Olutkoira: Sessio #4: Tiedon puute ahistaa, kun pitää puhua viisaita Suomi-oluista

Mennään neljättä Sessio-yhteispostauskierrosta aika lyhyen ajan sisään. Ainakin edelliseen, joulu ja olut -aiheiseen sessioon näytti tulleen osallistumisia ihan kiitettävästi, ja toivottavasti tähänkin. Koollekutsujana on tällä kertaa länsirannikon nuori vihainen mies Ölmönger.

Aiheesta Suomalainen vs. ulkomainen olut ovat tuottaneet tähän uusimpaan sessioon pitempää esseistiikkaa jo ainakin Arde ja Tuopillinen. Suosittelen näitä jo heti kärkeen. Ensin mainittu käy läpi kotimaisten pienpanimojen laadullista kehitystä alkuaikojen joskus huojuvistakin yrityksistä aina nykytilanteeseen, jossa kohtalaisen vakaata osaamista on jo hyvin monilla. Myös Suomen mahdollisuuksia erottua raaka-aineilla pohditaan. Tuopillinen taas pähkäilee muun muassa aitojen suomalaisten oluttyylien olemassaoloa suhteessa craft-kulttuurin globaaliin yhdenmukaisuuteen.

En ole ehtinyt tehdä tätä Sessiota varten mitään yhtenäistä tarinaa, mutta jos pitäisi tehdä kiireellä powerpoint-esitys aiheesta ja puhua sen perusteella parikymmentä minuuttia, joitakin seuraavan kaltaisia pointteja saattaisin laittaa dioihini.

1. Suomalaisen oluen historia suhteessa ulkomaiseen olueen

Meillä on valtavan vähän tietoa suomalaisen oluen menneisyydestä. Tai sanotaan pikemminkin niin, että tiedämme – ainakin minun käsittääkseni – kohtuullisen heikosti, millaista olutta suomalaisten kolpakoissa on ollut esimerkiksi ennen Suomen itsenäistymistä ja kieltolakia.

Monilta osin Suomen olut- ja panimohistoriaa kyllä tunnetaan ja siitä on muutama kohtuullisen paksu kirjakin kirjoitettu. Valtion historiallisesta suhteesta alkoholiin tiedetään paljon (esim. olutverotus ja panimoluvat), samoin lukuisien panimoiden nimiä, omistajien nimiä, sijainteja ja joitakin tuotantolukujakin on helppo löytää.

Sen sijaan kiven takana on tieto siitä, mitä raaka-aineita ja kuinka paljon on laitettu vaikkapa suomalaisvalmisteisiin porttereihin 1890-luvulla ja millaisesta panoprosessista on ollut kysymys. Tai että kuinka paljon brittiläistä portteria vastaavasti Suomeen tuotiin 1800-luvulla, mistä ja kenen tekemää. En ole itse ainakaan toistaiseksi ryhtynyt mihinkään suuriin arkistojenkaivelu-urakoihin, joten tietoa saattaa toki jossain kätköissä lymyillä.

Mitä oli svensk öl, Suomessa vielä 1800-luvun alkupuolella laajalle levinnyt oluttyyppi, joka oli perua entisen emämaan vanhasta olutkulttuurista ja jonka lager ja portteri sittemmin syrjäyttivät? Ilmeisesti se oli pintahiivaolutta ja mitä todennäköisimmin tummaa, mutta emme taida tiedä siitä tämän lisäksi paljonkaan. Ehkä sitä panemalla aloitti kuitenkin tuotantonsa esimerkiksi Pohjoismaiden vanhin yhä toimiva panimo Sinebrychoff?

Entä keitä olivat baijerilaiset panimomestarit, joita yhteen jos toiseenkin suomalaiseenkin pienpanimoon reilu sata vuotta sitten rekrytoitiin? Mistä he tulivat? Millaisia oppeja he toivat kotimaastaan (jossa lageria kai tehtiin siihen aikaan vielä vähän eri tavoilla kuin nykyään), ja millaisia näillä opeilla tehdyistä saksalaisoluista lopulta kehittyi?

Ukonjärvi_Flickr_Stefanie-Kurtz_CC-BY-SA-2-0

Kuva: Flickr.com, Stefanie Kurtz, CC BY-SA 2.0.

2. Suomalaisen oluen laatu ulkomaisiin verrattuna

Jos rajataan pois se kysymys, onko suomalainen bulkkilager samantasoista kuin muunmaalainen, niin päädytään pienpanimo-oluiden mahdollisiin laatueroihin. En ole kovin innostunut uhraamaan liikaa ajatuksia tällekään ongelmalle. On turhan helppoa todeta Ratebeerin tai vastaavan median perusteella, että Suomi-craft ei saa yhtä hyviä arvioita kuin vaikka muut skandinaavit, tai ei näy joissakin merkittävissä kansainvälisissä oluttapahtumissa.

Voisi kuvitella, että vaikka suomalaiset ovatkin saattaneet aloittaa jossain mielessä takamatkalta, tanskalaisten tai ruotsalaisten tasoa on saatu myös koko ajan kurottua kiinni. Ehkä on syntynyt itseään ruokkiva positiivinen kehä: paitsi että oluen tekijöillä on tietysti oma itsenäinen tarpeensa kehittää jatkuvasti taitojaan, heitä sparraa siinä yhä kasvava fanien, arvostelijoiden, bloggaajien ynnä muiden joukko.

Mitkä tekijät estävät sitä, että meille ei ole vielä syntynyt omaa Mikkelleriä tai Omnipolloa? Bloggarikollega oli sitä mieltä, että Suomesta löytyy kymmenkunta kansainvälisen tason panimoa eikä kansainvälinen läpimurto ole enää oluen laadusta kiinni. Tämä pistää ajattelemaan, että kyse on ilmeisesti sitten markkinoinnista – ainakin osin. Hypetetyimmät ”panimot” monissa Euroopan maissa ovatkin itse asiassa pikemminkin ideointi- ja suhdetoimintapajoja, jotka kyllä vastaavat oluidensa konseptista ja kuluttajille päin näkyvästä imagosta – mutta eivät välttämättä itse nesteen jokaisesta vaiheesta sen matkalla ajatuksesta pulloon.

3. Suomalaiset olutmarkkinat vs. kansainväliset trendit

Mielenkiintoista on ollut, että kun olen kirjoittanut tässä blogissa oluttrendeistä tai esimerkiksi Amerikan pienpanimokentän kehityksestä, kommenteissa on pariinkin otteeseen pyydetty vastaavia analyysejä Suomen tilanteesta. Toive on järkeenkäypä: jos kotimaiset olutkirjoittajat eivät kirjoita Suomen kentästä, ketkä sen sitten tekisivät?

Totta kai kotimaisesta pienpanimo-oluesta kirjoitetaan sinällään aika paljon. Blogeissa perataan erityisesti itse oluita hyvinkin tarkkaan ja monen eri kirjoittajan kynällä. Joskus jututetaan panimoitakin ja pohditaan vähän tilannetta muutenkin kuin yksittäisten oluiden kautta. Olutposti hoitaa oman leiviskänsä, joka on pääasiassa sekoitus uutisia, tekijöiden haastatteluja ja järjestöväen sanomaa, usein myös terveisiä ulkomaan reissuilta. Valtamediassakin olut pulpahtelee pintaan silloin tällöin, pääasiassa kausioluita arvioivien raatien kautta.

Tuntuu, että jotain olennaista suomalaisesta olutkentästä jää kuitenkin jatkuvasti vähän varjoon. Meillä on ehkä yksittäisten pienpanimoyrittäjien näkemyksiä siitä, miltä bisnes heidän näkökulmastaan tuntuu, mutta onko kukaan vetänyt yhteen näitä näkemyksiä kaikkien lähes sadan pienpanimomme puolesta? Miten on viime vuosina kehittynyt käsityöoluen merkitys koko kansantaloudelle esimerkiksi suhteessa muihin maihin? Lisäksi osaamme kohtuullisen hyvin havaita näppituntumalta, kun jokin uusi trendi rantautuu Suomeen – olkoon se vaikka saison – mutta tekeekö kukaan data-analyysiä siitä, miten trendi sen jälkeen kehittyy? Onko saison jo ohittanut huippunsa Suomessa ja lähtenyt laskusuuntaan, vai nouseeko tähti edelleen?

Angloamerikkalaisessa olutkentässä on olutkirjoittajia, jotka ansaitsevat elantonsa tai ainakin suuren osan siitä vain kirjoittamalla oluesta. Meillä tätä porukkaa on hyvin vähän jos ollenkaan – nuo harvatkin ehkä kirjoittavat samaan aikaan myös ruoasta tai tekevät jotain muuta juoma-alan hommaa. Esimerkiksi harrastelijabloggaajalle on aika haastavaa lähteä tekemään markkina-analyysia omin päin. Sen sijaan kansainvälistä keskustelua useamman valmiin lähteen perusteella referoiva postaus on rakennettavissa yhdessä illassa.

4. Miksi minä ostan tai en osta suomalaista olutta?

Ostanko jossain tietyssä tilanteessa kotimaista olutta vai en? Perusteluja on tietysti useita. Kyllä (koska sitä on laajemmin saatavilla kuin ulkomaisia merkkejä). Kyllä (koska haluan tukea kotimaan tai lähiseudun tuottajia). Kyllä (jos se on laadukasta). En (jos ulkomainen olut on laadukkaampaa, ks. kohta 2). En (koska kotimaiset pienpanimot eivät tee sellaisia oluttyylejä, joita haluan juoda). Ja niin edespäin.

Kotimaiset panimotko eivät tee oluttyylejä, joita haluan juoda? Kuulostaa kummalliselta, mutta henkilökohtaisesti tämä on yllättävänkin usein perusteluna jättää kotimainen olut hyllyyn tai hanaan ja ostaa jotain kansainvälistä. Käytännössä kyse on siitä, että suuri osa Suomen noin 90 panimosta on perustettu aivan viime vuosina ja ne tekevät pääasiassa oluita, jotka ovat tällä hetkellä kansainvälisesti käsityöolutfanien suosiossa. Ykköstyyli taitaa yhä olla IPA/APA amerikkalaisilla humalilla, ja muita tällä hetkellä ylikorostuvia tyylejä ovat — imperial stoutit sekä erilaiset hapanoluet, ehkä myös jenkkipilsnerit. Myös vakiintuneet hieman vanhemmat kotimaiset pienpanimot ovat painottaneet tuotantoaan yhä enemmän näihin tyyleihin.

En pidä ihan mielettömästi amerikkalaisten humalien mausta: joskus niillä tehty olut on tietenkin paikallaan – ja loistavaakin – mutta kaipaan usein myös jotain aivan muuta. En ole suunnaton hapanoluen ystävä myöskään. Fanitan perinteisiä hapantyylejä oluen kulttuurihistorian näkökulmasta, mutta ostan niitä itse hyvin harvoin. Ja nykytyyliset vahvat stoutit ovat usein minulle joko ihan liian makeita (jos edustavat leivos- tai vaahtokarkkilinjaa) tai sitten vahvuuteen ja paahteisuuteen yhdistyy turhan napakka humalointi.

Kun joudun tilanteeseen, jossa kaikki tarjolla olevat suomalaiset oluet edustavat jotain näistä muutamasta kansainvälisestä suosikkityylistä, saatan helposti päätyä johonkin ulkomaiseen klassikkoon. Ehkäpä minun tekee mieli vahvaa saksalaista bockia, brittiläistä strong alea tai jotain belgialaista? Näihin mielitekoihin löytyy yllättävän harvoin vakavasti otettavaa suomalaista vastausta. Toki kokeilen kotimaisia tulkintoja myös vähemmän trendikkäistä ulkomaisista tyyleistä ja joskus ne ovat oikein hyviäkin. Tuntuu vain, että suuri osa lahjakkaimpien pienpanimotyyppiemme energiasta menee Suomen nostamiseen maailmankartalle nimenomaan craft-kansan suosikkityyleissä. Näin kai sen pitää ollakin.

* * * * *

Loppukaneettina: suomalaisen oluen tilanne suhteessa ulkomaiseen on parantunut todella paljon muutaman viime vuoden aikana. Tätä ei kannata unohtaa, vaikka asia tavallaan itsestäänselvältä tällä hetkellä tuntuukin. Kotimaisten pienpanimoiden taso on epäilemättä parantunut jatkuvasti, ja onnistumisten myötä yhä uudet ihmiset kiinnostuvat oluesta ja tuovat skeneen oman panoksensa, kuka kirjoittamalla, kuka graafikkona tai tapahtumajärjestäjänä. Jotkut jättävät jopa päivätyönsä omistautuakseen oluen asialle. Tietoa oluesta kertyy uusien digitaalisten välineiden avulla kuin itsestään, mutta esimerkiksi tutkijat voisivat tuoda datan pohjalta uusia näkökulmia olutkeskusteluun. Laajapohjainen ammattilaisten ja harrastajien joukko on oluelle vain hyväksi. Siten saadaan sekä napattua kiinni uusimmista trendeistä että vaalittua vanhaa osaamista sahdin ja kansainvälisten klassikkotyylien valmistuksessa ja tarjoilussa.