Olutkoira: Kuka päättää puolestasi, mikä olut on hyvää? (Sessio #10)

Epäiletkö koskaan, ymmärtävätkö oluesta kirjoittavat ja sitä arvioivat ihmiset oikeastaan maistamistaan tuotteista mitään? Ovatko bloggaajalle kaikki oluet miellyttäviä tuttavuuksia, jotka maistuvat takkatulen ääressä ja näyttävät hyvältä kuvassa? Onko reittaajan tuomio liian monesta uutuudesta yliolkainen “meh” tai “okay but nothing special”? Luotatko Pirkko Liinamaahan vai Klaus Järviseen vai et kumpaankaan?

Pilsner Urquell 0 pistettä – persoonallista makua vierastettiin

Anikó Lehtisen julistamaan kymmenenteen Sessio-yhteispostaukseen valikoitui aiheeksi “oluen laatu”. Aiheessa on paljon ulottuvuuksia, mutta aion itse käsitellä sitä pelkästään oluiden arvioinnin näkökulmasta, olutarvioiden kuluttajana. Puhun siis ylipäätään olutkritiikistä, jota arvostelijat niin perinteisissä medioissa kuin blogeissa tai reittaussivustoilla ja -sovelluksissa tuottavat – jälkimmäisissä tuhansia arvioita päivässä. Oluen tasoa tai laatua mitataan näissäkin, ja sitä lähestytään erilaisilla mittareilla.

Olutkritiikkiä on tehty varmasti kauemmin kuin nykyajasta katsoen voisi kuvitella. Välineitä siihen oli ennen vähemmän, varsinkin aikoina jolloin sen mahdollisia laatijoitakin – alan ammattilaisia ja harrastajia – oli paljon harvemmassa kuin nyt. Tyypillisin muoto oli sanomalehteen tai alan julkaisuun kirjoittavan asiantuntijan sanallinen tuomio, ehkä pisteillä tai tähdillä ryyditettynä. Nyt numeroiden näppäily puhelimella taitaa olla perustapaus.

Kuitenkin olut laatujuomana oli pitkään lapsipuolen asemassa verrattuna esimerkiksi viineihin. Lager-monokulttuurin vallitessa olutkritiikin mielekkyys ei ehkä edes pälkähtänyt päähän, ja olutala itsekin puhui mieluiten panimoteknisestä laadusta. Monessa idea oluiden arvioimisesta viinien tapaan herätti korkeintaan hilpeyttä, kuten Uuno Turhapuron arvioidessa pihaan saapuneen olutkuorman laatua (selevästi vuoten seittenkaks ohrasatova, sanoisin että ohra on Siilinjärven länsiosasta…). Sana “tasalaatuinen” oli muuten jostain putkahtanut Uunonkin sanavarastoon.

Ruokatoimittaja Eeva Salonen kiteytti yleisen oluttietoisuuden puutteen kohtuullisen hyvin Hesarissa toukokuussa 1986: “Oluen olemuksesta tiedetään meillä Suomessa vähän. Kun meikäläinen saa eteensä tuopillisen kullankellertävää kuohuvaa, ei siinä tilanteessa juuri tulla ajatelleeksi, mitä oikeastaan juodaan”. Tämä lausuma löytyy lehden artikkelista, jossa asiantuntijaraati myös arvioi neljä ulkomaista tuontiolutuutuutta ja niiden rinnalla neljä kotimaista A-olutta.

Kotimaiset oluet Amiraali, Lahden A, Koff A ja Lapin Kulta Export voittivat raadin valinnoissa ulkomaiset pisteillä 7–3, kun jokainen jäsen sai asettaa omat suosikkinsa ensimmäiselle ja toiselle sijalle. Heineken, Kronenbourg ja Beck’s saivat silti yhden kärkisijan kukin, kun taas Pilsner Urquell jäi nollille eli ilman ykkös-, kakkos- tai edes kolmossijoja. Kaksi maistajista jätti Urkin jumboksi. Raadin jälkikeskustelussa oli ihmetelty tämän pilsnerin suosiota maailmalla, eivätkä maistajat arvostaneet sen persoonallista makua.

Tästä näkyy aika selvästi yksi olutkritiikin tyypillinen piirre: sitä tehdään aina ajasta, paikasta ja vallitsevista mieltymyksistä käsin. Tietenkin hyvä kriitikko pitää päänsä myös silloin, kun oma mielipide eroaa muodeista. Tuossa vuoden 1986 HS-raadissakin oli mukana ison panimon tutkimus- ja kehityspäällikkö, maan johtavan lehden ruokatoimittaja ja kolme hotelli- ja ravintola-alan yritysjohtajaa, eli tietoa ja asiantuntemusta pitäisi löytyä.

Raadissa tosin oli todettu myös, että “monelle oluen ystävälle Pilsner Urquell nostaa mieleen kaihoisia lomamuistoja Keski-Euroopasta”. Kaihon painoarvo ei kuitenkaan ollut suuri. Kotimaiset oluet pääasiassa tunnistettiin sokkomaistelussa kotimaisiksi ja niistä pidettiin. Kukapa karvoistaan toisaalta pääsee? Minäkin katson toki tämän raadin näkemyksiä oman tietoni pohjalta, eikä minulla ole esimerkiksi kokemusta vuoden 1986 Urquellista ja sen laadusta.

Kriitikkohan kuoli jo

Ennen vanhaan sanomalehtien kirjallisuus-, viini-, ruoka-, kuvataide-, elokuva- tai musiikkikriitikot kertoivat, mikä on hyvää ja mikä ei. Se, mistä sinä pidät, ei välttämättä ollut sama asia kuin mistä sinun olisi hyvä pitää. Populaarin ja korkean välinen hierarkia oli kyllä jo murtunut tai murtumassa, mutta silti esimerkiksi mustavalkoinen taide-elokuva oli mustavalkoinen taide-elokuva ja Uuno oli Uuno.

Sitten internet antoi kaduntallaajan mielipiteille äänen ja oikeutuksen. Tuli uudenlaisia asetelmia: amerikkalaisen laatulehden filmikriitikko haukkui supersankarielokuvan, ja elokuvan fanit lyttäsivät tappouhkausten saattelemana sosiaalisessa mediassa hänen uransa, persoonansa ja koko ammattikuntansa. Tällaisen myrskyn silmään joutuva ammattikriitikko ei välttämättä enää vain myhäile kansanjoukkojen ymmärtämättömyydelle vaan saattaa alkaa vakavasti harkita alan vaihtoa.

Kuvaannollisesti kriitikon kuolemasta on puhuttu pitkään, ja tappajina ovat miljoonapäiset massat rikoskumppaneinaan digitalisaatio ja lehtialan murros. — Somemöly on yksi asia, mutta ammattikriitikon valta-asemaa ovat myös jo jonkin aikaa nakertaneet nuo ”vakavasti otettavat amatöörit”, eli me bloggaajat. Blogien kirjo on tietenkin moninainen; osalla on kovat laatukriteerit ja tavoitteet korkealla, toisilla taas harrastamisen palo korvaa räikeimmät osaamisen puutteet.

Mitä kaupallisempi tuote, sen todennäköisemmin internet tarjoaa siitä puoliammattilaisten lisäksi myös todellisia vertaiskritiikkejä. Elokuvat ja kirjat on tähditetty Amazonissa toisten käyttäjien kirjoittamien arvioiden perusteella. Sama pätee ravintoloihin TripAdvisorissa ja muihin palveluihin muilla sivustoilla. Nettikauppojen algoritmit ehdottavat sinulle lisäksi tulevia ostoksia. Suosittelutalous kiteytyy sanoihin ”jos pidit tuosta, pidät todennäköisesti myös näistä”.

Ihmiset luottavat siis nyt suurten kuluttajajoukkojen tai esimerkiksi ihailemiensa julkkisten suosituksiin. Niin sanottujen oikeiden kriitikoiden arviot eivät ehkä osu edes heidän silmiinsä ilman, että tilaa kallista laatulehteä. Mitä tästä voi seurata?

Jos suosittelutalous pelaa niin kuin pelätään, enää ei tehdä todellisia löytöjä (”en olisi ikinä uskonut, että pidän näin paljon tästä levystä”) mutta ei myöskään koeta pettymyksiä (”kriitikko antoi filmille viisi tähteä, mutta minun makuuni tämä ei vain osu”). Suosittelutalous käperryttää ihmiset ikään kuin omiin henkilökohtaisiin genreihinsä, ja jopa sen kapean mukavuusalueen sisältö muuttuu yhä homogeenisemmaksi.

Kuka antaa laatuleiman oluelle?

Oluen yleisen arvostuksen nousu on osunut juuri ajanjaksoon, jolloin kriitikoiden asema on laajemminkin muuttunut. Niinpä perinteisiä olutkriitikoita ei ole tarvinnut pudottaa jalustoilta, koska jumalan asemaan kohonneita sellaisia ei internetiä edeltävässä printtimaailmassa monia ollut. Tai jos olikin, untotikkasia tai michaeljacksoneita, he olivat aktiivisia myös harrastajien pienjulkaisuissa.

Olutharrastamisen laajuus ja kirjo on kuitenkin varsinkin 2000-luvulla kasvanut niin paljon, että aktiivisille harrastajille esimerkiksi lehtien perinteiset olutraadit vaikuttavat melkoisilta pintaraapaisuilta. Syvällinen ymmärrys löytyy netin olutjulkaisujen, keskustelupalstojen ja some-ryhmien maailmasta.

Eli asian ytimeen: ketä minä uskon, kun haluan saada selville, onko jokin olut hyvää? Vaihtoehtoja tulee äkkiä mieleen puolen tusinaa. Monelle harrastajalle ainoakin kritiikin lähde on varmasti tällä hetkellä vertaisarvioijien antamat pisteet esimerkiksi Untappdissa tai Ratebeerissä. Mutta muitakin on runsaasti. Sanomalehtien raadit tai olutlehtien olutarviot. Olutkirjat. Olutblogit ja amatöörien tai ammattilaisten podcastit. Harrastusryhmät. Keskustelut olutfoorumeilla ja some-kanavilla. Ja niin edelleen.

Hyvä olutkritiikki – kuten hyvä viini-, elokuva- tai kirjallisuuskritiikkikin – edellyttää arvioijalta tarkkojen havainnointikykyjen lisäksi tietoa. Ei sillä etteivät aistihavainnot olisi tärkeitä. Jos olut on pilaantunut, se on kyettävä huomaamaan heti kärkeen, ja usein sen havaitsee jo tuoksusta. Sitten tehdään silmämääräisiä huomioita esimerkiksi väristä ja vaahdosta, ja lähdetään erittelemään suutuntumaa ja makua. Mutta tämän kaiken lisäksi olut pitää vielä osata suhteuttaa kulttuuriseen taustaansa: siihen, mitä oluen tyylistä, tekijästä ja ehkä myös kotialueesta tiedetään.

Jos olut on hapanta, onko se sitä tarkoituksella vai tekijän taitamattomuuden vuoksi? Onko panimo valmistanut aikaisemmin samanlaista olutta vai onko tämä uusi aluevaltaus? Onko olut tekijänsä tuotteiden joukossa poikkeuksellisen onnistunut vai heikko suoritus? Jos olut on sellaista miksi tekijä on sen tarkoittanut, rikotaanko oluttyylin rajoja vai sijoitutaanko keskelle tyylillistä “karsinaa”? Noudattaako se kotiseutunsa historiallisia perinteitä vai muualta tuotuja muotivirtauksia?

Kaikkiin lyhyisiin olutarvioihin tätä taustatietoa ei tietysti mahdu – ei ole ennenkään mahtunut. Näppituntumalta ymmärrys jää kuitenkin helpoimmin ohueksi, jos seuraa vain toisten täppääjien ja reittaajien edesottamuksia. Lehtien arvioijilla ja pitkän linjan bloggaajilla on yleensä enemmän tietoa kuin keskivertoreittaajalla, ja median luonteeseen sopii tiedon jakaminen hieman pitemmässä merkkimäärässä. Olutkirja taas on jo usein niin pitkälle toimitettu kooste, että siitä saa asiantuntevan kuvan esimerkiksi kokonaisen maan olutkulttuurista ja mielenkiintoisista oluista.

Jos itse haluan tietää, kannattaako jotakin olutta hankkia, turvaudun tietenkin mielelläni luotettuihin tahoihin. Esimerkiksi Ratebeeriä tulee kyllä käytettyä, varsinkin jos kyse on harvinaisesta oluesta tai jostakin oudosta maasta. Ratebeeriin en silti koskaan täysin luota, koska reittaajamassojen pisteet painottuvat turhan paljon amerikkalaisiin arvostuksiin ja vakiintuneisiin “hyviin oluihin”. Mieluummin kuin kaikkien pisteyttäjien keskiarvoa, kuuntelen yksittäisiä olutkonkareita, jos heidän näkemyksiään on jossain tarjolla.

Olutkirjat ovat hyödyllisiä joissakin tapauksissa, esimerkiksi Tim Webbin Good Beer Guidet Belgiaan mennessä. Niitä lukiessa voi olla varma, että kirjoittajalla on useamman vuosikymmenen kokemus belgialaisista oluista ja olutkulttuurista.—  Kuuntelen myös herkällä korvalla sellaisia olutbloggaajia tai -toimittajia, joiden tiedän tuntevan perinpohjaisesti sen aiheen tai ne oluet, joista kirjoittavat.

Ihanteellinen olutauktoriteettini olisi ehkä elokuvamaailmasta tutun Rotten Tomatoesin tyyppinen kriitikoiden konsensus – ehkä vielä sillä erotuksella, että saisin itse napsia siihen hyviksi tietämieni arvioijien pisteet, olipa ne esitetty millä foorumilla tahansa. Sanallisilla arvioilla voisi sitten syventää ymmärrystä. Onhan reittauspalveluissa mahdollista esimerkiksi katsoakin eniten arvioita antaneiden käyttäjien pisteet. Olennaisinta olisi kuitenkin ohittaa paitsi vähän aikaa harrastaneiden, myös liian yksipuolisesti fanittavien arviot. Ainakin osalla valitsemistani neuvojista olisi kuitenkin hyvä olla erilainen olutmaku kuin omani.

Olisiko virtuaaliselle viisaiden neuvostolle tilausta? Koska arviot ovat hajautuneet moniin medioihin eri verkkopalveluissa ja printissä, laajaa koontia valikoitujen asiantuntijoiden näkemyksistä ei tuosta vain irtoa. Pitkälle räätälöitävä palvelu merkitsisi myös helposti maksullisuutta. Mielenkiintoista kyllä, tarve valistuneille näkemyksille on minunkin kaltaisellani melko kokeneella olutihmisellä sen verran kova, että voisin tasapainoisista ja perustelluista näkemyksistä jotain maksaakin. Vanha totuus, että elämä on liian lyhyt huonon oluen juomiseen – ainakaan liian usein – pitää kyllä paikkansa.

Lähteitä:

Helsingin Sanomat 29.5.1986. “Kotimainen olut erottuu vieraista”.

McDonald, Ronan. 2009. The Death of the Critic. Bloomsbury, Lontoo.