Tuopillinen: Tutustutaan tyyleihin! Vuorossa: Ruskea Brittiolut

Hei! Jos tulet blogiin ensimmäistä kertaa sitten viime postauksen tai ensimmäistä kertaa tällä viikolla, niin pienen muutosta johtuneen bloggaustauon aikana meni uusiksi myös blogin ulkoasu. Se on vielä hieman vaiheessa, joten pienen pieniä värisäätöjä sun muuta tulee tapahtumaan ja etenkin tuon oikean sivupalkin sisältö kehittyy ja uusi logokin on tässä jossain välissä tulossa. Kuten tästäkin postauksesta näkee, leikin ja testailen vielä hieman muotoiluilla. Otin samalla mainokset pois, kun ei niillä useassa vuodessa teoreettista* paria euroa enempää tienannut, niin piruako sitä ihmisiä häiritsemään.

Samalla toinen muutos, jota välttelin vuosikausia silkkaa laiskuuttani eli Tuopillisella nyt oma domain-nimi: Tuopillinen.fi. Blogi löytyy nykyään siis osoitteesta tuopillinen.fi tai www.tuopillinen.fi , mutta myös vanha osoite toimii ja linkit ja muut pitäisi ohjautua uudestaan ihan oikein. Kertokaa jos näin ei ole.

*Mainoksista saa rahaa ulos vasta kun sitä on kertynyt tarpeeksi, eli jokunen kymppi. Se palkkapäivä olisi koittanut ehkä joskus 2020-luvulla.

Tämä tiedote päättyy tähän. Takaisin ennaltamäärättyyn ohjelmaan.

—

BJCP:n opas taas sauhuamaan. Hyppään väliaikaisesti sarjan ”12 Pale Commonwealth Beer” yli sarjaan ”13 Brown British Beer” sillä siitä ”13A Dark Mild” on jo käyty edelliskerralla. Niinpä helppo jatkaa seuraavilla.

BJCP laittaa ruskeaan brittiolueen mildin lisäksi tietenkin brittiläisen brown alen ja lisäksi yhden historiallisesti merkittävimmistä brittityyleistä eli englantilaisen porterin.

Periaatteessa, muttei käytännössä, näistä vanhanaikaisempi tuttavuus on brown ale. Joskus näkee sanottavan, että ennen kaikki oluet olivat ruskeita aleja, koska ei ollut lagerhiivaa, eikä vaaleaa mallasta. Periaatteessa belgialainen oud bruinkin on ”ruskea ale”. Kaikki tämä on tietysti teknisesti totta, mutta se ei tarkoita, että kaikki oluet olisivat olleet brown ale -tyylisiä niin kuin se nykyään ymmärrettään. Nykymuotoinen brittiläinen brown ale kehittyi 1900-luvun alussa ja nimenomaan pullo-oluena.

Oli kaksi tyylisuuntaa: Eteläinen ja pohjoinen brown ale. Eteläinen, Mann’s panimon alulle panema tyyli, oli makeampi ja oli hyvin suosittu mild alen mikserinä brown-and-mild-seoksessa aina mild alen romahtamiseen asti. Pohjoinen, kuivempi brown ale on sitten eritoten Newcastle Brown Alen myötä tunnettu ja tarinan mukaan myös ko. panimon alunperin kehittämäkin. Martyn Cornell tosin kirjassaan Amber, Gold & Black kertoo, että Vaux-panimon Double Maxim oli tätä ennen. BJCP on rajannut oman brown ale tyylinsä ”13B British Brown Ale” tähän jälkimmäiseen pohjoiseen browniin. Koska makeampi eteläinen brown on lähes sukupuuttoon kuollut tyyli, se löytyy historiallisen sarjan (27) tyylin ”Historical Beer: London Brown Ale” alta. Amerikkalaiset ovat myös kehittäneet tyyliä omaan suuntaansa ja se puolestaan kuuluu tyylin ”19C American Brown Ale”. Suurin osa nykyisten craft-panimoiden tuotoksista tippunee siihen.

Vähän niin kuin saksalainen dunkel, brittiläinen brown ale on ruskea ja maltainen ja humala jää taka-alalle. Niinpä sekään ei ole nykyään mikään erityisen suosittu tyyli, koska on muka ”tylsä”. Äitis oli. Hyvä brittibrown on karamellimaltaiden juhlaa.

Katsotaanpa mitä tyylityrannit ovat siitä sanoneet:

13B. Brittiläinen ruskea ale
Yleisvaikutelma: Maltainen, ruskea karamellikeskeinen brittiläinen ale ilman porterin paahteisia makuja.

Tuoksu: Kevyt, makea maltaan aromi toffeisin, pähkinäisin tai kevyen suklaisin vivahtein ja karamellisuutta kevyestä voimakkaaseen. Kepeä, mutta viehättävä kukkainen tai maanläheinen humalan aromi voi myös olla huomattavissa. Kevyt hedelmäinen tuoksi voi olla läsnä, mutta sen ei tulisi dominoida.

Ulkoasu: Vaihtelee tummasta meripihkasta tumman punaruskeaan väriltään. Kirkas. Pieni tai kohtalainen luonnonvalkeasta vaalean ruskeaan vaihteleva vaahtokukka.

Maku: Maltaan makeutta hennosta kohtalaiseen, karamellista luonnetta miedosta voimakkaaseen ja loppumaku keskimakeasta kuivaan. Maltaassa voi olla pähkinäistä, paahtoleipäistä, keksistä, toffeista tai kevyen suklaista luonnetta. Katkeruus kohtalaisen alhaisesta kohtalaiseen. Mallas-humala-tasapaino vaihtelee tasapainoisesta mallasvoittoiseen, humalan makua vähän tai ei lainkaan (kukkaista tai maanläheistä). Hedelmäisiä estereitä voi olla läsnä miedosta kohtalaiseen.

Suutuntuma: Runko kohtalaisen kevyen ja keskipaksun välillä. Keskiverrosta kohtalaisen vahvaan vaihteleva hiilihappoisuus.

Kommentteja: Laaja kategoria, jossa erilaiset tulkinnat mahdollisia vaihdellen vaaleammista humalaisiin ja syvempiin, tummempiin ja karamellikeskeisempiin. Silti, missään näistä ei tulisi olla voimakkaita paahteisia makuja. Voimakkaampi Double Brown Ale oli suositumpi menneisyydessä, mutta hyvin hankalasti löydettävissä nykyään. Vaikka London Brown Aleja markkinoidaan käyttäen nimeä Brown Ale, listaamme ne eri tyyliin* tuomaroitavaksi merkittävän tasapainoeron (eritoten makeuden osalta) ja alkoholin voimakkuuden osalta. Se ei kuitenkaan merkitse, etteivätkö ne kuuluisi samaan perheeseen.

Historia: Brown alella on pitkä historia Isossa-Britanniassa, tosin useita erilaisia tuotteita on käyttänyt nimeä vuosien varrella. Moderni brown ale on 1900-luvun luomus pullotettuna tuotteena. Se ei ole sama asia kuin historialliset saman nimiset tuotteet. Oluita on pantu monessa eri vahvuuksissa, mutta modernit brown alet tapaavat olla vahvempia (brittistandardein) tulkintoja. Tämä tyyli pohjautuu moderniin vahvempaan brittiläiseen brown aleen, ei historialliseen makeampaan London Brown Aleen. Pääasiassa, muttei pelkästään, pullotettu tuote.

Tyypilliset ainesosat: Brittiläinen mild ale tai pale ale mallaspohja karamellimaltailla. Voi sisältää myös pieniä määriä tummempia maltaita (esim. suklaamallasta) värin ja pähkinäisemmän luonteen luomiseksi. Englantilaiset humalalajikkeet ovat autenttisimpia.

Tyylivertailua: Maltaisempia kuin brittibitterit, enemmän tumman maltaan makua. Vahvempi kuin dark mild. Vähemmän paahdetta kuin englantilaisessa porterissa. Vahvempi ja selkeästi vähemmän makea kuin London Brown Ale.

Numerot:
OG: 1.040-1.052
IBU: 20-30
FG: 1.008-1.013
SRM: 12-22
ABV: 4,2-5,4%

Kaupallisia esimerkkejä: Maxim Double Maxim, Newcastle Brown Ale, Riggwelter Yorkshire Ale, Samuel Smith’s Nut Brown Ale, Wychwood Hobgoblin

Oluiden kuvaus hakee uudessa asunnossa vielä paikkaansa, mutta keittiön nurkka saa luvan välttää hetken ajan. Eihän näistä hyviä tule kuitenkaan.

Rehellisesti sanoen olisin mielelläni ottanut tähän esimerkiksi tyylioppaan esimerkkilistastakin löytyvän— Samuel Smith’s Nut Brown Alen, Se on yksi parhaita brittibrowneja mitä olen juonut. Suosittelen kaikille. Sitä ei vaan saa tällä hetkellä Suomesta.

Mutta parhaus ei ollut ensimmäinen prioriteettini näissä tyylioppaissa, vaan mielummin hyvin klassinen esimerkki ja kukapa sitä sanoo Samuel Smith’s kun brown alea kysytään? Ei juuri kukaan, satunnaisia Yorkshireläisiä tai olutnörttejä lukuunottamatta. Kyllä brittiläisen brown alen synonyymi niin hyvässä kuin pahassakin on nykyään Heinekenin omistama ja myös esimerkkilistasta löytyvä ”The One and Only”— Newcastle Brown Ale. Sitä saa joka toisesta kaupasta Härmässäkin, olihan Hartwallin omistajankin nimi 2002-2008 välin Newcastle & Scottish. ”Broon” on yksi suurimmista ei-lager-olutmerkeistä maailmalla. Liekö Guinnessin jälkeen jopa suurin?

Pohjoiset brown alet ovat siis niitä kuivempia. Mielikuva Newcastle Brownista on mielessäni aina aika karamellisenen ja siten makeahko. Sitä se varmaan bulkkilageriin tottuneelle aikoinaan olikin, ehkä se johtuu siitä. Nykyään, etenkin hanasta se tuntuu kuitenkin melko kuivalta minunkin suuhuni. Helppoa se on, ja erilaista kuin peruslager. Newcastle on itselleni yksi merkittävimmistä brittiläisistä— porttioluista,— jotka lyhyin syötöin johdattelivat poispäin keissilagerin kenttäpäädystä, kunnes eräänä päivänä ESB potkaisi pallon syvälle maaliin.

Onko Newkie sitten kovinkaan hyvä esimerkki perinteisestä brown alesta, etenkin kun etiketissä mainitaan väriaine ja glukoosisiirappi? Itsekin tätä joskus suuresti paheksuin, mutta kun elää ja oppii niin itseasiassa näin se on kai aina ollut. Ensimmäisen maailmansodan aikana ja jälkeen brittioluissa käytettiin rajoitteiden sun muiden vuoksi yhden sun toisen sorttisia lisukkeita. Siirapin käyttö on ihan tyypillistä ajan oluissa ja karamellivärikin on kuulemma ihan sieltä 1927 vuoden reseptistä lähtöisin. Jenkkimarkkinoilla vastikään siirryttiin kai jonkun kuluttajien kemikaalikammon takia käyttämään sokerikulöörin sijaan väriaineena mallasta.

Mitäpä sitä ihmettelemään. Pullo auki ja kyttäilemään tyylikuvausta.

Tuoksu on hyvin toffeinen, kevyen hedelmäinen. Puoli vuotta sitten pullotettu, mutta raikkaahkoa kukkaista humalaa löytyy selkeästi. Hyvin miellyttävä tuoksunsa puolesta. Ulkoasu täsmää kuvaukseen myös: kirkas tumman meripihkainen väri, jopa keltaiseen taittava. Vaalea melko nopeasti häviävä vaahto.

Maun puolesta kevyttä toffeisuutta, melko selkeä karamellinen makeus myös, mutta loppumaku on kuiva. Jälkimaku jää hyvin kevyeen katkeron puraisuun ja kevyeen keksisyyteen, mutta häviää nopeasti. Humala on muuten läsnä oikeastaan pääosin tuoksussa. Erittäin juotava. Melko kevyt runko, joka vinkkailee silmää vetiselle puolelle asti ja selkeä hiilihappoisuus korostaa kovuutta. Etenkin kylmempänä tuntuu helposti toffeiselta vissyltä.

Eipä se mikään erityinen olut ole, mutta ei nyt mikään erityisen huonokaan. Tulee se monesti tilattua baarin hanasta kun parempaakaan ei löydy. Taskulämpimänä parhaimmillaan kun makeus korostuu hieman lisää ja vetinen runko puolestaan vähemmän.

Sellainen oli brown ale. Jos haluaa maistaa tyyppiesimerkin, Newcastle Brown käy. Jos haluaa maistaa erinomaisen esimerkin, kannattaa etsiä se Samuel Smith käsiinsä.

Sitten porteriin, yhteen merkittävimmistä teollisen oluenpanon alkuaikojen oluista. 1700-luvulla huippusuosion saavuttanutta Lontoon sataman kantajilta nimensä saanutta porteria on kiittäminen oikeastaan lähes kaikista tummemmista brittityyleistä mitä on tullut sen jälkeen. Entisaikain porter tehtiin kokonaan ruskeasta maltaasta, mutta vaalean maltaan kehittämisen jälkeen siinäkin on nykyään suurin osa vaaleaa perusmallasta pohjana.

Btw.— 

Ainoat rehelliset vastaukset pubikeskustelun kysymykseen ”Mitä eroa on stoutilla ja porterilla”— ovat:— ”Ei mitään” tai ”Pää kiinni ja olut naamaan”.— 

Nykyään sitä on vaikea uskoa, mutta tyyli käytännössä kuoli pois 1900-luvun puolivälissä ja herätettiin uudestaan eloon vasta nelisenkymmentä vuotta sitten. Tässä tyylissä on kyseessä nimenomaan Lontoolainen porter, ei esim. itämeren portteri, mutta siis London porteristakin oikeastaan sen moderni versio. BJCP:kin kommentoi, että historiallisten portereiden tulisi kilpailla eri sarjassa.

Katsotaanpa mitä muuta tyylilyylit horisevat:

13C Englantilainen porter

Yksinkertaisesti ”porter” Briteissä, nimeä ”englantilainen porter” käytetään erottamaan se muista portereista tyylioppaassa.

Yleisvaikutelma: Keskivahva ruskea olut hillittyn paahteisella luonteella ja katkeruudela. Voi sisältää skaalan paahtuneita makuja, yleensä ilman palaneita ominaisuuksia ja on usein profiililtaan suklaa-karamelli-maltainen.

Tuoksu: Leipäinen, keksinen ja paahtoleipäinen maltaan aromi kohtalaisen matalasta kohtalaiseen ja kevyt paahtuneisuus. Voi sisältää suklaisuutta. Voi myös olla ei-paahdettujen maltaiden luonnetta tukena (karamellista, pähkinäistä, toffeista ja/tai makeaa). Voi olla kukkaista tai maanläheistä humalaa aina kohtalaiseen tasoon asti. Hedelmäestereitä kohtalaisesta olemattomaan. Diasetyyliä kevyestä olemattomaan.

Ulkoasu: Vaalean ruskeasta tumman ruskeaan väriltään, usein rubiininpunaisin korostuksin valoa vasten. Hyvä kirkkaus, mutta voi lähestyä läpinäkymätöntä. Keskikokoinen luonnonvalkoinen tai vaalean ruskea kestävä vaahto.

Maku: Leipäinen, keksinen ja paahtoleipäinen maltaan maku sisältää paahtuneisuutta miedosta keskivahvaan (usein suklaisella luonteella) ja usein myös merkittävästi karamellia, pähkinää ja/tai toffeeta. Tukena voi olla muita sekundäärisiä makuja kuten kahvia, lakritsia, keksejä tai paahtoleipää. Ei tulisi sisältää merkittävää palaneisuutta tai karskia paahdetta, tosin pieni määrä voi tukea katkeran suklaista kompleksisuutta. Maanläheinen tai kukkainen humalan maku kohtalaisesta olemattomaan. Keskimiedosta kohtalaiseen vaihteleva katkeruus säätää tasapainoa kevyen maltaisen ja kevyen katkeran välillä. Yleensä suhteellisen kuivaksi käynyt, mutta voi olla jossain määrin makea. Diasetyyliä kohtalaisen vähän tai ei lainkaan. Hedelmäisiä estereitä kohtalaisesta vähäiseen.

Suutuntuma: Runko kohtalaisen kevyen ja keskipaksun välillä. Kohtalaisen matalasta kohtalaisen korkeaan vaihteleva hiilihappoisuus. Tekstuurissa kermaisuutta kevyestä kohtalaiseen.

Kommentteja: Tämä tyylikuvaus kuvaa modernia versiota englantilaisesta porterista, ei kaikkia mahdollisia variaatioita läpi ajan ja paikan. Historiallisten oluiden uusioversioiden tulisi kilpailla historiallisissa tyyleissä, sopivin kuvauksin. Modernit craft-esimerkit Isossa-Britanniassa ovat isompia ja humalaisempia.

Historia: Lähtöisin Lontoosta 300 vuoden takaa, porter kehittyi aiemmasta aikoinaan suositusta makeasta ruskeasta oluesta. Kehittynyt useita kertoja erilaisten teknologisten uudistusten ja ainesosauudistusten ja uusien kuluttajamieltymysten myötä. Sai suuren suosion ja laajan vientimarkkinan 1800-luvulla kunnes ensimmäisen maailmansodan aikoihin vaipui suosiossa ja katosi 1950-luvulla. Uudelleen kehitettiin 1970-luvun puolivälissä ”craft beer”-ajan kynnyksellä. Nimen kerrotaan tulleen Lontoon kantajilta, joiden keskuudessa olut oli suosittu. Äitityyli monille paikallisille tulkinnoille aikojen saatossa ja lähtöpiste kaikille stouteille (joiden alkuperäinen nimi oli ”stout porter”). Mildin ja porterin välillä ei ole historiallista yhteyttä.

Tyypilliset ainesosat: Mallasprofiili vaihtelee, mutta jotain tumman värin tuottavaa on aina mukana. Suklaamaltaat tai muut tummaksi paahdetut maltaat, karamellimaltaat, panimosokerit ja vastaavat ovat tavallisia. Lontoon tyyliset porterit usein käyttävät ruskeaa mallasta luonteikkaana makunaan.

Tyylivertailua: Eroaa amerikkalaisesta porterista olemalla pehmeämpi, makeampi ja enemmän karamellinen sekä miedompi ominaispainoltaan ja tavallisesti alkoholipitoisuudeltaankin. Amerikkalaisessa porterissa on myös yleensä enemmän humalan luonnetta. Enemmän substanssia ja paahdetta kuin brittiläisessä brown alessa. Voimakkaampi kuin dark mild.

Numerot:
OG: 1.040-1.0452
IBU: 18-35
FG: 1.008-1.014
SRM: 20-30
ABV: 4,0-5,4%

Kaupallisia esimerkkejä: Burton Bridge Burton Porter, Fuller’s London Porter, Nethergate Old Growler Porter, RCH Old Slug Porter, Samuel Smith Taddy Porter

Esimerkkilistassa on tuttuja nimiä. Mitään superilmiselvää klassikkoa tässä tyylissä ei ole. RCH Old Slugia näkee toisinaan riilihanoissa. Törmäsin siihen ensi kerran ei-aivan-niin-hyvässä kunnossa olevasta tynnyristä saatuna ja pidin ihan susipaskana. Mutta kun on tynnyrin hoito kohdallaan, suosittelen vahvasti. Samuel Smithin Taddy on sekin hyvä ja oli vasta Alkossakin, mutta ei enää. Fanboyna päädyn tietenkin listan Fuller’siin. Ensinnäkin se on hyvää ja toisekseen sitä on ollut jo vuosia Alkon valikoimissa, joten saatavuus on kondiksessa.

Lontoolaisen ja 1800-luvulla perustetun Fuller’sin markkinointimatskut toki puhuvat viktoriaanisesta Lontoosta, niinpä äkkinäinen luulisi kyseessä olevan hyvinkin vanhan ja perinteisen oluen, mutta London Porter tuli markkinoille vasta 90-luvulla (niin, tyylihän siis koki välikuoleman 50-70-lukujen ajaksi. Onpa teillä huono muisti!). Ihan mitään London Priden tai ESB:n tasoista klassikkoasemaa London Porterilla ei (vielä) ole, mutta koska olut on melko loistava, on sekin hyvän maineen kerännyt (myös kilpailuvoittojen kautta). Jos joku kysyy ”hyvää porteria Alkosta” neuvon yleensä Fuller’sin pariin.

Portteri lasiin ja vertailemaan.

Tuoksu on hyvinkin tummasuklainen, jopa siinä määrin, että tyylikuvauksen ”voi sisältää” tuntuu vähättelyltä. Selkeän maltaisia tuoksuja sen lisäksi muutenkin, keksisyyttä ja Fuller’sille ominaista toffeisuutta etenkin. Paahteisuus on esillä, melko kevyesti siihen nähden mitä porterilta usein odottaa. ”Kevyt paahtuneisuus” sanoo tyylikin. Hyvin kevyttä kukkaisuutta humalasta.

Ulkonäöltään osuu tyyliin. Tummanruskea, lähes musta. Valoa vasten kirkas ja punaista näkyy. Vaahto on vaaleanruskea, pienehkö, mutta se johtui hieman huolimattomasti putsatusta lasista.

Maku hyvin maltainen. Muhkean suklainen ja toffeinen. Pientä pähkinää ja keksisyyttä. Paahde on oikeastaan lähinnä suklaisuudessa esillä ja kevyenä makeutta tasapainottavana kitkeryytenä. Hintelästi hedelmää kun lähtee etsimään, tuskin huomaisi muuten. Katkeruutta ”jonnii verran”, tasapaino jää maltaisen ja makean puolelle. Osuu tyyliin.

Suutuntuma on niin muhkea, että väittäisin sen menevän aika äärirajoilla tyylikuvauksen keskipaksun kanssa. Onkin vahvuudeltaan tyylin toisessa ääripäässä eli 5,4%. — Yksi mielestäni melko yleinen harhaluulo portereista on, että niiden tulisi olla jotenkin tuhteja. Brittiporter voi olla selvästi alle keskiolutvahvuinen ja olemukseltaan hyvinkin kevyt paahteinen musta olut. Vähän pyöreämmät ja paksummat ovat itsellenikin tosin enemmän mieleen. Siksipä tämä Fuller’s toimiikin.

Näin. Fuller’s on sen verran ”yläpäässä” tyyliä, että meinaa läikkyä kuvauksen yli. Voi olla, että täsmällisemmin sopisi tuo Old Slug tai Taddy Porter. Hieno porter se silti on.

—

Seuraavaksi tyylien läpikäynnissä on luvassa luultavasti ylihypätty sarja Pale Commonwealth Beer. Jos joku tietää tiukan vinkin kauppaan, joka möisi Coopersin pale tai sparkling alea, otan vastaan!

Aiemmin käyty:
Bitterit ja Mild Ale
Saksalaiset vehnäoluet
Kellerbier (vaalea) ja Wieniläinen lager
Märzen, Rauchbier ja Dortmunder
Heller Bock ja Doppelbock
Tummat lagerit
Helles ja pilsnerit
Amerikkalaiset lagerit

*BJCP viittaa tässä historialliseen tyyliin Historical Beer: London Brown Ale.