Olutkoira: Sessio #2: Olut ja penkkiurheilu Britanniassa – historiantunti

Järjestyksessään toisen Sessio-yhteispostauksen kutsui koolle Olutkellarin J-P Jylhä ja aiheeksi oli valikoitunut ”Olut ja penkkiurheilu”. Session idea on, että kaikki halukkaat olutblogit voivat kirjoittaa annetusta aiheesta kukin omasta näkökulmastaan, ja koollekutsuja kerää sitten osallistujien postaukset yhdeksi koonniksi.

Urheilu ei ole itselleni aivan läheisimpiä asioita sen enempää penkillä kuin muullakaan alustalla harrastettuna. En siis harrasta tai seuraa aktiivisesti urheilulajeja, mutta ei tämä täysin tarkoita, ettei aihe kiinnostaisi. Läheltä omia mielenkiinnon kohteitani liippaa varsinkin urheilun osuus olutkulttuurissa (näin päin pikemminkin kuin oluen osuus urheilukulttuurissa).

Suunnitelmissani oli ollut blogata jotain tästä näkökulmasta jo ennen Olutkellarin julistamaa yhteissessiota. Tässä tulee nyt sekin hoidettua; ehkä vähän aiheen ohikin mennään, ja katsotaan oluen ja urheilun yhteyksiä laajemmin.

Kukkotappeluista jalkapallokatsomoihin

Osallistun nyt siis Sessioon kirjaesittelyn muodossa ja kirjana on Tony Collinsin ja Wray Vamplewn Mud, Sweat and Beers: A Cultural History of Sport and Alcohol. Kirja on ilmestynyt jo vuonna 2002, mutta itse olen ostanut sen viimeisen parin vuoden sisään. Kiteyttäen kirjoittajien tavoittena on kartoittaa urheilun ja erilaisten juomien välisiä yhteyksiä urheilukentillä, pubeissa ja muissa anniskelulaitoksissa, yritysyhteistyössä ja urheilijoiden elämässä. Painopiste on brittiläisessä historiassa. Ainakin mutupohjalta voisikin veikata brittikulttuurista löytyvän enemmän ainesta tällaisiin analyyseihin kuin monista muista maista.

Monet nykyiset tavat harrastaa ja seurata urheilulajeja ovat aika nuoria. Vaikka joillakin lajeilla on esikuvia antiikissa asti, tai kenties muilla maailmankolkilla, urheilu sekoittui vielä pari-kolmesataa vuotta sitten tyypillisesti kaikenlaiseen markkinoilla tai majatalojen takapihoilla järjestettyyn viihteeseen ja eläintappeluihin.

Markkinoihin ja festivaaleihin liittyi juhlan tuntua, joka oli harvinaista herkkua etenkin maaseudun työväelle ja katkaisi arkisen puurtamisen rytmin. Laukkakilpailuissa, joita vasta paljon myöhemmin alettiin järjestää suljetuilla, katetuilla laukkaradoilla, oli aina olutkojuja, jotka pitivät katsojat pitkin päivää mukavassa pöhnässä. Myös kettujahtiin ja muihin metsästystapahtumiin juominen kuului olennaisena osana. Metsästäjillä oli taskumattinsa ja tarjoilua oli myös yleisölle.

Keilailu, renkaanheitto, nyrkkeily, paini, jopa tennis ja krikettikin olivat lajeja, joita majatalojen isäntien oli helppo pistää pystyyn omilla maillaan samalla kun juomatarjoilut pelasivat. Talon puolesta järjestettiin myös vedonlyöntiä ottelujen tuloksista, mistä majatalo sai huomattavaa lisätuloa juomamyynnin kylkeen. Kukko- ja koiratappelut, sekä erilaisten petoeläinten kuten karhujen ja mäyrien härnääminen, olivat nekin juomisen yhteydessä suosittua viihdettä.

Pubien nimissä näkyy yhä nykyään jäänteitä näistä moninaisista urheilulajeista ja viihdemuodoista. The Fox and Hounds viittaa tietenkin kettujahtiin, The Greyhound vinttikoira-ajoihin ja The Horse and Jockey laukkakisaan. The Cock Inn on saattanut olla menneisyydessään kukkotappelujen pitopaikka, ja The Dog and Duck -nimen taustalla on sorsajahdin muoto, jossa sorsan siivet sidotaan ja lintukoira sukeltaa saalistamaan sen lammesta.

Verisimpiä eläintappelulajeja alettiin 1800-luvun puoleenväliin mennessä kieltää, jolloin kukkotappelun sijaan suosiotaan kasvatti rottajahti, jossa jälleen kerran hyödynnettiin koirien metsästysvaistoa. Paljain käsin nyrkkeilyn (prizefighting) kulta-aika pubeissa osui sekin 1800-luvun puolenvälin ympärille. Vuosisadan loppupuolella paljasnyrkkeily oli jo menettänyt arvostustaan ja laji alkoi kehittyä kohti nykyistä muotoaan.

Teollistuvassa yhteiskunnassa pubista oli tullut työväenluokan (tai varsinkin sen miespuolisten jäsenten) “keidas”, paikka, jossa esivalta, työnantajat ja kodin ahtaus eivät rasittaneet. Se ei kuitenkaan ollut enää ainoa kodin ulkopuolinen paikka, jossa oli tarjolla viihdettä massoille. Esimerkiksi music hall -esitykset olivat hyvin suosittuja 1800-luvun lopulla, ja elokuvat seurasivat perässä muutama vuosikymmen myöhemmin. Vapaa-aikaa saattoi viettää jo maailmansotien välisenä aikana monellakin tavalla, palstaviljelystä kunnallisiin kirjastoihin.

Lisäksi vakiintuneilla urheilulajeilla kuten kriketillä tai keilailuilla, oli yhä useammin omat suorituspaikkansa pubin tai majatalon ulkopuolella. Tähän ajanjaksoon osuu tietenkin myös jalkapallon nousu työväen huvina.

Kohti kotona juomisen aikakautta

Pubien ja panimojen määrät, samoin kuin oluen kokonaiskulutus, vähenivät tuntuvasti maailmansotien välisenä aikana. Syitä pubissa juomisen vähenemiseen oli monia, osa poliittisia ja lainsäädännöllisiä, mutta osittain kyse oli siitäkin, että työväen lisääntynyt asumismukavuus houkutti yhä useampia viettämään iltaa kotona pubin sijaan.

Urheilua saattoi seurata radiosta ja myöhemmin televisiosta. Tämä ei tarkoita, etteivät pubit olisi jo ennen joukkotiedotuksen aikakautta tehneet kaikkensa, että yleisö pysyi ottelun tapahtumien perässä. Eräs 1890-luvun ravintola sai kymmenen minuutin välein sähkeitse päivityksiä jalkapallopelin käänteistä. Kun urheilua alettiin sitten seurata kotisohvalta käsin, oluttakin ostettiin kotona juotavaksi. Jo vuonna 1939 kolmannes kaikesta oluenkulutuksesta oli pullomyyntiä.

Monien urheilulajien siteet pubissa käymiseen säilyvät silti vahvoina. Silloinkin, kun pubissa ei pelattu tai seurattu mitään ottelua, urheilu oli jatkuvasti puheena. Yhteiskuntatieteellisen Mass-Observation-laitoksen havainnoitsijat totesivat 1930–40-luvuilla, että lähes 40 prosenttia kaikista lontoolaispubeissa käydyistä keskusteluista koski urheilua, Pohjois-Englannissa yllättäen hieman vähemmän. Samoin todennettiin, että jalkapallo oli selkeä pääpuheenaihe ainakin kauden ollessa kuumimmillaan.

Jalkapallon ja pubin välillä oli usein paitsi henkinen myös taloudellinen yhteys. Jalkapalloseurojen alkuaikoina pubien omistajat olivat tärkeitä seurojen rahoittajia, ja myöhempinä vuosikymmeninä juomayhtiöiden sponsorointi niin tälle kuin muillekin lajeille on toki tunnettua. 1800-luvun viimeisinä vuosina oli myös alettu nähdä jalkapalloilijoita pubien tiskin takana myymässä olutta. Tunnettujen pelaajien avulla houkuteltiin laumoittain asiakkaita pubeihin. Juomateollisuus ja pubien omistajat olivat haistaneet tilaisuuden hyötyä lajin kasvavan suosion kustannuksella.

Kun pubit eivät enää olleet pääasiallisia urheilukilpailujen järjestämispaikkoja, oli tietysti käytännöllistä, jos pubi sitten sijaitsi esimerkiksi jalkapallostadionin lähistöllä. Ne käytännöt, millä tavoin juomia on ollut tarjolla itse areenalla, ovat vaihdelleet aikakaudesta toiseen. Sen sijaan pubikäynnit ennen ja jälkeen ottelun ovat kiinteä ja nyt jo lähes ikiaikainen osa kulttuuria. Ruuhkat ovat kovia, ja eräs pubi Aston Villan stadionin lähistöllä esimerkiksi myi aikoinaan vain miedompaa olutta näinä aikoina, sillä omistaja laski, ettei parempia laatuja olisi muuten riittänyt muille päiville.

Pubit ovat myös monin paikoin säilyttäneet pitkään roolinsa pikkulajien paikallisten harrastajayhdistysten kokoontumispaikkoina, olipa kyse keilailusta, dartsista tai kalastuksesta. Pubien ja ravintoloiden sisällä harrastettavista peleistä pintansa ovat pitäneet ainakin biljardi ja darts. Jälkimmäisestä tuli maailmansotien välisinä vuosina suosituin brittiläinen pubilaji. Dartsilla oli merkittävä osa myös pubien asiakaskunnan vähittäisessä muutoksessa täysin miehisestä valtakunnasta tasa-arvoisemmaksi paikaksi. Naisten darts-porukat alkoivat kokoontua pubeissa sotien jälkeen. Nämä pioneerit olivat vielä pitkään harvinaisia poikkeuksia miesvaltaisessa asiakaskunnassa, mutta uusi lehti oli jälleen kääntynyt niin pubien kuin pubiurheilun maailmassa.

Lähde: Collins, Tony & Vamplew, Wray. Mud, sweat and beers. A cultural history of sport and alcohol.