Lari Junkkarin kolumni: Olut ja myötätunto

EI ja KYLLÄ. Tämä kirjoitukseni ei keskity koronatilanteeseen. Siitä on kirjoitettu paljon, sopivasti, tarpeeksi ja liikaa.

Aion kylläkin mainita pari asiaa, jotka liittyvät epidemiaan. Varsinainen teemani on kuitenkin laajempi: ihmisen ikiaikainen kutsumus kasvaa myötätuntoiseksi. Ihmisen tieteellinen nimi on human being, humaani olento. Hyvä kysymys on, olemmeko me nimemme arvoisia?

Olut ja myötätunto. Jonkun mielestä ajatusyhdistelmänä – ehkä kummallinen otsikko. Liittyvätkö nuo kaksi asiaa jotenkin toisiinsa? Eivät suoranaisesti. Ihminen ja myötätunto kuuluvat yhteen, samoin ihminen ja olut. Voimme siis pohtia olutta juovan ihmisen myötätuntoisuutta. Kirjassani Olut ja elämisen taito kerron amerikkalaisesta kirjailijasta, joka toi vaimonsa Keski-Eurooppaan hakemaan hoitoa
tämän vaikeaan sairauteen. Eräänä iltana, hyvin huolestuneena puolisonsa huonosta terveydentilasta, hän osui paikalliseen bierstubeen. Kapakan vanhat miehet kiinnittivät huomiota surulliseen hahmoon ja tarjosivat oluen, kaksikin. Samalla he kyselivät kuulumisia, vaikka yhteistä kieltä ei tuntunut kovin kummoisesti olevan. Lopulta he kutsuivat kaukaisen vieraan tanssimaan torvimusiikin tahdissa.

Myöhemmin hän kertoo miten hän tuon illan aikana pääsi rauhaan pelosta ja surusta. Hän oli aiemmin eri tavoin tavoitellut sisäistä tyyneyttä, mutta nyt hän sai tuollaisen syvän, kaiken läpi kulkevan oivalluksen elämästä ja kuolemasta. Se syntyi noiden vanhojen ystävällisen miesten seurassa, vaikkei hän tuntenut heitä eikä tiennyt heidän nimiään. Olutilta yhdisti heidät, yhteisen kielen puuttumisesta huolimatta.

Luulenpa, että useilla meistä on kokemuksia siitä, miten olutystävien seurassa vietetty aika on ikään kuin ”parantavaa”, selittämättömällä tavalla hyvää tekevää. Asioiden ja ilmiöiden pohtiminen, ilojen ja surujen jakaminen, oluesta nauttiminen
ja porukan hyvä huumori ovat parhaimmillaan hienoa humaanisuutta. Koskettavia ovat olleet myös ne hetket, jolloin hiljaisen hetken jälkeen on juotu muistomalja olemisen toisiin tasoihin siirtyneiden kunniaksi.

Kaipuu erilaisiin yhdessäolon hetkiin on näkynyt hyvin paikallisessa olutseurassani. Vielä viime kesänä haettiin koronan keskellä turvallisia terasseja, mutta syksyn ja talven edetessä porukkaa ei voinut enää kutsua kokoon. Ravintolasulut ovat ajoittain estäneet myös kaksin tai kolmin vietetyt oluthetket tutussa korttelikapakassa.
Kansakunnat ja pienemmät yhteisöt, perheet, suvut, työtoverit, järjestöt, seurat, harrastusryhmät ja ystäväporukat pääsevät epidemian mentyä todella tärkeän pohdinnan ääreen: mitä opimme tästä vai opimmeko mitään?

Teen ehdotuksen. Miten olisi, jos me itse kukin omissa oluthetkissämme muiden kanssa rohkaistuisimme hyvinkin tietoisella tavalla ottamaan esille asioita, joista emme kenties ole aikaisemmin puhuneet? Siis elämän ja ihmisenä olemisen kannalta merkittäviä ja syvällisiä asioita. Kyselisimme, kuuntelisimme, välttäisimme
kiistelyä, pyrkisimme ymmärtämään erilaisia mielipiteitä, ylittäisimme omat tavalliset reagointimallimme. Monilla ns. alkuperäiskansoilla on sellaisia
hienoja perinteitä, joista me voisimme ottaa oppia. Amerikoitten natiiviheimoilla on ollut hyvä tapa tehdä päätöksiä: kuunnellaan tarkkaan heimon jäsenten näkemyksiä ja otetaan sitten aikaa yhteisen mielipiteen kypsymiselle. Etelä- Afrikan heimoilla oli ja on hieno käsite ubuntu, joka sisältää hienoja viisauksia: ”olen koska sinä olet”, ”olemme täällä toisiamme varten”, ”yhdessä me selviämme”.

Olutystävien myötätunto kasvaa, jos me itse haluamme sen kasvavan. Puhumalla,
kuuntelemalla, kypsyttämällä. Sen tajuamisella, että ”minä olen, koska sinä!”

Teksti ja kuva: Lari Junkkari

Artikkeli on julkaistu Olutposti-lehden numerossa 2/2021