Olutkoira: Burton ale -oluttyyli & Fuller’s Past Masters 1905 Old London Ale

Mitkä ovat brittiläisen oluen neljä perustyyppiä? Harva antaisi tähän kysymykseen nykypäivänä samaa vastausta kuin Whitbreadin panimo promomateriaalissaan vuonna 1948: kirjasen mukaan ne olivat pale ale, Burton ale, mild ale ja stout.

Sittemmin Burton ale käytännössä katosi eikä ole tahtonut palata – joistakin muista kadonneista oluttyypeistä poiketen – edes tämän päivän yksityiskohtaisiin tyyliluokitteluihin mukaan.

Silloin kun Gose katosi, se oikeasti katosi. Kukaan ei tehnyt Gosea. Samoin witbier katosi ja oli 1960-luvun alussa todella muutaman vuoden kokonaan poissa olutkartalta. Jonkun piti aktiivisesti ”löytää” nämä tyylit uudelleen tai ottaa niiden pelastaminen tietoisesti tehtäväkseen.

Burton alen kohtalo on toisenlainen.

Veikkaan, että koko ajan on ollut olemassa jokin olut, jonka voisi perustellusti lukea tähän parisataa vuotta vanhaan olutkategoriaan. Ehkä Bass No 1, ehkä Fuller’s Golden Pride. Nykyaikana vain on tapana sijoitella ne tiettyihin uudempiin tyylilokeroihin, sellaisiin kuin barley wine tai English strong ale.

Siinä, että oluttyylien nimet ja viittaussuhteet muuttuvat ajan myötä, ei ole nyt sinänsä mitään ihmeellistä. Hävisihän portterikin välillä sanana brittiläisestä kielenkäytöstä (se tosin säilyi Itämeren rannoilla, kuten Suomessa). Oli pelkkää stoutia, nyt on taas molempia. Ei ole silti selvää, etteikö Britanniassakin koko ajan olisi ollut jotain olutta, jota olisi voinut halutessaan kutsua portteriksi.

No 1 Ale: yhtä aikaa ”maailman ensimmäinen barley wine” ja Bassin vahvin Burton ale.

Tummaa talvenlämmittäjää keskellä kesää

Maanantaina osui silmiini tieto, että Alkon tilausvalikoimaan on tullut uutuutena lontoolaisen Fuller’sin Past Masters -sarjaan kuuluva 1905 Old London Ale. Alkon juoniselostus ei kerro oluesta paljon mitään, mutta Ratebeeriin on päätynyt samankuuloinen teksti kuin se, jonka myöhemmin löydän pullon kyljestä.

Siinä kerrotaan, että kyseessä on 112 vuotta sitten käytössä olleen Burton ale -reseptin mukaan pantu olut ja että valmistusohjetta konsultoimassa on ollut vanhojen olutreseptien asiantuntija Ron Pattinson. Nämä kaksi faktaa saivat minut säntäämään Arkadiaan melkein siltä istumaltani, ja siellähän pullot odottelivatkin vielä pahvilaatikoissa hyllyyn laittamista.

Pattinson on julkaissut blogissaan samantapaisen (ja suunnilleen samanikäisen, vuodelta 1909 olevan) reseptin, joka on peräisin toisen lontoolaispanimon Barclay Perkinsin lokikirjoista. Hänen mukaansa Burtonit olivat tyypillinen elementti Lontoon pubien olutvalikoimassa aina 1960-luvulle asti. Niitä näkyi vähintäänkin talven kausioluena, vaikkakin vahvuus oli jäänyt sotien jälkeen kiikkumaan 5 % molemmin puolin.

Burton alen historia on pitkä ja liittyy luonnollisesti alun perin Burton-on-Trentin panimokaupunkiin West Midlandsin pohjoisosassa. Jo alkuaikoina kyse oli vahvasta juomasta, joka kyllä sopikin viileässä säässä nautittavaksi. Itämeren rannoilla tämäntapainen oluttyyppi – kuten voimakas portterikin – oli suosiossa jo 1700–1800-lukujen vaihteessa. Kun venäläiset estivät brittioluen tuonnin vuonna 1822, Burtonin panimot muokkasivat makeiden, usein yli 10-prosenttisten oluidensa reseptejä saadakseen ne paremmin kaupaksi kotimarkkinoilla. Makeutta ja vahvuutta hillittiin ja humalointia lisättiin. Suuren suosion saanutta Burtonin uutta olutta tehtiin 1800-luvun mittaan monilla Englannin seuduilla.

Nyt Alkossa myytävä olut on 7,9-prosenttista, joten se olisi ollut vuonna 1905 panimon valikoiman vahvemmasta päästä mutta ei vahvinta. Maku on hyvin englantilainen, tumman hedelmäinen, humalointi kohtalaisen rauhallista, ja taustalla häilyy lakritsimaista mausteisuutta, ehkä myös jonkinlaista Fuller’sin talonmakua. Väri on tumman punaruskea. Ollakseen autenttista tämän on ilmeisesti oltavakin väriltään selvästi tummempaa kuin Burtonin tunnettu pale ale, jonka maine liittyy siis eritoten Intian-vientiin.

Toisaalta Burton-asiantuntijoiden kirjoituksista voi saada senkin kuvan, että tummuus on lähinnä 1900-luvun Burton alelle ominaista. Ron Pattinsonin mukaan Burton ale ”syntyi uudelleen tummana oluttyylinä 1900-luvulla”. Kuinka tummana? All About Beer -lehdessä julkaistussa Randy Mosherin artikkelissa taas puhutaan tummemmasta väristä jo 1800-luvun burtonilaisten yhteydessä. Michael Jackson näyttää rinnastaneen kaiken Burtonin oluen kaupungin kuuluisaan pale aleen, eikä hän vuoden 1977 kirjassaan juurikaan puutu värikysymykseen.

Myös pitempi kypsytysaika liittyy Burton alen historiaan, ja tynnyrisäilytykseen (keeping) viittaavat myös kirjaimet KK edellä mainitun vuoden 1909 esimerkkireseptin otsikossa. En tiedä, miten Fuller’sin Past Masters -sarjan oluet kypsyvät, mutta tässäkin pullossa mainitaan joka tapauksessa tuotteen olevan bottle conditioned eli maku jatkaa kehittymistään pullon avaamiseen saakka.

Sekavaa terminologiaa

Mitä enemmän kaivelen tämän oluttyylin ajoittain sekavaakin historiaa, ilmeisemmäksi käy, ettei Burton ale tosiaan ole varsinaisesti kadonnut maailmankartalta. Se on läsnä mutta enimmäkseen muilla nimillä. Jo pelkästään Past Masters -sarjassa tämä nyt ilmestynyt on oikeastaan jo kolmas olut, johon Burton-määreen voi liittää. Ensin oli Old Burton Extra ja sitten tuli XX Strong Ale (joka sekin ilmeisesti perustui Pattinsonin kanssa tehtyyn reseptiyhteistyöhön).

Kuten Pattinson itsekin antaa ymmärtää, rajat ovat aika häilyviä näiden muutaman vahvan ja/tai tynnyrikypsytetyn englantilaisen oluttyylin välillä. Old ale, strong ale ja barley wine on kaikki ehkä mahdollista määritellä niin, että niiden väliin jää suhteellisen vähän päällekkäisyyttä (esim. BJCP:n ohjeissa). Kaikissa on kuitenkin Burton alen elementtejä: se on yksi näiden tyylien yhteisistä esi-isistä ja edeltäjistä.

Tummempi, makeampi, vanhempi, vahvempi – tällaisista komparatiiveista Burtonin määritelmä ehkä koostuu. Ongelmana on vain se, että vertailukohdat ovat eri aikoina vaihdelleet. Samantapainen muuttuva käsiteviidakko liittyy muuten mild alen historiaan: nykyään tumma ja mieto oluttyyli oli aikoinaan vaalea ja vahvimmillaan vaikkapa 9-prosenttinen. Vahvuus ja väri eivät olleetkaan mildin määritelmässä olennaisia, tuoreus oli.

Pidän nimenä Burton alesta enemmän kuin esimerkiksi kliinisen oloisesta strong alesta. Burton alessa kuuluu läpi historiallista kaikupohjaa. Barley wine taas kuulostaa tavallaan naiivin runolliselta – eikä siis ole käsitteenä kovin vanha – mutta onhan siinäkin hauska vähän romanttinen klangi. Kaiken kaikkiaan näissä vahvemmissa tyylilajeissa ollaan brittiläisen oluthistorian ytimessä, ja siksi ainakin itselleni on aina ilouutinen, kun juurille uskollisia versiointeja Alkoon saadaan.

(Teksti perustuu yllä linkattujen blogi- ja artikkelilähteiden lisäksi Martyn Cornellin kirjaan Beer: the story of the pint.)