Suomen Olutseuran puheenvuoro: Muistiinmerkintöjä koronaeristyksestä
Korona-aikana mm. olutseuratoiminnan hiljennyttyä sosiaaliset kontaktit ovat korvautuneet kirjoilla, elokuvilla ja musiikilla.
Tavoitteeni viettää aikaani itseäni paremmassa seurassa toteutuu näinkin. Kohdallani tosin tavoitteen kunnianhimoisuudesta voi olla montaa mieltä.
Monesta musiikkiyhteydestä tuttu Samuli Laiho on lähtenyt autofiktioilemaan uutuudessaan Lasiseinä. Talousvaikeuksissa tuskaileva muusikko palauttaa mieleen monen taidetyöläisen korona-arjen. Äidin alkoholismin seuraaminen on sydäntä särkevää, mutta itseeni sillä oli myös hieman yllättävä vaikutus. Kuuntelin näet kirjaa äänikirjana pitkillä kävelylenkeillä ja kuvaukset äidin surkeasta keskikaljan lipittelystä saivat aikaan armottoman oluen janon. Palautusjuomana olikin sitten lipiteltävä tölkillinen keskikaljaa tai jopa ykköstä. Siihen tilanteeseen ei oikein sopinut mikään maukas humalapommi saati makuolut. Kummallisesti toimivat ihmisaivot.
Armottomana alkoholismin ja keppanan lattaamisen kuvauksena toimi myös Mikko Mattilan ohjaama Mystinen metsätyömies, eli dokumentti Freud, Marx, Engels & Jung -nokkamies Pekka Myllykoskesta, joka on edelleen katsottavissa Yle Areenassa. Myllykoski oli sukupolvensa merkittävimpiä sanankäyttäjiä ja älyköitä. Dokumentin mieleenpainuvimpia havaintoja Myllykoskesta on, että hän ei koskaan tullut käyttäneeksi potentiaaliaan kunnolla viedäkseen tuotantoaan tavalla tai toisella kunnianhimoisempaan suuntaan, esimerkiksi niin, että olisi saanut romaanin kirjoitettua. Syyksi tähän vihjataan jonkinlaisen luontaisen laiskuuden ohella runsasta alkoholinkäyttöä. Vaikka Myllykosken sanoituksia on vaikea kuvitella ilman alkoholia, on surullista, miten bluesöljy ottaa miehestä armottoman niskalenkkinsä ja tukahduttaa paitsi luovuuden lopulta myös koko ihmisen. Vähän samaan tapaan alkoholismin kuvaus ja analysointi peittää dokumentissa alleen hienon elämäntarinan.
Hienoa suomalaista kulttuuriperintöä kunnioittaa ja jatkaa suosikkiyhtyeekseni viime vuosina kohonnut Korpiklaani. Se keittelee kansanperinteen tutuista elementeistä metalliin sekoitellen jokseenkin omaperäisen keitelmän, joka uppoaa etenkin Keski-Euroopassa. Olut jos mikä kuuluu suomalaiseen kansanperinteeseen ja sillä onkin keskeinen rooli Korpiklaanin lyriikoissa ja mielenmaisemassa. Ja Korpiklaanille olut on nimenomaan iloinen – suorastaan riehakas – asia. Nyt kun bändi tekee parhaillaan uutta levyä, ei voi kun toivoa, että yhtye nousisi myös kotimaassaan todenteolla kansan kollektiiviseen tietoisuuteen.
Korpiklaanin kanssa samasta Folk-metallin perimästä ammentaa pitkäaikaisempi suosikkiyhtyeeni Amorphis. Maku Brewing on pannut sille mainion nimikko-oluen Legacy of the 1000 Lakes -pale ale. Se on hienoinen yllätys kahdessa suhteessa. Ensinnäkin miellyttää, että sen kanssa on päädytty nimenomaan pale ale -genreen, eikä lähdetty esimerkiksi trendikkäämpään Ipaan. Pale alessa on mukavasti humalointia tasapainottavaa maltaisuutta, vähän samalla tavalla kuin Amorphiksessa normilaulua örinää leikkaamassa. Toinen iloinen yllätys on siinä, että näin koronaolojen rajoittaessa vierailuja kotikaupungista laajempien olutvalikoimien kauppaliikkeisiin, Amorphis-olutta saa niin Someron S-Marketista kuin pienestä Kiikalan Sale -mökkikaupastanikin.
Kirjoittaja Antti Kotti on Suomen Olutseuran puheenjohtaja.