Kotimainen olutkirjallisuus ennen ja nyt (osa 1)
Suomea puhuvat ovat kirjallisuuden kuluttajana ehkä kokoaan suurempi, mutta silti mitättömän pieni ryhmä. Kun siitä mennään olutkirjallisuuden kaltaiseen erikoisaiheeseen, pienuus korostuu entisestään. Siksi voi pitää pienenä ihmeenä kuinka paljon täällä on siitä huolimatta onnistuttu vuosien saatossa olutaiheisia kirjoja julkaisemaan. Menneiden vuosien pienet helmet vain tuppaavat sosiaalisen median ja uutuuksien loisteessa unohtumaan. Siksi pieni katsaus suomalaiseen olutkirjallisuuteen.
1960-LUVULLA KOKEILLAAN KEPILLÄ JÄÄTÄ
Kieltolain jälkeen oli pitkään kuivaa niin maaseudulla kuin kirjahyllyissäkin. Alan yrityshistoriikkeja, tieteellisiä teoksia ja kovaan panimotekniikkaan perehtyviä kirjoja on julkaistu maailmansivu, mutta “tavalliselle kansalle” suunnattuja olutkirjoja ei niinkään. 1960-luvulla elettiin kuitenkin vapautumisen aikaa. Suomessa liberaalimpi alkoholiasenne puhalsi jopa Alkossa ja lopulta lainsäätäjätkin vapauttivat keskioluen.
Vapaudesta intoutuneessa maassa julkaistiin kaksi ehkä vanhinta divareista helpohkosti löytyvää kotimaista olutkirjaa. Kerttu Suurosen Ohrainen olut (Otava, 1969) on katsaus oluen historiaan ja vanhoihin oluttapoihin, eritoten tietenkin suomalaisiin sellaisiin. Vaikka kirja toistaa joitakin myyttejä, on se hyvin mielenkiintoinen perinnepaketti nykylukijallekin. Astetta kepeämpi tapaus on Sinebrychoffin tukemana tehty Helena ja Martti Vuorenjuuren Tule meille oluelle (Otava, 1969). Pikkukirjanen ei tunnu ihan tietävän mitä olutkirjaan tulisi kuulua ja yrittää siksi vähän kaikkea pienessä tilassa, painottuen eritoten olueen ruuan kumppanina.
Pitihän baarissakin noina päivinä tilata sillivoileipä olutta saadakseen. Nykypäivänä kirjanen menee monin osin
hupaisan puolelle. Esim. kirjan mukaan on kahta erilaista olutta: porteria ja olutta.
1980-LUVUN OLUTKIRJAT VAIKUTTAVAT JO TUTUILTA
70-luvulla vapauden innostus hiipui yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin ja uusia kotimaisia olutkirjoja sai odottaa vuoteen 1987 asti. Hartwallin kanssa yhteistyössä tehty Juha Tantun
Olut! (Otava, 1987) on vielä nykyäänkin uniikki olutkirja. Olutmaailmaa esitellään nimettömän ”Panimomestarin”
kanssa käytävillä leppoisilla keskusteluilla ja Panimomestarin kertomilla tarinoilla. Niitä katkovat olutruokareseptit. Vuotta aiemmin toki ilmestyi legendaarinen M.A.Nummisen keskiolutbaareista
kertova Baarien Mies (MAN Productions Oy, 1986 / Docendo 2016). Enemmänkin aikansa keskiolutkuppiloiden monimuotoiseen nerouteen keskittyvä teos ei ihan puhdasverisestä olutkirjasta mene, mutta etenkin
harvinaista alkuperäistä painosta voi olutharrastajakin pitää ensiluokkaisena löytönä.
Tällä välin Michael Jackson oli Britanniassa ehtinyt vetää modernin olutkirjoittamisen suuntaviivat ja sen vaikutukset alkoivat näkyä peräpohjolassa asti. Sinebrychoffin 170-vuotisjuhlaa varten tehty Jari Strömbergin
Suomalainen Olutkirja (Tietosanoma, 1989) tuntee jo Jacksonin tapaan paljon erilaisia oluttyylejä. Ikään kuin vastapainona tälle kirja listaa aluksi sahtia lukuun ottamatta kaikki silloiset suomalaiset oluet. On mahtanut
silloisesta lukijasta tuntua kummalliselta lukea kirjan lopulla lambiceista ja bittereistä kun ensin on esitelty viitisenkymmentä vaaleaa lageria. Vaikka modernimmat kirjat ovat ajaneet tästä selvästi ohi, kirja edelleen on hyvä tietolähde sen aikaisista kotimaisista oluista, jos ne nyt kovin samanlaisia kaikki olivatkin.
KOTIOLUT TULEE
90-luvun lama innosti alkoholin valmistukseen kotona. Senseurauksena ilmestyi lukuisia kotiolut- ja kotiviinioppaita. Niistä esim. Tuula & J-P Salakarin Suomalainen kotiviini- ja olut (WSOY, 1996) tarjoilee kotioluen valmistukseen tietopohjan, joka on ihan pätevää nykypäivänäkin. Kotiolutta
juuri aloitteleva varmaan tekee itselleen palveluksen hankkimalla
uudemman kotiolutkirjan kuten Mika Laitisen ja Maria Markuksen Rakkaudella Pantua (Docendo, 2016) tai
jonkun ulkomaisen. Vanhemmissa monet nykyiset kotiolutratkaisut, kuten pussimäskäys, eivät pääse esille. Toisaalta oluen valmistuksen perusperiaatteet eivät ole juuri pariin tuhanteen vuoteen muuttuneet. Niinpä jos vanhempi kirja löytyy vanhempien hyllystä tai naapurin divarista eurolla, ei se huono lähtökohta ole.
Erikoisuutena 1997 ilmestyi Seppo Bonsdorffin kattava matrikkeli Suomen panimoista edellisen 240 vuoden ajalta: Suomen Panimot 1756-1996 (Panimo- ja virvoitusjuomateollisuuden liitto, 1997). Historiakatsaus lienee edelleen yksi parhaita kirjamuodossa julkaistuja tietopaketteja kotimaiseen panimohistoriaan. Divarilöytöjen aatelia, jonka hinnat liikkuvat päältä viiden kympin. Halvemmalla pääsee toki seuraamalla kirjan henkistä jälkeläistä eli BeerFinland.com –sivustoa. Jos Jackson oli 1990-luvulla suurin olutkirjoittaja maailmalla,
Unto Tikkanen oli sitä Suomessa. Jo pitkään lehtiin oluesta kirjoittanut Tikkanen sai osaamisensa kovien kansien väliin vuosikymmenen lopulla ensimmäisen pienpanimobuumin huippuvuosina. Hämäävästi kirjan nimi on kirjainta vaille sama kuin kymmenen vuotta aiemmalla Strömbergin kirjalla: Suomalaisen Olutkirja (Tammi, 1999). Mainio kirja esittelee yksittäisten oluiden sijaan olutta yleisemmin ja kertoo eritoten eri maiden olutkulttuureista. Lienee myös ensimmäinen kotimainen ”yleisolutkirja”, joka ei ole jonkin nimetyn panimon taustavaikutuksella tehty. Myöhemmin Tikkaselta ilmestyi myös matkatarinakokoelma Viinin ja oluen lähteillä (Tammi, 2004).
Vuosituhannen vaihduttua ensimmäisen pienpanimobuumin liekki hiipui. Sen jälkilämmössä ehdittiin vielä julkaista kuitenkin Tikkasen matkakirjan lisäksi lukuisia olutkirjoja. Yleisteoksina esim. Juha Kuokkasen ja Antero Rohkean Olutta ja vähän siideriä (Restamark, 2001) sekä Mikko Salmen enemmän ravintolakäyttöön suunnatut Kippis!: Ravintolan olutkäsikirja ja Pieni olutopas (Finn Lectura, 2002 ja 2003). Samoille vuosille sattuu kuriositeettina myös Kari Ylänteen ja Arto Nybergin pubiopas Lontoon pubit (Heinäpään Viestintä, 2005), jonka pubeista valtaosa on käymisen arvoisia nykyäänkin.
Teksti: Jouni Koskinen
Kuva: Oskari Sarkima
