Olutkoira: Jopen humalaolut

Humalaolut, jossa humala ei maistu kovinkaan vahvasti? Aatteleppa ite…

Hollannin Haarlemissa toimivan Brouwerij Jopenin Hoppenbier viittaa nimellään myöhäiskeskiaikaan 1300-luvulta 1500-luvun alkuun, jolloin humala oluen ainesosana ei ollut mikään itsestäänselvyys. Huomattava osa oluista maustettiin vielä mantereellakin muilla yrteillä, ja Englantiin ensimmäinen humalatarha istutettiin vasta 1520-luvulla.

Jopen, joka on viime aikoina uiskennellut Alkon hyllyille useammallakin oluellaan, on Alankomaiden ensimmäisen pienpanimoaallon uranuurtajia. Paikallinen olutseura-aktiivi Michel Ordeman alkoi rekonstruoida Haarlemin vanhoja olutreseptejä vuonna 1993, ja niitä pantiin alkuaikoina ainakin Van Steenbergellä ja De Halve Maanilla Belgian puolella sekä La Trappen luostaripanimossa Hollannissa.

Hoppenbier (6,8 %) on yksi Jopenin ensimmäisiä oluita ja sai neljän tähden arvioita ainakin Tim Webbin olutkirjoissa jo 1990-luvulla. Jopen on näköjään vanha oluttynnyriä tarkoittava sana, ja hoppenbier oli sekä pohjoisissa että eteläisissä Alankomaissa (jälkimmäinen on yhtä kuin nykyinen Belgia) tunnettu olutlaatu. Se levisi pohjoisesta päin ja saavutti jo 1300-luvun lopussa eteläiset Vallonian kaupungit, joissa siihen asti oli juotu yrttiseos gruutilla maustettuja oluita.

Haarlem oli 1400-luvun tärkeimpiä eurooppalaisia panimokaupunkeja ja merkittävä humalaoluen tuottaja. Humalaolutta nimitettiin tuohon aikaan myös ”Hampurin olueksi”, mikä viittaa uuden muotioluen alkuperään hansakaupungissa. Gouda oli toinen tämän ajan olutkeskus. Haarlemin olutta kuljetettiin ainakin nykyisen Belgian kaupunkeihin, todennäköisesti myös Kanaalin taakse. Seuraavalla vuosisadalla tuotantoluvuissa nousivat vuorostaan Delft, Antwerpen ja Lontoo.

Jopen sai oman panimotoimintansa pystyyn Haarlemissa vuonna 2006 lopettaen näin pitkän kiertolaisaikansa. Tämän jälkeen panimo on löytänyt itsestään myös nykyaikaisen craft beer -toimijan. Oluita on kertynyt katalogiin neljättäsataa, ja mukana on kollaboraatioita niin hollantilaisten kuin norjalaisten, italialaisten, puolalaisten ja amerikkalaisten kanssa. On ipoja, imperial stouteja, hapanoluita ja muuta ajalle ominaista.

Alkuaikoina kehitellyn Hoppenbierin lisäksi tuotannossa on edelleen myös Koyt, joka sekin perustuu panimon mukaan 1400-luvun alun reseptiin ja on gruut-olut. Sitä ei pidä kuulemma sekoittaa renessanssin aikoina trendanneeseen hollantilais-belgialais-saksalaiseen kuit-olutlaatuun (cuijte, coijte, queute, keute), jonka reseptiä hallitsee kaura ja joka ilmeisesti on ollut humaloitu olut. Näin vanha oluthistoria on helposti sekavaa ja sanojen kirjoitusasuja on monen näköisiä.

Jopenin Hoppenbier on joka tapauksessa sekin nimensä mukaisesti humaloitu, etiketin mukaan EBU-asteikolla jopa 40, mikä on belgialaisille oluttyyleille paljon (joitain vaaleita luostarioluita lukuun ottamatta). Belgialainen oluthan tästä tulee lähinnä mieleen, vaikka alkuperä onkin Hollannin puolella. Tietysti katkeruusmittarien ja aistitun katkeruuden suhde on hämärä, mutta itse en tästä maista yhtään sen enempää humalaa kuin muista hieman saman tyyppisistä belgialaisista (vrt. Witkap Stimulo).

Raikasta keltaisten hedelmien makua sen sijaan löytyy, samoin kevyttä yrttisyyttä ja lakritsimaista, maanläheisempää makua, sekä belgialaista hiivaa, ja vehnä ja kaura tuovat aavistuksen witbiermäistä kirpeyttä. Tällaisten eleettömien belgialaistyylisten oluiden kulta-aika oli ehkä 1990-luvulla, ja nykyään ne soljuvat monelta ohi jälkiä jättämättä. Ei tämä hollantilainen aivan niiden terävintä kärkeä kyllä olekaan, mutta ihan kiva lisä Alkon hyllylle joka tapauksessa, ja hyvä tekosyy klassiselle historialuennolle.

Lähteet: Van Uytven R., Geschiedenis van de dorst; Lost Beers -blogi.