Olutkoira: Olutkoiran Oxford, osa I

Seisoimme Lamb & Flag Passagen porttikäytävässä pitämässä sadetta, kun taaksemme kertyi meitä nuorempi ja äänekkäämpi seurue, joka vaikutti olevan jonkinlaisella Oxfordin kierroksella. Portista näkyi St Giles -kadulle, jonka takana siinsi yksi kaupungin pienimuotoisista nähtävyyksistä. Tunnetussa kyltissä sen ulkoseinällä kotka kannattelee kynsissään pikkulasta.

‟Hei, eikö tuolla ole se pubi, jossa J.K. Rowling kirjoitti sen kirjan, oliko se Taru sormusten herrasta?” yksi porukasta heitti.

Jos olisin Oxford-opas ja joku kierroksella kysyisi tuon kysymyksen, selkäytimestä voisi ensin päästä pitkä äänetön ei-ei-ei-ei, mutta jotenkin oikeilla jäljillä kysyjä kyllä on tarkemmin ajatellen.

J.K. Rowling kirjoitti läpimurtokirjaansa istuessaan kahvilassa, ei pubissa. Ja ei Oxfordissa vaan Edinburghissa. Kirja oli Harry Potter ja viisasten kivi, ei Taru sormusten herrasta.

Mutta pubi, jota kysyjä osoitti, oli todellakin The Eagle & Child, jossa J.R.R. Tolkien (ei Rowling) istui yliopistokollegojensa kanssa ja luki joskus ääneen otteita tulevasta kirjastaan Taru sormusten herrasta. Hän ei tiettävästi kirjoittanut sitä pubissa istuessaan, ja joka tapauksessa tämä tapahtui 1940-luvulla, toinen 1990-luvulla.

Oxfordin kadut ja talot ovat ilman tätäkin tulvillaan yhteyksiä kirjallisuuteen. Tolkien ja ystävänsä, Narnia-kirjailija C.S. Lewis, paistattelevat kirjakauppojen ikkunoissa ja turistikierrosten mainoksissa. Professorikaverusten lisäksi oxfordilaisia olivat myös esimerkiksi dekkaristi P.D. James, scifi-mies Brian Aldiss ja tv-komisarioiden Morsen ja Lewisin kirjallinen isä Colin Dexter. Ihmemaan Liisasta tunnettu Lewis Carroll opetti yliopistolla ja asui Oxfordissa, samoin Iris Murdoch.

Näiden lisäksi kymmenet brittikirjailijat tietenkin elelivät Oxfordissa opiskeluvuosinaan. Tunnetut nimet Philip Pullmanista Dorothy Sayersiin sijoittivat kirjojaan yliopistokaupunkiin sen jälkeenkin. Rowlingilla ei taida olla muuten Oxford-yhteyksiä, mutta Harry Potter -sarjan kuvitteelliseen Tylypahkan velhokouluun sijoittuvia Potter-elokuvien kohtauksia on kuvattu jonkin verran täällä.

Oxfordin pubien ja erilaisten kirjallisten hahmojen väliset yhteydet eivät toki lopu Tolkieniin ja Eagle & Childiin nekään. Esimerkiksi Morse-kirjojen maailmaan pubit kuuluvat erottamattomasti, ja Morse- ja Lewis-fanien kotipesä tuntuu olevan historiallinen The White Horse -pubi Broad Streetillä. White Horse on kiireisinä vuorokaudenaikoina suosittu, ja pienenä ja kapeana pubina ahdas, mutta kun nyt kävimme illan viimeisellä aukiolotunnilla, paikassa oli väljää.

White Horse ei nimestään huolimatta ole sidoksissa samannimiseen panimoon, joka toimii noin 15 km päässä Oxfordista. (Toinen Oxfordin pubi, Royal Blenheim, sen sijaan on.) Panimon Wayland Smithy -olutta tälläkin pubilla kyllä oli hanassa, ja se oli 4,4 % vahvuudestaan huolimatta melkein Burton ale -maisen tanakka punertava – ja panimon vakiovalikoiman vahvin – real ale. Mainio olut, jota siemaillessa seinien lukuisat Morsen ja muiden hahmojen kuvat eivät luoneet turhaa turistitunnelmaa, vaan paikka oli kaiken kaikkiaan sympaattinen ja perinteikäs pikku pubi.

Real ale uudelleen kurimuksessa

Oxfordin reissullamme oli kaksi tarkoitusta. Ensimmäinen tuskin yllättää: real alen nauttiminen. Vaikka Helsingissäkin on kunnioitettavia baareja, joissa brittierikoisuutta on jatkuvasti tarjolla, tunnelma ja valikoima sen kotikentällä on silti eri luokkaa. Toinen tarkoitus oli käydä katsomassa Bodleian Libraryn Tolkien-näyttely, joka on muuten vielä tämän viikon loppuun esillä Oxfordissa ennen siirtymistään New Yorkiin. Siitä lisää tämän postauksen jälkimmäisessä osassa.

Real ale (tai teknisemmältä nimeltään cask ale) on erikoinen otus, sillä vaikka Britannian kukoistava pienpanimokenttä perustuu paljolti sen 1970-luvulla alkaneeseen renessanssiin, juuri nyt tällä oluttyypillä ei mene kovinkaan hyvin. Laadunvalvoja Cask Marque julkisti joitakin päiviä sitten vuotuisen Cask Reportinsa, jonka mukaan cask-oluen suosio on jälleen suistunut jyrkkään laskuun.

Eturivin olutkirjoittajista muun muassa Martyn Cornell, Matthew Curtis ja raportin taustatutkimusta tehnyt Pete Brown ovat kommentoineet asiaa blogeissaan. On ällistyttävää, että cask-oluen volyymi vähenee samalla kun käsityöoluen suosio samaan aikaan kasvaa. Faktojen tasolla tässä ristiriidassa ei olisi mitään huolestuttavaa, koska mikäänhän ei estä tarjoilemasta vaikka kaikkein muodikkainta New England IPAa cask-versiona.

Ongelma on paljon mielikuvien puolella. Brittikuluttajien assosiaatioissa cask on Pete Brownin mukaan vanhojen miesten juoma – laadukkaana ja maukkaana koettu, mutta toisaalta myös (liian) vahvana, katkerana ja tummana. Monet arvostavat mutta eivät juo sitä. Oikeasti cask ale ei tietenkään ole sen tummempaa, vahvempaa tai katkerampaa kuin mikään muukaan olut – kyse on vain anniskelutavasta. Raportista kävi myös ilmi, että kuluttajien enemmistö joisi oluensa mieluummin kylmempänä kuin mitä cask-oluen ihanteellisena lämpötilana pidetään, ja toisaalta, että suuri osa pubeista samaan aikaan tarjoaa sen ihannelämpöä lämpimämpänä.

Toinen selkeä caskin ongelma onkin imagon ohella laatu. “Miten on mahdollista, että lähes 50 vuotta Camran perustamisen jälkeen en edelleenkään voi vakuuttua, että saisin laadukasta cask-olutta useimmissa pubeissa?” kysyy Martyn Cornell. Pulman taustalla on Cornellin mukaan muun muassa se, että monesti kukaan pubin henkilökunnasta ei ymmärrä mitään cask-oluesta, tai ei välitä tai edes erityisemmin pidä siitä.

Cornell heittää kysymyksen, kannattaako caskia edes myydä muiden kuin niiden, joille asia on lähellä sydäntä. Laadun kannalta kipupisteenä on vaihtuvuus, varsinkin nykyään, kun asiakkaat odottavat pubeilta laajaa hanavalikoimaa. Jos cask-oluita on useammassa hanassa, mutta pubi ei saa niitä menemään hanoista kaupaksi niin nopeasti, että oluet säilyisivät tuoreina, kannattaisi pitäytyä yhdessä tai kahdessa. Cask-astia pitäisi saada tyhjäksi kolmessa päivässä.

On todella mielenkiintoista – kuten Matthew Curtis puolestaan toteaa – että cask ale ei ole brittiläisessä olutuniversumissa se kallein ja erikoistunein olutvaihtoehto, vaikka niin voisi minun tyyppisteni olutkirjoittajien jutuista kuvitella. Se on päinvastoin normaalin brittipubin halvin olut. Selvästi hintavampaa on amerikkalaisvaikutteinen craft beer (joka siis voi olla myös tarjolla caskista), mutta myös aivan tavallinen hana-lager on cask alea kalliimpaa. Tämä on todella nurinkurinen ja epäedullinen tilanne.

Ruusussa ja kruunussa

Onnistuin tällä Oxfordin-reissulla maistamaan laskujeni mukaan kahtatoista cask-olutta. Aina aikaisemmin, kun olen jossain testannut useamman cask- eli real alen lyhyen ajan sisään, yksi lasillisista on ollut jollain tavalla velttoa tai jopa epäpuhtauksien pilaamaa. Tällä kertaa värisuora oli täydellinen: vaikka kaikki Oxfordissa juodut oluet eivät olleet erityisen jännittäviä tai maailmaa mullistavia, kaikki olivat hyvässä kunnossa ja parhaat todella erinomaisia.

Matkan muisto pitää siis mielialan korkealla, vaikka viime päivinä on saanutkin lukea monenlaisia tuomiopäivän ennustuksia cask-kulttuurille. On ehkä hyvä muistaa, että vaikka joskus tulevaisuudessa cask ei enää olisikaan Britanniassa niin universaali ilmiö kuin se on viime vuosikymmenet ollut, sillä on kuitenkin miljoonapäinen ihailijajoukko – panimomestareista olutjärjestöaktiiveihin ja tavallisiin sukan- ja oluenkuluttajiin. Tämä arvostus ja osaaminen tuskin hetkessä hupenee.

Paras pubi- ja olutkokemus tällä kertaa oli The Shotover Brewing -panimon Scholar (4,5 %) The Rose & Crownissa. Panimo toimii vain noin kilometrin verran kaupunkialueen ulkopuolella, eli paikallisesta laatutuotteesta on jälleen kyse. Viittä mallasta ja viittä humalalajiketta sisältävä bitter tarjoili tumman appelsiinimarmeladista, moniulotteista makua ja maltillista katkeruutta. Olut laskettiin normaalin suorareunaisen pint-lasin sijaan pyöreään kahvalliseen tuoppiin.

Olin kävellyt Rose & Crowniin Pohjois-Oxfordiin jo aamupäivästä pian pubin ovien avauduttua. Tuskin mikään olutmaailmassa on sen hienompaa kuin rauhallinen pubi, jossa edellisen illan tomut vielä laskeutuvat auringonsäteillä ja isäntä tai emäntä vaihtaa kanssasi pari sanaa laskiessaan täydellistä tuoppia. Sen jälkeen saat jatkaa juttua tai istua itseksesi, ottaa olutkirjan hyllystä ja selailla sitä, tutkailla seinille unohtuneita vanhoja olutmainoksia tai vain keskittyä itse asiaan, tuopin sisältöön. Kiire on jäänyt oven ulkopuolelle.

(Oxford-raportin toinen osa luvassa pian…)