruuvattiin luut yhteen. Siitä seurasi puolenvuoden kävelykielto ja sairasloma. Vasemman jalan lihakset kutistui puoleen siitä mitä oikean jalan lihakset oli. Liikunnasta tykkäävälle ihmiselle se oli aivan karseeta aikaa. Kuntoutus oli hidasta ja polven liikerata oli suppea.

Vuonna 2009 onnistuin kuntouttamaan itseni sen verran, että pääsin osallistumaan Tour de Helsinkiin (140km). Tulos ei ollut kummonen, mutta henkinen voitto sitäkin suurempi. Syksyllä sitten poistettiin ruuvit jalasta.

Vuonna 2010 paransin aikaani Tour de Helsingissä, mutta parannettavaa jäi vieläkin. Jalkaan tehtiin myös kolmas leikkaus, missä poistettiin rustottumia ja metallinpalasia.

Vuonna 2011 paransin entisestään aikaani Tour de Helsingissä. Aikani oli 4h ja 8min. Siitä jos olisin halunnut parantaa, niin olisi pitänyt lähteä jo kilpailemaan. Silloin se ei ollut vaihtoehto minulle. Samana vuonna selvisi, että polveni ei tule koskaan entiselleen. En saa koskaan juosta pitkiä matkoja ja polven liikerata ei tule olemaan täysi. Jos ajan alle 100 km viikossa fillarilla, niin joudun syömään särkylääkettä polven kipeytymisen takia. Sain siitä kolmosluokan pysyvänvamman papereihini, mutta ei sillä invapysäköintilupaa taida kuitenkaan irrota. No eipä mulla ole ees sitä autoakaan. Sinä vuonna myös minulle kerrottiin , että meidän yhteiseen kotiin ei tule pyörät sisälle. Mulla oli siihen aikaan kolme pyörää keittiössä ja yksi eteisessä (poikamiehenä). No myin pyörät pois ja ostin Cyclocrossarin itselleni ja uskottolin sen riittävän minulle (mitä ei mies tekisi naisensa eteen).

Vuonna 2015 osallistuin Vätternrundaniin (300km), kun olin töissä kuullut siitä työkavereiltani niin paljon. Osallistuin sinne sillä Cyclocrossarillani, mutta olin kuitenkin laittanut maantierenkaat siihen nappurenkaiden tilalle. Paras muisto siitä reissusta on se, kun näin yöllä (ajettiin yötä vasten) 150 km kyltin ja tajusin oikeasti pystyväni tähän. Silloin silmäkulmani kostui toisen kerran elämässäni onnesta (eka oli pojan syntymä -99). Ostin myös maastopyörän taas itselleni.

Vuonna 2016 halusin parantaa Vätternrundanin aikaa entisestään ja nyt oli jo maantiepyörä alla. Aika parani ja samalla reissulla tutustuin Lehtisen veljelksiin (Essi ja Kalle) ja Olutpolkijoihin. Kari puhui Master-cupista mulle. En ollut koskaan kuullutkaan sellaisesta. Se on yli 40 vuotiaiden maantiekilpapyöräilysarja. Ajoin muutaman muunkin kuntotapahtuman sinä vuonna. ps. ei kannata yrittää muuttaa itseään toisen takia.
— 
Vuonna 2017 mulla ei ollut joukkuetta millä osallistua kilometrikisaan ja kysyin Essiltä, että mahtuisiko Olutpolkijoihin mukaan. No sinne mahtu ja pääsin mukaan porukkaan. Lähdin myös ajamaan kilpaa sinne Master-cuppiin. Ajoin kolme kisaa ja edustin Olutpolkijoiden Tiimiä. Yhdessä kisassa olin 2. Lisäksi ajoin Vätternrundanin fiilistellen ja pari muuta kuntotapahtumaa. Sit vuoden kohokohta oli reissu Välimereltä Itämerelle. 9 päivää ja 1412 km pyöräillen—  Essin (Esa Lehtinen) kanssa ja Esko Lehtinen ajoi huoltoautoa.

Vuonna 2018 ajoin kaikki Master-cupin kisat ja edustin Olutpolkijoiden omaa pyöräilyseuraa. Kokonaispisteissä pääsin 3. sijalle. Ykkössija kilpailuissa on vielä antanut odottaa, mutta ei se kaukana ole ollut. Aina on kuitenkin parannettavaa (vaikka olis ykkönen).

Tulevaisuus on tutkimaton. Ainakin vuonna 2019 ajan joitain kilpailuja Master-cupissa ja yritän olla vielä kovemmassa kunnossa kuin aikaisemmin. Se kuinka kovassa kunnossa muut on, niin se jää nähtäväksi. Pyöräily ainakin säilyy mun elämässä, kun se on parasta mitä voi tehdä vaatteet päällä. Maailmassa on paljon hienoja maisemia missä voi pyöräillä ja mä haluan nähdä paljon niitä maisemia vielä. Mut voi bongata n.100km säteellä pääkaupunkiseudulta treenilenkiltä ja muualta maailmasta vähän harvemmin.— —  Enkä mä oikeesti harrasta pyöräilyä. Mä rakastan pyöräilyä. Pyöräily on kivaa. Niin ja loppuun mainitsen, että 2018 ajoin fillarilla yli 13 tkm. Elämäni varrella olen monena vuonna ajanut yli 10 tkm fillarilla, vaikka mulla ei ole ollut sitä maantiepyörää.

Miten mä harjottelen? Siinäkin asiassa olen introvertti. Ajan 95% pyöräilykilometreistäni yksin. Epäsäännölliset työajat myös vaikuttaa siihen. Yksin ajaessa voi pitää treenin juuri sopivana itselleen. Mä en tarvitse valmentajaa potkimaan mua persuksille ja käskemään lenkille. Osaan myös pitää lepoa tarvittaessa. Mulla ei ole koskaan ollut valmentajaa. Olen lukenut kirjoja treenaamisesta, luennoillakin olen käynyt, netistä lukenut myöskin juttuja (keskustelupalstat ei välttämättä ole paras paikka imuroida tietoa. Eikä välttämättä kavereidenkaan puheet), ja sitten tietysti olen itse kokeillut omakohtaisesti erilaisia tapoja treenata (mm. pyöräergotesti laktaattitestillä,joka kertoo paljon kunnosta).

Vinkkejä treenaamiseen:

Treenaaminenhan ja kehittyminen ei ole rakettitiedettä. Sun vaan tarvii saada kropalle riittävästi rasitusta ja ärsykettä nousujohteisesti ja treenien välissä riittävästi lepoa. Huom kaiken AA ja OO on LEPO! Lihakset kehittyy nimenomaan levossa, joten sen tärkeyttä ei pidä unohtaa. Jos kaikki olis vain määrästä kiinni, niin kisoissa voittaisi aina se joka on eniten ajanut. Liian kovat treenit rupeaa syömään itseasiassa kuntoa. Koska lihastenenergiavarasto on rajallinen ja se vaatii omanaikansa täyttyäkseen (matalatehoisessa treenissä energia tulee pääsääntöisesti rasvavarastosta). Treenien seuranta on myös tärkeää. Koska muuten ei tiedä miten kehitys on edennyt. Sykemittari on ehdoton, jos haluaa kehittyä. Wattimittari tuo treenistä tarkempaa dataa, mutta ilman sitäkin pystyy ajamaan kovaa (mä ajoin 2018 kisat ilman wattimittaria). Mä olen peruskuntopohjaisen treenaamisen suosittelija. Eli 80% peruskuntotreeniä ja vain 20% kovaa ja maksimivetoja. Tosin mun harjotusmäärät on noin 10 – 20 h viikossa (riippuu työvuoroista ja väsymyksestä).

Kuntosaleilla ja personaltreinerit välillä myyvät nopeasti kuntoon osiota. Tulee nopeesti tuloksia, mutta niiden haittapuoli on se ettei ne ole pysyviä. Silloin saavuttaa oman peruskuntonsa huipun ja siellä huipulla ei voi pysyä koko aikaa. Kestävyysurheilu on kuin pyramidi. Mitä leveämpi alaosa niin sitä korkeammalla huippu on. Kestävyysurheilussa se peruskunto on tärkeä osio. Sillä on merkitystä miten elimistö käyttää energiaa ja verenkierron kehitykseen. Ei ole oikeasti oikotietä onneen. Joskus kuulee, että kovat kaverit puhuu ettei tartte treenata paljoa pärjätäkseen. Se pitää paikkaansa, jos sä olet joskus ollut tosi kovassa kunnossa. Lihastuma (Tumat osallistuvat ratkaisevasti lihasten proteiinisynteesiin. Siinä tehdään aineksia, joiden avulla lihas pystyy tekemään työnsä eli supistumaan) ei katoa ja jos niitä on paljon, niin vähäinen treeni nostaa kunnon nopeammin ja ylläpitää myös kunnon helpommin. Mutta niitä lihastumien määrää voi kasvattaa vain treenaamalla ja kovilla kavereilla on se pohjatyö tehty jo aikaisemmin. Ei ole olemassa yhtä oikeaa tapaa treenata. Jos olisi, niin kaikkihan noudattaisi sitä. Kokeilemalla ja seuraamalla omaa kuntoa voi löytää itselleen toimivan tavan treenata, mutta pitää myös samalla kuunnella omaa kehoa. Kukaan ulkopuolinen ja mitkään mittarit eivät pysty suoraan sitä kertomaan. Joku kuitenkin voi antaa sulle ne ohjeet alkuun pääsemiseen. Jos on motivoitunut kaveri ja Olutpolkijoiden jäsen, niin voin kyllä auttaa alkuun.