Bönthöö bönthöö: Mennään bussilla: Ahtiala (Lahen Ajat)
Juttu julkaistu Lahen Ajat –verkkolehdessä.
Linjanumero 11K huokaisee paineilmansa ulos kauppatorin E-pysäkillä, vain haukatakseen itsensä taas kohta täyteen ilmaa. Kello on yksitoista tiistaipäivällä ja Lahen Ajat on matkalla Ahtialaan juttukeikalle, “sinne jonnekin”. Kuskin pallilla istuvaa herraa selvästi hämmentää epämääräisyytemme, mutta vuoronsa juuri loppuun ajanut rattimies kertoo meidän olevan oikeassa linja-autossa. Lahtelaisittain linkussa.
Vilautamme puhelimien ruudulta mobiililippua (tämä on kyllä hyvä ja rahaa säästävä uudistus) ja tallustelemme määrätietoisesti kohti takapenkkiä, sikaosastoa. Edellisestä kerrasta onkin aikaa.
Linjabiili jyrähtää torilta kohti Koivukumpua miltei tyhjänä, mutta eipä tähän aikaan päivästä taida muissakaan Lahden Seudun Liikenteen autoissa ruuhkaa olla. Asiakasmäärät vähenevät ja lippujen hinnat nousevat, bussiliikenne on kiertänyt samaa noidankehää jo vuosikausia.
Vaparilta Veskun kautta Aleksille ja kohti Ahtialaa.
Karjalankatu aukeaa bussin edessä hämmentävän tyhjänä, oikeastaan vain syksyn liiskaamat lehdet ovat ryhmittyneet Scaniamme esteeksi.
Möysän koulun kentällä ilakoidaan välitunnin merkeissä, Radanrakentajien hautausmaa kuivattelee syyssateen jälkeisessä aurinkokylvyssä ja Karisman ostoskeskuksella viimeisetkin matkakumppanit sylkäistään autosta ulos.
Linjanumero 11(K) kulkee reittinsä siis Möysän kautta Karistoon, eikä näin ollen syöksy Ahtialantietä pitkin suoraan surman suuhun. Tätä emme tienneet torilta lähtiessämme ja siinä piilee juuri tämän juttusarjan juoni: tutkimusretki kotikaupunkiin.
Karismalta laskeudumme hetkeksi Ahtialantielle, mutta legendaariselta, tosin jo vuosia sitten kylmäaseman alta puretulta “skeittispotilta” bussi ottaa yllätyskäännöksen oikealle, kohti Kaukkaria. Kaukkaria voi hyvällä omallatunnolla kutsua (suur-)Ahtialan paremmaksi osaksi, sillä mäen päällä aukeavat puutarhat ja järvimaisemat ovat piristävä vastakohta vaikkapa Myllypohjan ankeudelle.
Nopea pyörähdys Kaukkarin päätepysäkille ja mekin otamme taas suunnaksi ankeuden. Hyppäämme bussista pois Ruukinkadun ensimmäisellä pysäkillä ja navigoimme itsemme Ahtialan vanhalle ostoskeskukselle, joka on saanut rappeutua rauhassa jo vuosikausia, samalla kun isot ketjut ovat vallanneet tonttia muutaman sadan metrin päässä Alasenkadulla.
Pahoinvoivan näköinen tasakattotalo kätkee sisäänsä pizzerian sekä edesmenneen Ravintola Pikarin paikalle kesällä avatun Ahtialan Krouvin. Krouvin, jonka ikkunakalterit ovat varmasti tuikitarpeellinen turvakeino, mutta eivät toden totta houkuttele astumaan sisään.
Ohitamme matkalla koripallokentän, jonka korirenkaat on roikuttu rikki ja jääkiekkokaukalon, joka on odottanut alkavaa kautta varmasti jo useamman kesän. Vieressä kohoaa harmaita kerrostaloja kuin eminensseinä kuiskailemassa hitaasti halvaannuttavaa sanomaansa.
Pyörimme alueella myös muissa merkeissä, eli kannattaa lukea päätoimittajan Ahtiala-juttu tästä.
Saavumme vihdoin hallimaisten markettien hallitsemalle Alasenkadun “ostarille”. Kaikkialla on hiljaista. Kuollutta. R-kioskin edessä kahvittelevat vanhat herrat ovat oikeastaan ainoa merkki elämästä, ja sekin elämä on jo ehtoopuolella. Toki arkipäivä sekä synkkyyteen vaipunut sää vaikuttavat kokonaiskuvaan, mutta kyllä Ahtiala on nyt nähty ja koettu. On aika karauttaa takaisin keskustaan. Kotiin.
Lataamme mobiililiput jälleen puhelimiimme ja astumme Hiekkanummesta asti pyyhältäneen 3:sen kyytiin. Nyt reitti kulkee suoraan torille ja päivä alkaa olla pulkassa.
