Beerzebub: Huijarin Yule Sahti 2018

Mitä sahtiin tulee, olen huijari. Ollakseen uskottava sahdinpanija pitäisi kertoa tarinaa siitä miten isois䗠–— minkä viinan salakuljetukseltaan ehti— â€“— pani sahtia suvun tilan saunarakennuksessa. Oli oppinut taidon äidiltään, joka oppi se omaltaan, joka oppi sen isältään,— ad infinitum. Isoisä tietysti opetti taidon isälleni, joka tykkäsi aina lorauttaa tuttipullooni maidon sekaan haulikonhylsyllisen sahtia, että poikalapsi pysyisi hyväntuulisena. Ja kun vartuin sen verran, että yletyin kurkistamaan laidan yli sisään kuurnaan, isä alkoi siirtää suvun sahtiviisautta minulle.

Valitettavasti sellaista tarinaa ei ole. Ei ole sukutilaa. Ei ole ikiaikaista reseptiä, joka on kulkenut suvussa vähintään niistä ajoista kun Lalli pisti piispa Henrikin kylmäksi. On vain pääkaupunkiseutulainen nussinassu, jonka suhde sahtiin on kutakuinkin yhtä autenttinen kuin suhteensa napolilaisiin pizzoihin. Isoisäkin asui Hernesaaressa. Mutta koska kyseessä on ehdottomasti yksi hienoimmista asioista mitä suomalainen kulttuuriperintö on maailmalle tarjonnut, katson tätä vajavaisuuttani läpi sormien, vaikka sahdin paneminen kaupunkiympäristössä uusiseelantilaisella härvelillä vähän rienaukselta tuntuukin.

Minulla on taipumus käyttää kohtalaisen pitkiä aikoja olutreseptin suunnitteluun, mutta sahtiin suhtaudun ehkä vähän kevyemmällä otteella. Onhan kyseessä kuitenkin juoma, jossa on paljon alue- ja tekijäkohtaisia eroja. Tässä tapauksessa en ole kiinnostunut hiomaan yhtä reseptiä kohti täydellisyyttä vaan mieluummin kokeilen erilaisia lähestymistapoja. Ehkä kokeilun kautta vähitellen muodostuu jonkinlaisia makupreferenssejä (itse asiassa muodostui jo tämän erän kanssa), mutta se ei ole varsinaisesti tavoitteena. Aiemmassa postauksessa mainitsin, että tämän vuoden sahdin “juttu” oli kaljamaltaattomuus. Sen sijaan heitin sekaan ruismallasta ja 100 EBC karamellimallasta.

Pääsääntöisesti en aio tässä blogissa julkaista oluiden reseptejä ennen kuin olen todennut ne toimiviksi. Alla oleva resepti tekee siinä mielessä poikkeuksen, että se ei täysin istunut omaan makuuni, vaikka speksien perusteella ihan pätevä sahti onkin. Mutta jos haussa on kaljamaltaaton resepti, kyllä tästä ihan hyvin voi ideoita etsiä. Oikeastaan ainoa ihan selvä kömmähdys oli katajan määrä (ks. alempana), joten sen kanssa suosittelen huomattavasti hennompaa otetta.

Batch size: 20-22 litraa

Fiilikset lopputuloksesta

Tilitin panopäivän ongelmista jo aiemmin. Lähtöominaispaino siis jäi alhaiseksi, 1.090 tienoille, mikä tarkoittaa, että juoman vahvuudeksi tuli ehkä noin 7,5 %. Tavoitteena oli vähän korkeampi lukema, mutta ihan riittävästä määrästä hermomyrkkyä kuitenkin puhutaan.

Väriltään ei niin kauniin punertava kuin voisi olla, taittaa vähän likaisen ruskeaan, mikä lienee osin rukiin tekosia. Tosin pisimpään kylmäsäilytyksessä viipyneissä pulloissa ulkonäkö on hyvinkin miellyttävä, tummahkon meripihkainen. Tuoksu on maltainen ja ruiskin hieman ilmoittaa läsnäolostaan. Hiivan mausteinen banaanisuus on kyllä läsnä mutta hillitymmänpuoleisesti. Katajaisuus on tuoksussa varsin selkeää, ehkä vähän turhankin. Jääkaappikylmänä maku vetää aika kirpeäksi. Katajointi on selvästi ollut aivan liian avokätistä. Lämmetessä maltainen makeus nousee paremmin esiin, mutta kokonaisuus ei silti käänny tasapainoiseksi. Kaiken kaikkiaan katajan hallitsevuuden vuoksi vaikutelma jää vähän yksioikoiseksi ja turhan ohueksi.

Mitä tästä nyt sitten jäi käteen? Ensinnäkin lähtöominaispaino olisi hyvä olla vähän korkeampi kuin tuo tämänkertainen 1.090 tuhdimman fiiliksen tavoittamiseksi. Toiseksi, luulen että jatkossa kaljamallas tekee paluun. Ei ehkä suurissa määrin, mutta uskoisin jo pienenkin lisäyksen tuovan juomaan tervetullutta syvyyttä. Kolmanneksi käymislämpötilaa täytyy hinata vähän ylöspäin. Olen aiemmin käyttänyt sahtia kellarissa, jossa lämpötila on ollut 16-17 astetta. Käyminen (joka pullahiivalla on kohtalaisen aggressiivista) tietysti nostaa käymispöntön lämpötilaa, joten todellinen käymislämpö lienee ollut jossain 20 asteen paikkeilla. Tämä on tuottanut huomattavasti banaanisemman lopputuloksen, joka on istunut paremmin omaan suuhuni. Neljänneksi ja ennen kaikkea, nyt malttia sen katajan kanssa. Laitinen käyttää mäskissä vain 10 g oksia. Tuntuu naurettavan pieneltä määrältä, mutta selvästi se on ihan riittävästi. Itse yli tuplasin tuon määrän, ja oletettavasti Grainfatherin vierteenkierrätys vielä tehostaa maun uuttumista, joten tässä kohtaa homma meni selvästi metsään.

Taas vähän viisaampana kohti ensi joulua. Sitä ennen onneksi monia kivoja oluita ohjelmassa.