Bönthöö bönthöö: Kevätretkeilyä Espoossa ja Helsingissä: Lännen pikajunaa sekä poikittaislinjastoa

”Ah, keväinen Helsinki”, huokaisin hiljaa seuralaiselleni, kun pääkaupungin asfaltti lämmitti jalkojen alla. Useampi kuukausi oli ehtinyt kulua edellisestä visiitistä, joten oli jo hieman ikävä Helsinkiä. Ja vähän kai myös Espoota, sillä sinne oli tarkoitus suunnata seuraavaksi – Pienen välietapin kautta.

Vaikka pikavisiitti Pieneen oli oikeasti pikainen, niin aina ehtii yhden juomaan. Ruotsalaisesta Morgondagensista on nopeasti tullut yksi kiinnostavimmista maahantuotavista hapanolutmaakareista, eikä vähiten mielipiteitä vahvasti jakaneen Hockeypulver-oluen takia. Death Head oli Pienen Tuomas Kokkosen mukaan ”sen pikkuveli”. Osuva luonnehdinta, sillä selkeitä yhtymäkotia oli löydettävissä. Joskin siinä missä Hockeypulverin salmiakkisuus kouraisi eroottisesti kurkusta, niin Death Headin lakritsi tuntui jopa pehmentävältä elementiltä. Happamuutta kunnolla ja lopussa vieno vadelmainen makeus. Hyvä avaus päivälle.

Metro alle Kaisaniemestä ja kohti Otaniemeä.

Olimme sopineet Hanna Montosen kanssa palaverin hänen työpaikalleen Olarin Panimolle. Muutamia yhteistyökuvioita kun tässä on kevään ja kesän aikana tulossa. Enkä ehtinyt Olarin taproomin avajaisiin, joten tulipa sekin koettua samalla.

Istahdimme taproomin pöytään ja lasit alkoivat täyttyä oluesta – toki myös tyhjentyä samaan tahtiin.

Tankerin kanssa masinoitu Riskei! oli raikkaan keväinen hapanolut. Hieman lisää happamuutta olisi kaivannut ja mausteiden (guava & kaktusviikuna) roolia enemmän esille.

Hazy Hoodz -sarja oli ehtinyt jo kolmanteen varianttiinsa. Ja hyvä, että oli, sillä hyvää oli. Harmahtava ulkonäkö ei vielä vakuuttanut, mutta tuoksun ja maun trooppinen hedelmäsalaatti yhdistettynä juuri oikeista kohdista puraisevaan hop burniin toimi. ”Kuin olisi tuoreita humalakäpyjä pureksinut”, tokaisin matkakumppanille.

Olari pani ensimmäiset hapanoluensa alkuvuodesta ja ilmeisesti homma on pelannut, sillä Nasty Granny on yhdistelmä heidän kahdesta ensimmäisestä berliner weissestaan. 50/50-suhteella musta- sekä punaherukkaa, kunnon hapannaamaisen mummon mehua siis.

Taproom oli ensimmäistä kertaa torstaina auki, mutta viesti oli ilmeisesti mennyt hyvin perille, sillä heti kahden jälkeen, tai ensimmäinen taisi astua sisään jo kymmentä vaille, asiakkaita alkoi valumaan sisään tasaiseen tahtiin. Suurin osa taisi tosin käydä noutamassa panimon pullokaupasta itselleen pääsiäisoluita.

Tunnelma taproomilla oli sanalla sanoen viihtyisä. Hip hop -kirpputori kohtaa olutravintolan. Asiakkaita sekä panimon työntekijöitä tuli ja meni, mutta silti meininki ei ollut missään vaiheessa rauhaton. Terassikin aukeaa panimon eteen ihan näillä näppäimillä, joten voin vilpittömästi suositella olutretkeä Olarin tiluksille.

Nälkä alkoi kurnia vatsassa ja koska ”virallinen osuus” oli istuttu, niin jalkauduimme Otaniemen aurinkoisille kaduille, jossa osa kanssakulkijoista oli uskaltautunut jo kesävaatteissa ulos. ”Se on kesä nyt”, eräskin rouva tokaisi päivitellessäni suomalaisten kykenemättömyyttä pukeutua sesongin mukaisesti. Toppatakkia ja toppia sulassa sovussa.

Kesä eli ei, mutta sen verta aurinko niskaan kuumotteli, että päädyimme torjumaan nälkää terassille. Ulkoruokintaan siis. Who the xxx is Alice -pizzeria löytyy metroaseman yhteyteen rakennetusta A Bloc -kauppakeskuksesta ja on Espoon vastaus Helsingissä jylläävään Napoli-buumiin.

Tilasin margheritan ja tuopillisen Olarin Hepialus Humuli DDH Pale -APAa.

APA oli todella maistuva, varsinkin terassiolosuhteissa. Olarilla alkaa selvästi olemaan DDH hazy juicy NEIPAt jiirissä, ja hyvä niin. Pääpanija Ville Leino on selvästi miettinyt itseään ja west coast -fanaatikosta on kuoriutunut hiljalleen myös modernien mehustelujen taitaja.

Pizza taas… Noh, sen söi ihan mielellään. Hyvin saatu rakennettua makuja sinänsä yksinkertaiseen ruokaan. Mutta kun pohja oli ohuehko sekä paikoin hyvinkin rapsakka, niin kauas jäätiin Suomen ykköspaikkojen tasosta. Sitkoa, sitkoa ja vielä kerran sitkoa.

Lautaset ja lasit olivat tyhjiä, joten oli aika hypätä takaisin lännen pikajunaan ja körötellä kohti seuraavaa etappia. ISO kiitos vielä tätäkin kautta Hannalle kestitsemisestä.

HUOM! Olarin panimo EI vastaa tulevan Gallows Bird Tapiola -panimoravintolan oluista, vaikka niin on virheellisesti uutisoitu.

”Ruoholahti, Gräsviken.”

Ruoholahden metroasemalta matka jatkui kanavan vartta pitkin kohti päämäärää, Olutpostin kesänumeron klassikkobaaria, One Pint Pubia. Kippolan terassikausi oli avattu vain hetkeä aiemmin ja sen näki jo kaukaa, sillä pihapatio oli viimeistä tuolia myöten täynnä ja grillistä puski ilmoille kesäiset käryt. (Ei hemmetti, nyt menin itsekin jo siihen kesämoodiin.)

Nappasin heti alkuun muutamat kuvat juttua varten ja rupattelin tovin One Pintin ”peruskalustoon” kuuluvien Mikko Sihvosen sekä Salla Siukosen kanssa. Mutta, se teksti ilmestyy kesäkuussa, joten lukekaa tarina Olutpostista. Nyt jatketaan juomista.

Matkakumppanini joutui palaamaan tässä vaiheessa takaisin kohti Lahtea, minä taas jäin tuhoamaan Sihvosen tiskin takaa loihtimaa olutta. Ballast Pointin lippulaivatuote Victory at Sea oli tällä kertaa maustettu maapähkinävoilla. Uhka ja mahdollisuus. Hieman liian makea ja “pähkinäisen rasvainen” kokonaisuus. Victory at Sealle ominainen jylhyys oli kesytetty liiankin kanssa. Ei missään nimessä huono juoma, mutta ehkä tilanne ja annoskoko (0,33l) eivät nyt olleet optimaalisia.

Pyörähdin vielä tovin verran terassilla ja tykästyin Sihvosen lasista maistettuun Paloaseman Panimon (jossa mies on myös mukana) Valkoiseen Tuplaan. Olin jo tilaamassa sitä tiskiltä, mutta tuossa vaiheessa ulos asti kiemurrellut jono sai minut toisiin aatoksiin.

Oli aika poistua.

Mietin sekunnin verran kotiinlähtöä, mutta sain tarjouksen, josta en yksinkertaisesti voinut kieltäytyä. Matka vei seuraavaksi nimittäin Olutravintola Janoon, jossa en ollut muutamaan vuoteen käynyt. After work oli selvästi Oulunkylässäkin päällä ja kippola melko tukossa. Ulkona tarkeni kuitenkin vielä, joten terassin ovi auki.

CoolHeadin Salted Licorice Raspberry Sour riiteli alkuun juuri otetun vastalääkkeen kanssa, mutta avautui lopulta kauniisti. Vadelmaisia kirpeitä karkkeja ja salmiakki-lakritsimainen loppuliuku. Kyllähän tuusulalaiset nämä osaavat.

Kylmä alkoi kalvaa vartaloa, joten körötimme poikittaislinjaston kyydissä kohti Toukolan Oljenkortta, varmasti yhtä Helsingin viihtyisimmästä olutravintoloista.

Täynnä. Toki. Patiolle ei kuitenkaan tuullut, joten uskaltauduimme istumaan vielä hetken ilta-auringon näennäisessä lämmössä.

Salama Brewing on reteän alkunsa jälkeen hieman pudonnut tutkasta ainakin näin lahtelaisesta vinkkelistä tarkasteltuna. Siihen oli tehtävä muutos, joten espoolaisten gosea lasiin.

Oliko Gose Goes to Space gose? En olisi sokkona äkännyt. Enemmän tuli mieleen joku To Ölin Sur-sarjan NEIPA. Hapanta joo, sameaa, hedelmämehumaista, humalaistakin. Mutta missä suola? Todella nautittava olut yhtä kaikki.

Ilta alkoi pimetä, mutta kun sisältä löytyi mukava pöytä, niin budjetti antoi periksi vielä yhdelle.

Rauhoittavan rauhallinen puheensorina, tummahko sisustus, mukava seura ja hyvä olut (vihdoin se Paloaseman Valkoinen Tupla). Asiat olivat hetken aikaa hyvin.

Päivä loppui sinne, mistä se alkoikin. Pienessä pieni mukillinen Stigbergetsin ”jotain uutta NEIPAa” ja kohti aivan liian täyteen ahdettua yöbussia.

— 

—