Olutkellari: Klassikko: Pilsner Urquell – Se toimii sittenkin?

Aika nostaa kissa pöydälle. Pilsner Urquell, tsekkipilsin kaikkien tuntema ilmentymä, arvostettu ja kehuttu lagerolut, joka on kuulunut lähikauppojemme valikoimiin ties kuinka kauan. Maistoin joskus, ei iskenyt. Olutharrastus alkoi, maistoin uudestaan. Vieläkään ei tunteita mukana. Urkkia on sen jälkeen mennyt satunnaisia purkkeja silloin tällöin, mutta silti sen hienous on jäänyt sisäistämättä. Maun hienous, tarkennettakoon. ”Perushyvä pils, mistä moinen melu?”

Antipatioihini lienee monta syytä. Tai no oikeastaan mistään vihasuhteesta ei ole kyse, eikä aihetta useinkaan ole tullut edes pohdittua. Maistokokemus on kuitenkin aina päättynyt vähän sellaiseen näh-olotilaan kaudesta riippumatta. Ennen harrastuneisuutta Urkin humalointi oli liian terävää. Olutkiinnostuksen kasvaessa vaaleat lagerit, etenkin nämä ”lähes joka kaupassa aina tarjolla olevat”, jäivät nopeasti no go –vyöhykkeelle ja kun tuli perusasioiden äärelle paluun aika, oli takaraivooni jäänyt soimaan taru ylivertaisesta ja jotenkin käänteen tekevästä klassikosta, jonka jälkeen mikään muu ei maistuisi enää miltään. Loin siis itse oman kuplani, josta tänä kesänä pääsin ehkä lopullisesti ulos, eikä tarvinnut edes Tsekeissä käydä.

Kävi nimittäin niin, että valtaosa lomasta vietettiin mökillä heinäkuun seksihelteiden tehdessä kotikartanon pihasta infernaalisen pätsin. Kivennäisvesivarannot hupenivat maaseudullakin nopeaa tahtia, mutta myös mallastasapainon ylläpitoon kaivattiin apua pikkukunnan ainoan kyläkaupan suunnalta. ”Jospa minä nyt kuitenkin tuota Urquelia tuosta…” Ja ei kun tuumasta toimeen. Parin viikon megahelteet, iltapuolella maaseudun pikkuteitä ja metsäpolkuja pitkin heitetty juoksulenkki, pulahdus järveen ja ilta-auringon tuijottelua saunamökin terassilla, vain kuikat, rantasipit ja YLE Puhe taustahälynä.

Viiksiä hyväilevän pehmyt ja kuohkea vaahto antaa hienon ensikosketuksen tähän klassikkoon. Ruohikkoinen tuoksu tuottaa kuitenkin saman ”pettymyksen” kuin aina ennenkin. Se on hyvin tasapainoinen, jopa liian kanssa, eikä tuo niin kaunis ja tuore ruohikkoisuus saa arvoistaan huomiota. Tai saa, mutta saisi saada enemmänkin.

Ennakkolatautuneen klassikon osa on kiittämätön, sillä minkä tahansa muun tuotteen kohdalla kehuisin tuoksua – en ehkä vuolaasti, mutta rennommin kumminkin, etenkin jos se kotimaisen pienpanimon tekemää olisi. Hassu juttu, mutta varmaankin totta. Myönnetään.

Maku sen sijaan iskee. Janolla on osuutta asiaan, mutta perhanan hienosti se joka tapauksessa kolahtaa. Syvää ruohoa, joka jatkuu syvälle nieluun saakka, vaaleaa, tasapainoista mutta maistuvaa mallasta. Hento voi, ruohoa tukeva yrttisyys. Tältähän tämä aina on maistunut, mutta kenties nyt tilanne ja olosuhteet on kerrankin saatu optimoitua, sillä olut suorastaan vaatii syventymistä äärelleen, vaikka jano kalvaa nielua.

Yksinkertainen, linjakas ja niin kaunis. Näin heinäkuun helteissä, maaseudun viljamaiden keskellä tämä on olut paikallaan. Sen mausta aistii tulevan sadonkorjuun ja kenties nyt, ehkä ensikerran, ymmärrän sen hienouden, vain unohtaakseni sen syksyn tullen. Kai. Siksi siitä pitää nauttia nyt. Tämä hetki on kaunis.

Ja niin, ei Urkki kuitenkaan parasta Pilsiä makuuni vieläkään ole, mutten minä sitä ehkä enää niin ylihypetettynä pidä. Kehnoahan se ei koskaan ole ollut, en vain ole ymmärtänyt kaikkea. Tokko ymmärrän vieläkään. Josko toinen kierros selventäisi asiaa?

”Urkki ei petä koskaan”– takkini on käännetty.