Kieltolaista tastingkulttuuriin osa 1

Suomalainen olutkulttuuri nimettiin loppuvuodesta 2017 Opetus- ja kulttuuriministeriön kansallisen elävän perinnön luetteloon. Kotimaista pienpanimo-olutta oli tarjolla presidentinlinnan itsenäisyyspäivän vastaanotolla. Suomalaisia oluita tuli myyntiin ympäri Eurooppaa ja maailmaa. Nelosolut tuli kauppojen hyllyille, jotka notkuvat nyt olutvalikoimistaan ja erilaiset tastingit vetävät kansaa viinien, oluiden ja tisleiden maistelun pariin. Aina näin ei ole ollut.

Matka on ollut pitkä ja hetkittäin surkuhupaisa, ainakin näin jälkeenpäin katsottuna. Oluen
ja yleensä alkoholin saatavuutta on yleisen hyvän nimissä maassamme perinteisesti säädelty ankaran holhoavalla alkoholilainsäädännöllä, jonka on toivottu ja uskottu varjelevan suomalaisia päihtymyksen viettelevältä voimalta. Kielletyn hedelmän makua varmasti osaltaan on lisännyt se, että turmeltuminen haluttiin virkavallan taholta estää lähinnä rahvaalta. Tämän kaltainen tekopyhyys keljutti tavallista kansaa, joka suomalaiseen tapaan nöyrtyi ja kapinoi korkeintaan hiljaisesti mutisten. Perinteisissä olut- ja viinimaissa kansa seisoi ja seisoo yhä yhtenäisenä alkoholilakien kiristyksiä vastaan ja yleinen suhtautuminen alkoholijuomiin on kautta linjan myönteisempää.

NUORI SUOMI
Suomi ehti olla itsenäinen noin vuoden ennen kuin kieltolaki säädettiin. Vuosien 1919 ja 1932 välillä kaikkea alkoholiin liittyvää kontrolloitiin ankarasti. Kotipoltto ja salakuljetus yleistyivät ja loivat salamyhkäisyyden verhon alkoholin nauttimisen ylle. Salaa juomisesta ja päihtymisestä tuli lähes koko kansan yhteinen kuurupiiloleikki virkavaltaa vastaan. Viinarallin juuret ovat syvällä kansallisessa perimässämme. Mystifiointi nosti alkoholin koko kansan yhteiseksi salaisuudeksi, jossa kukaan ei myönnä juovansa, vaikka suurin osa kansasta jossain vaiheessa elämäänsä alkoholia käyttääkin. Päihtyneenä skarppailu ja törttöily olivat Suomessa taitoja,
jotka opittiin jo varhain. Ravintolajuomisesta tuli eräänlainen taitolaji. Sen lisäksi, että itse juomia ja niiden määriä tarkkailtiin vakavalla otteella, myös ravintola-asiakkaan tarkkailusta ja kontrolloinnista tuli viranomaistaidetta. Päihtymystila määriteltiin epämääräisesti ”selväksi päihtymiseksi”. Lain mukaan selvästi päihtyneet olisi poistettava ravintolasta välittömästi päihtymishavainnon jälkeen. Humalatilan arvioinnin vaikeus näkyi ja näkyy edelleen ravintolahenkilökunnan toiminnassa. Toki anniskeluohjekokoelman sääntöjen perimmäinen tarkoitus lienee ollut estää loukkaantumisia ja riitatilanteita, mutta holhoava yleisote
pyrki myös kitkemään alkoholismia ja muuta haitallista alkoholinkulutusta.

Laki määritti ravintolat aikuisten sivistäjiksi ja tapakasvattajiksi. Paradoksaalista oli, että siinä missä lasten ammattikasvattajilta ja opettajilta vaadittiin koulutusta ja pätevyyttä, ravintola-alalle tultiin usein täysin vailla koulutusta perheen tai avioliiton kautta. Ravintolatyöhön kasvettiin, tai se oli yksi etappi ennen ”kunnollisia” töitä. Ravintolan esimies ja erityisesti ovella seisova henkilö saivat vastuulleen asiakaskunnan tasokkuuden ylläpitämisen ja ohjaamisen. Tasokkuuden mittareina toimivat lähinnä pukeutuminen ja käytöstavat. Asiakaskunnan tasokkuus taas takasi alkoholin myyntiluvan, mikä toi toiminnalle kannattavuuden.

Alko mielletään nykyisin alkoholiliikkeeksi, mutta se oli alun perin valtiollinen elin, joka eduskunnan ohella päätti alkoholipolitiikasta ja sitä myötä osaltaan sivistämisestä ja tapakulttuurin edistämisestä. Alko julkaisi
vuosittaisia ohjekirjasia alkoholiliikkeiden ja ravintoloiden henkilökunnille. Alkon oppeja noudatettiin säännöistä pitävässä Suomessa varsin säntillisesti. Eläköityneet poliisit toimivat alkoholiliikkeissä asiakastarkkailijoina ja pitivät kirjaa asiakkaista profiloimalla ja seulomalla mahdollisia väärinkäyttäjiä. Itse alkoholikin oli virallisesti alkoholiyhtiön omaisuutta aina siihen asti, kunnes asiakas oli sen nauttinut. Ravintolapukeutumisen valvonta muuttui haasteellisemmaksi työväenluokan vaurastuessa ja tullessa muotitietoisemmaksi. Suuret ikäluokat hippimuoteineen ja pitkine hiuksineen aiheuttivat päänvaivaa ja ristiriitaa ravintoloiden ovilla. Varsinkin maaseudun harvoissa ravintoloissa ovimies määritti koko paikkakunnan pukeutumista ravintoloiden ollessa pitäjien seuraelämän keskuksia. Mitään tarkkaa säännöstöä ei ollut, joten tulkinnat saattoivat olla hyvinkin värikkäitä. Yhtenäinen miesten puku solmion kanssa oli yleinen standardi. Naisten pukeutuminen oli vapaampaa, vaikka esimerkiksi punainen väri koettiin liian syntiseksi tasokkaaseen ravintolaan. Myös parta koettiin vielä 50-luvulla sopimattomaksi moneen ravitsemusliikkeeseen. Ravintoloiden ovilla vuokrattiin pikkutakkeja ja kravatteja. Ruokaa ja juomaa piti ravintolassa saada kuitenkin myytyä, vaikkei kansa pukeutua osannutkaan. Varsinkin nuoremmat asiakkaat valikoivat kaupungeissa ravintolansa usein juuri sisäänpääsyn sujuvuuden perusteella. Luokkajako oli selkeä. Kalliimmissa ravintoloissa kontrolli oli pienempää, koska vauraamman kansanosan oletettiin osaavan käyttäytyä. Suosituissa käytöstapaoppaissa neuvottiin tarkasti ravintolaetiketin taidoissa perehtymätöntä. Naisten ja nuorten paikkaa ravintoloissa määriteltiin tarkasti. Yksin tai naisseurueessa liikkuvia käännytettiin ovelta, sillä yleisen määritelmän mukaan kunnollinen nainen ei juonut alkoholia ja yksin tanssiravintolaan menoa tuli ankarasti välttää. Yksin ravintolassa oleva nainen miellettiin prostituoiduksi tai vähintäänkin huonotapaiseksi ja se taas alensi ravintolan tasoa.

Artikkeli on julkaistu Olutposti-lehden numerossa 1/2019.

Kuva: Anikó Lehtinen