Oluen sielu on humala
Humala on vanhaa perua sekä nimensä, että alkuperänsä puolesta. Nimi tulee turkin kielestä ja tarkoittaa aaltoilevaa, joka kuvaakin hyvin humalakasvin muotoa.
Humalalla on pitkä historia hyötykasvina. Roomalaiset käyttivät humalanversoja ruoanlaitossa, ja sitä on käytetty myös tulehduslääkkeenä. Vanhimmat humalan viljelyalueet ovat Etelä-Saksassa, jossa humalaa oletetaan kasvatetun jo 700-luvulla. Edelleen alue on maailman suurimpia humalankasvatusalueita.
Olut itsessään on ainakin 6000 vuotta vanha elintarvike, mutta humalaa on käytetty kirjallisten lähteiden mukaan ainakin jo 800-luvulla oluen maustamiseen, tosin luultavasti sitä on voitu käyt- tää paljon aikaisemminkin. Olutta on maustettu kaikenlaisilla, jopa myrkyllisillä yrteillä, ja syynä humalan yleistymiseen on ollut toisaalta kasvin turvallisuus ihmiselle ja toisaalta se, että katsottiin että humala parantaa oluen säilyvyyttä.
Humala yleistyi ensin Manner-Euroopassa, mutta esimerkiksi Englantiin se rantautui vasta 1500-luvulla. Baijerin alueella vuonna 1516 säädetyssä reinheitsgebotissa eli oluen puhtauslaissa humala mainitaan yhtenä oluen raaka-aineena. Siitä lähtien humalaa on pidetty olennaisena osana olutta, ja humaloimattomia oluita on sekä Suomessa että maailmalla hyvin vähän. Meillä Suomessa esimerkkinä tästä on sahti, jota valmistetaan sekä humalan kera että ilman.
