Olutkoira: Kotiolutta: Harjun Panimo Awenger OBE

Olen kirjoittanut viime viikkoina useampaan otteeseen brittiläisistä strong aleista (esimerkiksi Fuller’s Beer One -arvio sekä 1698 ja 1845 -vertailu).

Nyt maistelussa on tältä saralta vaihtelun vuoksi kotiolutta, mikä on tässä blogissa harvinaista. Tekijänä oli – jo toisen kerran – Jani Harju, joka pari vuotta sitten tekemieni juttujen perusteella (ks. tämä ja tämä) tietää minun tykkäävän Burton alesta.

Vanha brittiläinen oluttyyli on käytännössä sulautunut osaksi strong alea ja nimenäkin melkein unohtunut. Jos jotakuta kiinnostaa, mistä tarkemmin ottaen on kyse, taustoja selviää tuosta ensimmäisestä postauksestani.

Harjun ensimmäinen Burton oli mielenkiintoinen mutta muistiinpanojeni mukaan jätti hieman toivomisen varaa siinä, miten sokerilisäaineet – käytännössä siirappi – toimivat valmiissa oluessa. Uudemmassa Burton-versiossa siirappi on jätetty pois, mutta sen sijaan on lisätty hieman karamellimallasta sekä kandisokeria. Tekijän mukaan makeutta on vähemmän ja siitä olen samaa mieltä.

Tässä on kyse jo lähes vuoden verran pullossa kypsyneestä oluesta, mikä oikeastaan tekee tuotteesta mielenkiintoisemmankin. Janin kertoman mukaan olut sai tuoreeltaan hieman nihkeät arviot Olutliiton valtakunnallisessa kotiolutkilpailussa viime vuonna, kun tuomarien mielestä käymisestereitä oli liikaa eikä maltaan makua tarpeeksi.

Patenttikorkkipulloa avatessa kuulostaa, että hiilihappoa on mukavasti ja ilmoille pääsee melkeinpä arvokkaan luostariolutmainen tuoksu. Oluen nimen tarinaa en tunne, mutta etikettitaide on edellisestä Burtonista muuttunut ammattimaisempaan suuntaan. OBE on siis lyhenne sanoista Old Burton Extra. Oluen väri vastaa käsitystäni Burtonista eli on tumma pähkinäpuun ruskea.

Herkullisessa tuoksussa on maustekakkua ja kuivattua hedelmiä, ja joihinkin vahvempiin belgialaisiin luostarioluihin (ns. ”tummiin tripeleihin” kuten Kapittel Prior) vihjaavaa kandisokerin ja maltaankin aromia. Tosiaan edellisessä Burtonissa häirinnyt siirappisuus ei nyt tule esiin ja maistelussa Awenger OBE tarjoaa vaikutelmia erilaisista tyylikkäistä, tummista oluttyyleistä.

Kuten Tynt Meadow -trappistin yhteydessä jokin aika sitten, nytkin mietin, onko olut lopulta niin englantilainen kuin on tarkoitettu. Burtonin suhteen ”tyylinmukaisuutta” on hieman hankala arvioida, kun oluttyyli tosiaan on sulautunut muihin ja sen piirteiden tunteminen ei kuulu kokeneidenkaan maistajien välinevalikoimaan. Kun minulta ei tässä mitään varsinaista tuomarointia kukaan vaadi, en aio ottaa tästä paineita, ja itse oluesta pidän kyllä.

Pohjimmiltaan mainio olut ohjaa ajatuksia välillä doppelbockien suuntaan ja hetkittäin myös kotimaassa yksinäistä sarkaansa kyntävään Munkintiehen. Maussa on samaa mausteisuutta ja tummaa hedelmää kuin tuoksussa, ja suklaista sokerisuutta jää hieman jälkimakuun. — Humala maistuu varsin mietona, kun ottaa huomioon, että etikettiin on merkitty 90 IBU. Tätä lukemaa on vaikea uskoa, mutta vuosi pullossa on varmasti pehmentänyt särmiä monessakin mielessä ja tehnyt oluelle hyvää.

Kun päästään lähemmäksi pohjaa, sameutta alkaa tulla mukaan, lopussa erittäin paljonkin ilman mitään hölskyttelyä. Ehkä maku taas belgialaistuu hiivan myötä. Hiiva varmasti on kyllä jotain brittilaatua, mutta nyt mennään taas samoilla rajamailla, joilla myös Tynt Meadow käyskenteli. Loppu on hiivan takia alkua kotiolutmaisempi, ja vielä pieni sitruunainen vivahde paljastuu makujen alta.

Tyylilajina tämä on sellainen olut, jota itse joisin mielellään paljon enemmänkin, jos näitä olisi laajemmin tarjolla. Elämys oli niinkin mukava, että aktiivinen aistiarviointi välillä unohtui, kun jäin makustelemaan omaan suuhun sopivaa olutta. En tiedä, miten hyvin prosentit tällä hetkellä vastasivat etikettiin painettua 6,8 %:a, mutta ihan tuhdin ja runsasmakuisen oluen hengessä mentiin.