San Diego – Amerikan pienpanimomekka (osa 2)
San Diego, tuo miljoonan asukkaan kaupunki USA:n länsirannikolla, Kaliforniassa, on kehittynyt 90-luvun puolivälistä lähtien maan oluenteon suunnannäyttäjäksi.
Nopean ajomatkan päässä Mission Bayn kupeessa ryhmäämme odotti Coronado Brewingin San Diego Tasting Room. Aikaisesta ajankohdasta huolimatta baarissa oli jo muitakin asiakkaita saapuessamme ja kunhan aurinko ehti hieman päivää lämmittää, kelpasi teollisuusaluerakennuksen takapihan urbaanissa beergartenissa valikoimaa maistella.
Coronado Brewing on perustettu myöskin jo vuonna 1996. Veljekset Ron ja Rick Chapman perustivat panimopubin San Diegon edustalla sijaitsevalle Coronado Islandille ja tuotteet huokuvatkin merellistä imagoa alkaen panimon merenneitologosta. Vierailin myöhemmin myös tässä panimon baarissa, mikä vaikutti suositulta, joskin hieman kuluneelta perusamerikkalaispubilta. Coronado Island itsessään on ehdottomasti vierailun väärti, eikä vähiten pitkän rantaviivansa vuoksi. Tammikuussa merivesi oli tosin viileää kuin Itämeri juhannuksena. Kuuluisan Del Coronado –hotellin edustalla heti meren vieressä pääsi myös kaukaloon luistelemaan, joskin itse päätin nauttia idyllisessä rantabaarissa Modern Times –panimon Fruitlands tropical fruit sourin. Tilasin hieman vahingossa sour-oluen, mutta tämäpä olikin miellyttävä versio. Hedelmäisyys oli hallittua ja alkupuraisun happamuus ei dominoinut olutta. Rantabaarissa kun olin, muovituoppi oli Amerikassa itsestäänselvyys.
Sitten takaisin Colorado Brewingin oluisiin: Islander IPA taitaa olla heidän lippulaivatuoteensa, peruslaadukas, hedelmäinen olut. Maistoimme myös pohjoismaiseen makuun tuttua Berried at Sea alea, mikä on pantu vadelmien ja karhunvatukoiden kanssa. Pronssimitalin Great American Beer Festival -tapahtumassa voittanut Weekend Vibes IPA on hieman täyteläisempi IPA, joskin vielä helposti juotava. Näkyvyyttä markkinointimateriaalissa sai eniten veneoluena markkinoitu Salty Crew – Blonde Ale , minkä voi nauttia limetinviipaleen ja vaikka suolareunuksenkin kera. Useammallakin panimolla näkyi omana tuoteryhmänä meksikolainen lager, vaikka toki IPA ja seasonal ovat suosituimmat ryhmät. Myös Coronadolla oli tuotteita tammitynnyreissä kypsymässä. Sitten stereoihin Hendrixiä ja nokka kohti Ballast Point Home Brew Martia. Lyhyen matkan päässä odotti rauhallinen taproom. Oppaamme sanoi että sijainti on aika sivussa asiakasvirroista, mutta kotipanimolaitekaupalla on omat kanta-asiakkaansa. Sijainnista varmaan johtui, että oluthinnat olivat pari dollaria edullisempia kuin Little Italyn tasting roomissa. Hanoista löytyi kaksi paikan erikoisuutta, Brut IPA ja Berliner Weisse Sour.
Amerikan ja Meksikon suurimmat panimot ovat tehneet jo suhteellisen kauan kevyempiä oluita ja alkoholittomiakin versioita. Euroopassakin on matala-alkoholinen valikoima parin viime vuoden aikana kasvanut, mutta San Diegossa en vastaavaa huomannut. Kysyin oppaaltammekin, mutta hän ei myöskään mieltänyt teemaa oleelliseksi.
Ehkä olen erilainen nuori, mutta ostan mielelläni matkamuistoksi usein graafisesti oivaltavia t-paitoja tai muuta tavaraa panimoista. Amerikassa kauppa osataan ja oli ilo seurata, kuinka hyvin hoidettuja ja monipuolisia lahjatavaranurkkauksia panimoista löytyy. T-paitojen, sukkien ja lippisten lisäksi löytyy chilikastikkeita, huulirasvaa, pubisomistustauluja, hanoja, kirjoja ja jopa joulukuusenkoristeita. Sälän lisäksi kaupoista saa tietysti ostaa olutta tai täyttää oman kannunsa, growlerin.
Virallinen osuus ajelustamme oli ohitse, mutta koska oppaamme vei auton Ocean Beachin suuntaan, jatkoin kyydissä merenrantaan asti. Oppaamme Josh kuvaili aluetta kaupungin hippimäisimmäksi, ja niin se taitaa ollakin. Parin klassisen dive-baarin lisäksi muutaman korttelin alueelta löytyy surffimainen Pizza Port, leikkisä Belching Beaver, taiteellinen Culture, kansanomainen Two Roots sekä rokkaava Kilowatt –panimobaari. Todella ystävällistä palvelua joka baarissa, paitsi muuten värikkäässä Kilowattissa, mikä vaikutti hieman nuhjuiselta. Tiedä sitten voiko siitä tehdä johtopäätöksiä ammattimaisuuteen panimon puolella. Monestihan taproomissa saattaa meno tuntua liiankin kliinisen arkkitehtooniselta.
Mikä siinäkin muuten on, että usein joutuu moderneissa pubeissa istumaan ahtaasti kiikkerillä jakkaroilla tai ihme palleilla, vaikka baariin mennään ajan kanssa nauttimaan ja seurustelemaan kaverien kanssa, eikä pikaiselle täytölle kuin fast food –ravintolassa. Amerikassa kaikki baarituolit ovat jykevää ja painavaa kokopuuta, missä takapuoli kestää istua kauemminkin.
On San Diegossa toki muutakin tekemistä, syömistä ja juomista, jos aikaa riittää. Little Italyn lisäksi Gaslight District on täynnä hyvännäköisiä ravintoloita. Välissä sijaitsee Kansas City Barbeque, mikä tarjoilee hauskan aikamatkan vuoteen 1986, kun Top Gun –elokuvan baarikohtaus kuvattiin siellä. Sisustus eikä varmaan ruokakaan ole todennäköisesti muuttunut sen jälkeen yhtään, eikä tarvitsekaan.
Vastapäätä, Hyatt-hotellin tornitalon katutasossa voi käydä ihmettelemässä millainen on bisnesväelle suunnattu taproom, Brew30. Little Italyssa kävin pihvillä yhdessä kauneimmista ravintoloista missä olen ikinä käynyt. Born and Raised sijaitsee kahdessa kerroksessa. Leudon ilmaston vuoksi kaupungissa on useampikin ravintola, missä toinen kerros oli oikeastaan terassi. Seinäelementit pystyy nostamaan katokseksi sään salliessa. Tässä pihviravintolassa oluen sijasta viskilista varasti pääosan, cocktailien ohella. Kummassakin kerroksessa on
baaritiski ja ruokapöytiä. Yksityiskohtiin on panostettu pieteetillä ja jopa vessanpöntön istuinrengas on hienosti lakattua jalopuuta. Siihen on kirjoitettu tatuoinneista tutulla fontilla Sit on my face. Samalla kadulla sijaitsee myös upea Ironside Fish & Oyster, minkä täytyy olla saman sisustussuunnittelijan käsialaa. Suosittelen varausta, tai Happy hour –aikaa.
Ikinä ei voi matkaansa suunnitella liikaa. Pääsin hieman maistamaan yöelämää Red Not Chili Peppersin tribuuttikonsertin puitteissa kivassa Music Box –klubissa. Illallisen jälkeen iso tölkki L.A. Lageria hintaan viisi dollaria oli sopiva minulle, kunnes se myytiin loppuun. Paikalliset hanaoluet kustansivat 10 dollaria tuoppi, kun taas iso tölkki meksikolaista kansan lageria, Modeloa, maksoi 12 dollaria. Hintapolitiikka
hämmensi minua. San Diegon panimokulttuurin kukoistuksesta huolimatta ei panimoyrittäjän arki taida olla aina ruusuista Kaliforniassakaan. Näin ainakin tulkitsen kaikista alkuviikon tarjouksista, happy hour –mainoksista sekä kanta-asiakasohjelmista.
Panimoiden määrän hurja kasvuvauhti on kuulemma kuitenkin aika hyvin hallinnassa, konkursseja ei viime vuosina ole ollut hälyttäviä määriä, ja nekin ovat johtuneet pääasiassa pääomainvestointien virhearvioinnista. Hieman hankalan sijainnin vuoksi en ehtinyt käydä Modern Timesin tiloissa, vaikka kuvissa näyttääkin hauskalta. Panimo markkinoi itseään työntekijöiden omistamana. Fall Brewing
houkuttelee myös. Edelläkävijöistä ja alan menestyjistä Alesmith oli yllättävän huonosti esillä, vaikka tuotteet taattua laatua ovatkin.
San Diegon keskeinen lentokenttä on kätevä, mutta tax free –kaupan valikoima surkea, jos vaikka haluaisi pullon bourbonia tai tequilaa tuliaisiksi. Sen sijaan viimeiset taalat voi vielä viedä Stone Brewingin baariin. Oluita voi ostaa myös mukaan. Jos käteistä ei enää ole, on Ballast Point rakentanut kentälle itsepalvelubaarin, missä voit avata piikin luottokortillasi. Saat kortin ja tuoppilasin, minkä voit käydä itse täyttämässä pitkästä hanarivistöstä. Jokaisen hanan kohdalla on myös digitaalinen tuotekortti, mistä voi opiskella lisätietoja tuotteesta. Istuma-alue on hieman epäviihtyisä, persoonaton koppi ilman näköaloja, mutta hauska konsepti kuitenkin. Löytyypä kentältä vielä edellispäivältä tuttu Phil’s BBQ –ravintolakin. Harkitsin ostavani mukaan lennolle purtavaa, mutta en sitten ostanut. Kun pääsin paikalleni, vieressäni istui 3-vuotias tytär kauniin äitinsä kanssa, joka oli ostanut Pulled Pork –leivän evääksi. Olin samaan aikaan kateellinen, ihastunut ja pettynyt omiin valintoihini.
Teksti ja kuvat: Harri Keko
Artikkeli on julkaistu Olutposti-lehden numerossa 1/2020.
