Imperial stout

Porter nousi Englannissa suosioon samoihin aikoihin kun maa otti yhä suurempaa roolia maailman merillä.

Luonnollisesti tämä johti myös oluen osalta siihen, että englantilaista olutta vietiin ympäri maailman. Lontoosta erityisen vahvaa porteria, esim. Thrale-panimolta, vietiin tsaarinna Katariina Suuren hoviin Venäjälle. Tuote saikin ajan saatossa termin “venäjän keisarillinen stout” eli englanniksi “russian imperial stout”.

Herra nimeltä Albert Le Coq oli erityisen menestynyt viennissä ja hänen omalla nimellään viemänsä olut oli pitkään lähes synonyymi tyylin kanssa. Le Coqin jälkeensä jättämä firma alkoi myöhemmin ostamisen sijaan tehdä olutta nykyisessä Virossa. Nimeä kantava panimo on siellä edelleen olemassa, suomalaisen Olvin omistuksessa. Joskus näkee väitettävän, että imperial stout valikoitui Venäjän hovin tuotteeksi, koska erityisen vahvana se kesti matkan Pietariin jäätymättä myös talvella. Tämä on
todennäköisesti puppua, jonka on keksinyt joku pohjoista talvea ymmärtämätön. Vahvakin olut kun jäätyy jo reilussa seitsemässä pakkasasteessa ja muutenkin laivareitti Pietariin on ollut Suomenlahden jäätyessä talvella suljettu. Toki vahva olut muuten kestää kuljettamista paremmin, mutta olisi Venäjällä osattu olutta itsekin tehdä. Todennäköisempi suosion syy on ollut yksinkertaisesti se, että Venäjän hovissa on pidetty tämän englantilaisen oluen mausta.

Portereiden suosion laskettua imperial stout sinnitteli 1900-luvun elossa pääasiassa muutaman englantilaisen oluen turvin. Pienpanimoiden alkaessa nousta viime vuosikymmeninä tämä luonteeltaan melko äärimmäinen olut alkoi kiinnostaa taas panimoja ja kuluttajia. Erittäin vahva, erittäin musta ja erittäin täyteläinen olut soittaa kaikki sävelensä nupit kaakossa, mikä onkin sen suurin viehätys. Imperial stout on paksua mustaa öljyä, joka ei peittele kahvista paahteisuuttaan ja sen valtavan maltainen runko kestää humalointiakin suuret määrät.

Amerikkalaiset pienpanimot ottivat tyylin omakseen vuosituhannen taitteessa ja loivat tapojensa mukaan amerikkalaisen, voimakkaammin humaloidun versionsa. Viime vuosina erityisesti tynnyrikypsytetyt ja jälkiruokaiset suklaalla ja laktoosilla maustetut makeat suklaakakkumaiset “leivos”- eli “pastry stout” -versiot ovat myös lisänneet tyylin monimuotoisuutta. Vahvana oluena imperial stout myös kypsyy varsin hyvin. Voimakkaan paahteisuuden vuoksi se saavuttaa yleensä parhaimman huippunsa n. viiden vuoden sisällä, joten lambicmaisia vuosikymmenten säilytyksiä näille ei välttämättä kannata tehdä. Poikkeuksia toki on.

Imperial stout on äärimmäisyydestään huolimatta varsin tavallinen pintahiivaolut, jonka valmistuksessa tarvitsee lähinnä huolehtia, että valittu hiiva kestää alkoholiprosentin mihin tähdätään. Nykyisin “impyissä” näkee jopa 15 prosenttia, mutta aivan niin vahvaksi ei ole mitenkään välttämätöntä mennä, perinteisesti vahvuus on asettunut 9–11 % hujakoille. Mallasprofiili on tietenkin muhkea ja sisältää runsaasti paahteisia ja suklaisia maltaita. Humalointi on etenkin englantilaisissa versioissa lapsipuolen asemassa, mutta muhkea maltaisuus vaatii toki runsaasti katkeroa kaverikseen silti. Amerikkalaistyylisissä imperial stouteissa jenkkihumaloita saa sen sijaan hölvätä rennommalla ranteella niin katkerokuin aromipuolellekin. Myös nimeä imperial porter näkee, mutta eroa imperial stoutiin sillä ei käytännössä ole.

Teksti: Jouni Koskinen

Kuva: Anikó Lehtinen