Tuopillinen: Perinneruokaparitus: Viili

On tullut aika kohdata näistä kansallisruokaparituksista se kaikkein älyttömin. Onhan se hieman outoa, jos joku ottaa olutta mämmin kanssa. On se myös vähän kummallista juoda olutta pelkän ruisleivän kera. Mutta viilin pariksi? Nyt mennään syvissä maidoissa.

Kerrankin on yksinkertainen resepti!

Kaikenlaisia hapanmaitotuotteitahan sitä on olemassa ympärimaailman. Jogurttia, rahkaa, piimää, kefiiriä, filmjölkiä… viili on sitten suomalainen variaatio samasta aiheesat. Jos jollekin viili on jostain syystä vierasta niin se on kuin tiivimpää piimää. Erittäin venyvää limaa, joka on kummallisesti herkullista. Jos kaupassa jaksaa suorittaa kestävyysmatkan ohi kaikkien niiden kirjavien sokerilla täytettyjen kuppien joita maustetuiksi jogurteiksi tai viileiksi väitetään, löytyy hyllyn perukoilta yleensä ihan maustamatontakin viiliä. Tässäkin, kuten kaikessa, on ollut Itä- ja Länsi-Suomen välillä ero. Idässä viili on ollut lohkeilevaa. Nykyisin myytävä viili on sitä länsisuomalaista, venyvää mallia.

Oma viilihistoriani on sellainen, että se oli lapsuudessa aamu- ja välipalavakioni. Meillä ei koskaan syöty jogurttia tai rahkaa, aina viiliä. Perinteisesti viiliä nautitaan vaikkapa marjojen tai talkkunan kanssa, mutta pienenä söin sen sokerilla ja kanelilla. Jännästi koulusta tullessa ilman valvontaa raesokeria oli huomattavasti enemmän vaikka itse viilinkin mausta opin tykkäämään. Aikuisempana olen tavannut syödä viilini ilman mitään lisukkeita. Venyvä hapanmaito on itsessään jo hyvää, mitä sitä säätämään.

Jorma-ohraa ja vatsa kiittää

Näissä parituksissahan on ollut tapoina tehdä ruoka alusta lähtien itse. Muista oli jokin käsitys, mutta viilin kohdalla veti tyhjää. Sitä tekee Valio, jossain kryptillisessä masiinassa näkymättömissä tavallisen rahvaan silmiltä. Ei sitä tehdä kotona. Vaikka tietenkin sitä voisi tehdä kotona, kotonahan se on keksitty. Mutta miten?

Kotiin rantautui vastikään perinneruokaklassikko Maija Keittää vuodelta 1949. Siitä löytyi viilille resepti. Tarvitsisin ensinnäkin juuripiimää. No perhana, pääsi just loppumaan. Ja toisekseen pitäisi olla vastalypsettyä maitoa. No pirkale. Just kun Mansikki meni umpeen.

Käytännössähän tämä tarkoitti sitä, että tarvitaan hapate ja mahdollisimman kunnollista maitoa. Paras hapate viilille on… viili. Eli kaupasta viiliä. Olin itse asiassa valmis ostamaan kevytviiliä. En ollut koskaan edes rekisteröinyt että nykyään olisi kaupassa edes olemassa muuta kuin kevytviiliä, mutta niin vain hyllyssä oli pelkkä ”Viili”. No hitto, sitä sitten. Ja lähinnä vastalypsettyä maitoa lähikaupassa on homogenoimaton luomutäysmaito. Eli lusikallinen viiliä kupin pohjalle, maitoa päälle ja vuorokaudeksi hapattumaan. Sitten oli yli litra viiliä. Hyvää tuli. Näinkö helppoa tämä oli? Miksi kukaan edes ostaa valmista viiliä kun voisi vain ostaa maitoa?

Okei. Viiliä on. Tavallaan itse tehtyä vielä. Sille pitäisi sitten keksiä olutpari. Pelkälle viilille. Olutpari. Lyököön pyhä metusalem minua rynnäkköperunalla otsaan tämmöisiä keksiessäni.

Mutta hei. Hapanmaito + vilja + marjat on klassinen yhdistelmä. Viilin kanssa hapanmaito on selviö. Viljaahan on… oluessa! Monessa oluessa on myös marjoja mausteena! Ja itse asiassa maitohapatettu ja maustettu olut on trendeistä kuumimpia juuri nyt! Ehkä tämä voisi toimia vielä tosi hyvin. Siis maustettu hapanolut? Miksipä ei. Lisäyllärinä ehkä maltaisempi, viljaisempi olut.

Koska halusin viilin luonteen tulevan parista läpi, oluen pitäisi olla suhteellisen kepeä maultaan. Viili kun on hyvinkin mietoa. Olutkauppa Pien onneksi on olemassa. Sieltä löytyi useita ajatukseeni sopivia. Yksi ruotsalainen hyvin mieto (2,2%) Brekerietin Picnic Sour Ale raparperi-berliner. Suomalais/virolainen Brewcatsien Sorilla tekemä Eka Kerta, vahvempi (4,5%) berliner, jossa karviaismarjaa.

Järkeilyni oli sellainen, että raparperi ja karviainen ovat aika perinteisiä suomalaisen pihamaan kasveja ja ovat maultaan ehkä sen verran miedompia, ettei hyvin mieto viili jää niiden alle. Jälkikäteen arvellen voimakkaammin makea marjaolut olisi voinut olla parempi.

Kolmanneksi sitten villi kortti, jossa ajattelin, että olut itse voisi hoitaa sen viljan tehtävän. Mutta sekään ei saisi olla liian jyräävää. Niinpä mieto tumma lager, Fiskarsin/Mathildedalin Musta Valssi, joka on hyväksi havaittu.

Brekerietin olut oli tosiaan hyvin mieto berliner, hennosti raparperinen ja raikkaan hapan. Oikeastaan aika mainio kesäjuoma. Ikävä kyllä heti parituksen aluksi tuli selväksi, että ideani maustetun hapanoluen käyttämisestä ei ehkä ollut paras mahdollinen. Viilin ja oluen happamuudet lähinnä korostivat toisiaan ja hapan lopputwisti muuttui tasapainottoman ärhäkäksi. Ennen sen tulemista yhteismaku oli lähinnä… mitätön. Olut tai viili eivät oikein saanet toisistaan mitään irti.

Yksi perinne on syödä viiliä talkkunan kanssa. Sattui olemaan talkkunaa kaapissa, niin testasin myös sen kera. Se auttoi hieman, makukomboon tuli viljaista tukevuutta lisää.

Ruotsalaisen kevyen berlinerin jälkeen en odottanut vahvemmalta Brewcatsin tuotteelta parempaa onnistumista. Eikä sitä tullutkaan. Olut jyräsi hennon viilin täysin, ei auttanut talkkunatkaan. Lisäksi olut oli muutenkin epämiellyttävän tunkkainen, soijainen jopa. No, Eka Kertahan on yleensä vähän kömpelöä tökeltämistä…

Viimeinen oljenkorsi Musta Valssi sitten lunasti yllättäen odotukset. Hieman viili meinasi siihenkin hukkua, mutta ponnisti kuitenkin esiin. Tumma mallas pelasi yhteen kivasti ja kun viilin tälläsi talkkunaa, meininki vain parani. Ennemmin edelleen nauttisin molemmat erilleen, mutta kyllä tätä komboa mielummin söi kuin oli syömättä.

Ehkä vielä olisi kannattanut kokeilla jotain hyvin ylimarjaista ja äitelää, kuten Lindemans Kriekiä, mutta jäi tällä kertaa testaamatta. Ei tämä kyllä silti sitä tarkoita, että viilin kanssa kannattaisi olutta juoda. Eihän siinä ole järjen hiventä. Viili on vain pienen askelen päässä juomasta itsekin.

*Röyh*