Viskimiehen haastava olutsuhde

Tunnustetaan tämä heti alkajaisiksi: päädyin viskien pariin 1990-luvun varhaisina vuosina pitkälti sen vuoksi, että en pitänyt Suomessa saatavilla olleen oluen mausta. Toisin kuin kotimainen bulkkilager, viski ja erityisesti skotlantilainen mallasviski ei tuottanut pettymystä, vaan teki lähtemättömän vaikutuksen jo ensikohtaamisella.

Vaikka oluttarjonta pian monipuolistui, siihen ei tullut perehdyttyä. Samoihin aikoihin suomalaistenkin ulottuville saatiin yhä uusia viskipullotteita, ja oma maistelualueeni laajeni Skotlannista myös Irlannin saarelle. Itse oraalisen nautinnon lisäksi minua alkoi kiinnostaa, mistä makuerot tislaamoiden ja viime kädessä yksittäisten viskien välille syntyvät. Seurasi satoja tunteja lukemista, keskusteluja, vierailuja sekä tietysti lisää maistelua. Harrastamiseen varattu aika ja budjetti eivät olisi riittäneet enää muille juomille.

Oluen kanssa jouduin tekemisiin taas vuosituhannen vaihteen jälkeen liityttyäni Suomen Mallaswhiskyseuran jäseneksi. Seuran tastingit pidettiin vielä enimmäkseen ravintoloissa, ja ennen illan viskikattausta moni tilasi tuopillisen tai pari omaa lempioluttaan. Minulla ei sellaista ollut, joten ryhdyin kokeilemaan eri tyylejä. Parhaiten kieltäni avasivat kohtuullisen miedot englantilaistyyliset alet ja bitterit. Toisaalta sain huomata, että olut vääristää makuaistin pitkäksi aikaa, jos siihen on lisätty runsaskätisesti humalaa tai muuta oluelle tyypillistä mutta viskille tuntematonta raaka-ainetta. Havaintoni on yli kymmenen vuoden takaa, jolloin IPA-oluet vasta tekivät tuloaan eikä IBU-/EBU-arvojen perään vielä kyselty.
Yhteensopivuuden ja -sopimattomuuden tuntemuksille on toki kemialliset perusteet, mutta harva jaksaa niitä pohtia ainakaan maistelun lomassa. Käytännössä kokeiluistani oli se ilo, että löysin ensimmäistä kertaa muutamia minua miellyttäviä oluita, joita vieläkin saatan nauttia satunnaisesti. Monesta kanssaharrastajasta poiketen en kuitenkaan vakuuttunut oluen sopivuudesta viskinmaistelun oheisjuomaksi. Vesi on yhä mielestäni tähän tarkoitukseen riittävä ja myös turvallisin vaihtoehto.

Aihe jäi sivuun, kunnes Suomen Olutmestari -kilpailun voittanut Mirva Kylmäkorpi ehdotti syksyllä 2013, että järjestäisimme tastingin, joka koostuisi neljästä tai viidestä harkiten valitusta olut/viski-parista. Paitsi eri oluttyylejä, mukaan otettiin myös toisistaan selkeästi poikkeavia mallasviskejä, ja tarkoitus oli tutkia, mitkä niistä sopivat tai eivät sovi yhteen. Muistelen, että meillä oli ainakin hauskaa. Vaikka pääosa yhdistelmistä jäi kelvottomiksi, parhaimmat toimivat oikein hyvin, kuten Weihenstephaner Pils ja Springbank 10 y.o. Idea ”parittamisesta” oli Suomessa tuolloin uusi, mutta nyt siihen näyttää markkinointimielessä tarttuneen useampikin maahantuoja ja panimo. Tavoitteena lienee madaltaa nimenomaan viskeihin tutustumisen kynnystä. Oluen pariin tällaisilla yhdistelmillä tuskin saadaan houkuteltua suurta joukkoa ihmisiä “ olipa heillä viskitaustaa tai ei.
Viskin ja oluen ei sitä paitsi tarvitse kohdata vasta nauttijansa kielellä, vaan onnistunut liitto voidaan solmia jo tynnyrissä.

Kypsytys kuuluu jokaisen viskin valmistusprosessiin, mutta oluttynnyreitä siinä on tähän mennessä hyödynnetty vain harvoin. Grant’s Ale Cask Reserve oli pitkään ainoa pullote lajissaan, eikä uudempiakaan nimikkeitä taida löytyä juuri muilta kuin saman talon Glenfiddichiltä sekä Irlannin puolelta Jamesonilta ja Teelingiltä. Itse soisin käytännön yleistyvän, sillä oluen vaikutus pyöristää mukavasti nuorta, ehkä muuten vielä hivenen raa’aksi jäävää viskiä.

Vähissä olivat kymmenen vuotta sitten myös viskitynnyrikypsytetyt oluet, vaikkei sitä tämän päivän ylitarjontaa katsoessa ehkä uskoisi. BrewDog oli aloittanut Paradox-sarjansa jo aiemmin, mutta vieläkin kiinnostavammalta “ nimenomaan viskiharrastajalle“ vaikutti toisen skottipanimon, Harviestounin, vuonna 2008 esittelemä tuoteperhe Ola Dubh. Näiden portteripohjaisten oluiden etiketeissä ei pelkästään kerrottu, että tynnyrit olivat tulleet Highland Parkin tislaamolta, vaan niissä yksilöitiin jopa se tislaamon viskipullote (12 y.o., 18 y.o. jne.), jonka kypsyttämiseen kutakin tynnyriä oli aiemmin käytetty. Lähtökohta oli siis oivallinen tastingille, jossa maisteltaisiin pareittain samoissa tynnyreissä kypsyneet oluet ja viskit. Kaikki merkintäni tilaisuudesta ovat hävinneet, mutta minulla on muistikuva, että oluet kyllä poikkesivat toisistaan melkoisesti. Niin vahvasti tumma portteri kuitenkin kokonaisuutta dominoi, ettei yhdestäkään oluesta löytynyt tunnistettavaa jälkeä sen kanssa tynnyrin jakaneesta viskistä.

Kun ryhdyin kokoamaan näitä toimituksen pyytämiä ajatuksia, kirjoitin otsikkoon adjektiivin ”vaikea”. Valmiin tekstin luettuani ”haastava” tuntui kuitenkin osuvammalta. Haasteita me olemme toisillemme olleet ja olemme varmasti vastakin.

Kirjoittaja on osallistunut pitkään Suomen Mallaswhiskyseura ry:n ja viime vuosina myös Irlantilaisen Whiskeyn Ystävät ry:n toimintaan. Lisäksi hän on yksi kolmesta UISGE-viskifestivaalien järjestäjästä.

Artikkeli on julkaistu Olutposti-lehden numerossa 3/2018.

Teksti: Ilkka Ruponen, Kuva: Oskari Sarkima